Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.
Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.
Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).
Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.
Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.
Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.
Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/
Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.
Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.
