Yhteiskunta

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että me opiskelijat haemme koko ajan?

Ensin haemme opiskelupaikkaa. Joillakin siinä saattaa mennä vuosia – ja niiden aikana tulee haettua yhtä jos toistakin.

Sitten kun opiskelupaikka on hallussa, haemme asuntoa. Siihen kuuluu paitsi asunnon etsimistä, myös aivan konkreettista hakemusten täyttämistä – yhä useammin myös vapailla markkinoilla. Jo alussa haemme myös opiskelijakorttia sekä opintotukea. Päätöksen mukana tulee muutoksenhakulomake; voi, kunpa niitä voisi lähettää minne vain.

Opintojen aikana saatamme joutua hakemaan suosituille kursseiLLE. Selvää ainakin on, että joka ikinen joka haluaa opintoihinsa vaihtelua ja oman profiilin, joutuu joskus hakemaan kursseJA. Moni hakee vaihto-opiskeluun, jotkut hakevat ulkomaille jäädäkseen.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on työnhaku. Siitä ei nykyisillä sukupolvilla tulekaan loppua, sillä korkeakoulutettuja myöten yhtenäiset urat ja varmat, pitkäaikaiset työpaikat ovat historiaa ja eläkeikäkin karkaa elinajanodotteen tuolle puolen.

Ainakin joillakin aloilla on mahdollisuus hakea stipendejä, apurahoja tai työ-/opiskeluvälineitä. Käypä onni tai ei, ensi vuonna on uusi haku edessä. Se liittyy läheisesti toiseen, laajempaan aiheeseen: moni hakee vuodesta toiseen esimerkiksi sääliä. Bubbling under: motivaation hakeminen.

En ole pitkään aikaan tavannut ketään, joka ei silloin tällöin hakisi tarkoitusta elämälleen ja/tai opiskelulleen. Niissä riittääkin hakemista, varsinkin kun samaan aikaan haemme myös elämänkumppania, itseämme ja kaupasta olutta.

Samalla kun haemme tanssiin, voimme hakea myös ymmärrystä, iloa tai sisäistä rauhaa. Ja kliseisesti ne saattaa joskus löytää, kun lopettaa hakemisen.

Ennen oli helpompaa, kun oli hakulaite. Siinä oli tosin se erikoisuus, että siinä olit itse haun kohteena.

Mistään ei tulisi mitään ilman ateriatukea. Eikä kesästäkään ilman Unicafen kesäaukioloja.

Suomessahan on käsittämättömän korkeatasoinen ja silti edullinen opiskelijaruoka, jota tarjotaan hyvillä paikoilla ja monesti myös järkevään aikaan. Kasvisvaihtoehto löytyy ja jälkiruokaakin.

Nyt kuitenkin kävi niin, että mangosmoothiessani oli valkosipulia.

Älkää kysykö mistä se sinne oli tullut tai miksi, kukaan ei tiedä. Löydös oli niin outo, etten edes keksinyt ruveta valittamaan asiasta, mutta laaduntarkkailun nimissä käväisin kuitenkin kertomassa asiasta keittiölle.

Hetken päästä löysin itseni käymästä hyvin perustavanlaatuista keskustelua ravintolapäällikön kanssa allergioista, kookos- ja valkosipulirouheen eroista, aistihavaintojen pitävyydestä ja lopulta todellisuuden olemuksesta.

Oliko se, että löysin smoothiesta valkosipulia, totta ravintolapäällikölle, vaikka se oli totta minulle? Aiheuttiko se, että ravintolapäällikkö oli hyvin allerginen valkosipulille, sen, etten voinut löytää smoothiestani valkosipulia? Sen jälkeen kun ravintolapäällikkö oli tuhonnut todistusaineiston, oliko käymäämme keskustelua olemassa, kun sitä ei tallennettu eikä todistajia ollut läsnä?

Ja vielä, näkökannasta riippuen joko moraali- tai organisaatiofilosofinen ongelma: jos tunnen ravintolayhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan keittiöhenkilökuntaa paremmin, kuuluuko minun hoitaa asiaa tästä eteenpäin suhteilla vai palautelaatikon kautta?