Yhteiskunta

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

Kun toimii pitkään laitosten maailmassa, oppii pitämään hauskana sitä, kun virastot ja julkisyhteisöt kompastuvat inhimillisiin virheisiin. Erityisen hauskoja ovat toistuvat tai jollakin lailla laitoksen perustuksia koettelevat mokat.

Yliopistoissa kaikenlaisia kukkasia riittää. Tuore esimerkki viime viikolta: pienen yliopiston omasta puhelinvaihteesta yhdistettiin toimitaloon, jota ei ole ollut olemassa enää pariin kuukauteen. Tuo mieleen joskus aiemmin mainitun maisteriohjelman, jonka olemattomuus selvisi kaikille osapuolille vasta kun ulkomaiset opiskelijat saapuivat aloittamaan opintojaan.

Viime vuosina on keskusteltu hätäkeskuksista kriittiseen sävyyn. Tällä kertaa voitto meni aivan muualle. Tapahtui eräässä helsinkiläisessä vuokra-asunnossa:

Nuori nainen on kotonaan valmistautumassa lähtemään iltapäiväluennolle. Asunto on ensimmäisessä kerroksessa. Yhtäkkiä keittiön ikkunan takana näkyy ryhmä vieraita miehiä, jotka kurkkivat ikkunasta sisään, ja naisen huomattuaan alkavat kolkutella ikkunaan ja viittilöidä naista luokseen tai avaamaan oven.

Nainen pelästyy ja pakenee makuuhuoneeseen soittaakseen hätänumeroon. Hätäkeskus käskee ehdottomasti pysymään sisällä ja lähettää paikalle poliisipartion. Samaan aikaan miehet keskustelevat keskenään, kaivavat taskusta puhelinta, pärisyttävät naisen ovisummeria ja alkavat soitella johonkin.

Nainen soittaa puolisolleen, joka vannottaa naista pysymään sisällä ja odottamaan poliisipartiota. Puhuessaan toista puhelua nainen saa mieheltään tekstiviestin, jossa tämä kertoo että Hoasilta soitettiin juuri - asuntoa katsomaan tulleet kv-opiskelijat yrittävät päästä sisään. Tietenkään kumpikaan ei ole kuullut asiasta Hoasilta mitään aiemmin.

Hoasilta väitetään, että miehet ovat ihan itse keksineet tulla ikkunan taa kolkuttelemaan. Kuitenkin kun nainen soittaa hätäkeskukseen peruakseen poliisipartion ja kertoo mistä on kyse, hätäkeskuspäivystäjä vastaa empimättä: "Aa, perus Hoas-meininki! Näitä tulee kaiken aikaa."

Hoas ja hätäkeskus, kuin paita ja peppu.