Yhteiskunta

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

Taas tuli Hennalta hyvä avaus, tällä kertaa pääsykokeista.

Työurien pidentämispuheeseen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä se on täynnä väärinkäsityksiä ja kapeakatseista 1900-lukulaisuutta. Jos kuitenkin halutaan pidentää suomalaisten työuria, pitää pidentää molemmista päistä. (Eläkeikään tosin ei saa koskea.)

Alkupäässä on kolme keskeistä faktaa: 1) valmistumisikä on Suomessa korkea, 2) valmistumisajat pohjoismaisittain lyhyet ja eurooppalaisittain kohtuulliset, 3) työelämävalmiudet ovat valmistuneilla maailmanluokkaa, koska töissä käydään jo ennen valmistumista.

Nämä tilastot pohjautuvat aikaan ennen 2005 voimaantulleita opintoaikojen rajauksia (vähimmäis- eli ”ohje”aika + 2 vuotta). Tästä eteenpäin tulisi katsoa vain 2005 ja sen jälkeen aloittaneita, mikä kaunistaa tilastoja entisestään.

Laatu ei saa laskea eikä mielenterveysongelmia ja vuotoa työkyvyttömyyseläkkeelle pidä lisätä. Tästä seuraa, että opintoaikoja ei voi enää lyhentää siitä, mitä ne jo ovat 2005 ja sen jälkeen aloittaneilla. Katseet kääntyvät aikaan ennen korkeakouluopintoja.

Siellä on kolmen vuoden kolo.

Kolo eli ylimääräiset välivuodet johtuvat 1) aiemman opinto-ohjauksen puutteesta / huonosta laadusta sekä 2) pääsykokeiden aiheuttamista pullonkauloista. Opinto-ohjauksen parantaminen säästäisi miljardeja, mutta sille ei oikein osata tehdä mitään: opinto-ohjauksen resurssit makaavat kuntatalouden rotkossa, hajallaan sadoissa kunnissa ja niiden kouluissa ja lukioissa.

Siksi nyt puhutaan pääsykokeista.

Face the facts: Pääsykokeista on hyötyä vain silloin, kun opintoalalla tarvittavia valmiuksia ei mitata lukiossa, ammattikoulussa tai ylioppilastutkinnossa. Esimerkiksi Suomen ”yliopisto”-nimeä kantavissa oppilaitoksissa ei edes ole opintoja, joissa tarvittavat kyvyt eivät tulisi esiin ylioppilastutkinnossa yhtä hyvin kuin nykymallisissa pääsykokeissa.

Poikkeukset voi luetella tässä (sanokaa jos unohdin jonkun):
Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelma (näyttelijänkoulutus)
Aalto-yliopiston School of Art and Design (sis. TaiK)
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
Taide- ja taitoaineiden opettajankoulutus

Jos kaikilla lukuaineilla olisi ”omat erityispiirteensä”, sivuaineiden lukeminen, JOO-opinnot ja pääaineen vaihtaminen ilman pääsykokeita tulisi kieltää. Tsemppiä vaan siihen projektiin.

Motivaatiota ja soveltuvuutta ei voi mitata kilpalukemisella. Siihen on paljon parempia ja halvempia keinoja. ”Pääsykokeita voi kehittää”? Se olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Nyt ne lopetetaan.