Yhteiskunta

Mediassa on vilahdellut viimeaikoina tiuhaan termi ”muuntohuume”. Se esiintyy paikoissa, joissa on aiemmin nähty sanat muoti-, seksi ja designhuume. Viime viikolla kiinnostukseni todella heräsi, kun erään huumetuomion uutisoinnin yhteydessä Hesari käytti muuntohuume -termiä. Mistä termi on peräisin ja kuka on sen takana? Muuntohuume on oiva käsite, joka merkitykseltään neutraalina kuvaa paljon aiempia vaihtoehtoja paremmin uusien yhdisteiden luonnetta ja niihin liittyvää problematiikkaa – laillisia kemiallisia yhdisteitä, joita käytetään huumeina ja toisaalta uuden lainsäännön avulla muunnetaan nopeasti virallisesti huumausaineiksi.

Selvitystyöstäni tuli yllättävän lyhyt. Ensin soitto THL:n päihteet ja riippuvuus -osastoa vetävälle Pekka Hakkaraiselle, jolla on yleensä sormensa pelissä huumeteeman hyvissä ideoissa. Pekka ei tällä kertaa osannut auttaa, joten koetin Sosiaali- ja terveysministeriötä – potentiaaliset virkamiehet työmatkalla. Seuraavan puhelun osoite oli taas THL:n päihteet ja riippuvuus -osasto, mutta tällä kertaa asiantuntija Elina Kotovirta. Tämä puhelu sitten menikin aivan oikeaan osoitteeseen.

MDPV:n noustessa keväällä 2010 otsikoihin tehtiin pikalakimuutos, jonka valmistelun yhteydessä oli tullut useaan otteeseen esiin se, miten huonoja käytetyt termit ovat uusille ”mömmöille”. Kesällä 2010 oli erässä asiantuntijatapaamisessa heitetty ilmaan käsite ”muokatut-huumeet”, joka ei kuitenkaan jäänyt elämään. Asia nousi uudelleen esiin lokakuussa 2010, kun Elina Kotovirta ei ollut edelleenkään tyytyväinen tilanteeseen, jossa uusilta yhdisteiltä puuttui kattokäsite. Mediapuhe oli edelleen sekavaa ja harhaanjohtavaa, mutta myös virallisten asiakirjojen tasolla operoitiin ilman vakiintunutta nimikettä. Elina heitti kokeeksi kysymyksen tutkija Sanna Kailannolle, joka tarjosi käsitettä ”muuntohuume”.

Termiä käytettiin lokakuun lopulla ”muuntohuumeita” käsittelevässä STT:n uutisessa, jonka yhtenä tietolähteenä oli THL:n tutkijoita ja asiantuntijoita. Myös THL:n tekemässä vuoden alussa julkaistussa ”Huumetilanne Suomessa 2010” -raportissa oli ”muuntohuume” -termi käytössä. Se löytyy myös raportin tiedotteessa päivämäärällä 12.1.2011 http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/uutinen?id=23932

Mikä tekee edellisestä niin kiinnostavaa? Ensinnäkin se, että uusien ilmiöiden määrittäminen ja nimeäminen on haastava tehtävä. Tutkimuksellisesti termien syntyprosessin dokumentointi on tärkeää. Toisaalta termien evoluutio asiantuntijakeskusteluista yleiseen kieleen on aina uniikki prosessi. Tässä tapauksessa Kotovirran sitkeys ja Kailannon verbaalinen oivallus tuottivat uuden käsitteen. Lisäksi, ei ole lainkaan yhdentekevää millaiset käsitteet elävät arkisissa keskusteluissa.

Kesällä 2010 kirjoitin Mikko Piispan kanssa City-lehteen jutun MDPV:stä http://www.city.fi/artikkeli/Paskaa+kamaa/3493/ Kyseinen artikkeli päättyi seuraavasti: ”MDPV:n synnyttämässä keskustelussa on pääosin pysytty asiassa, mikä on suomalaisessa huumekeskustelussa harvinaista. On kuitenkin muistettava, että yksittäiset sanat eivät ole viattomia: puhe MDPV:stä seksi-, muoti- tai design-huumeena luo kuvan jostain perinteisiä huumeita tyylikkäämmästä ja kiehtovammasta, mikä voi olla petollista varsinkin nuorille ja kokemattomille käyttäjille. Siispä toivomme, että jatkossa näitä termejä ei enää käytettäisi, sillä kyseessä on pikemminkin halpamarkettihuumeen ulosmyyntikilpailu.”

Suosittelen lämpimästi kollega Kimmo Laakson juttua Drop-outeista tuoreessa paperi-Cityssä (luettavissa myös täällä, http://www.city.fi/artikkeli/Drop-outit/3754/). Vaikka jutussa on pääosassa kolme ilmiselvästi poikkeuksellista yksilöä ja vaikka sen nettikommenttiraidalla jäätiin saivartelemaan kandidaateista, se osuu silti suoraan suomalaisen koulutuspolitiikan hermoon.

Yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti valmistuneiden mukaan eli sellaisten määrällisten tulosten mukaan, jotka eivät ole yliopiston koulutustehtävän kannalta keskeisimpiä.

Vaikka monissa korkeakoulutettujen ammateissa (mm. lääkäri, opettaja) valmis tutkinto on laadun tae, on yhtä monia työtehtäviä joissa valmistumisella sinänsä ei ole mitään merkitystä verrattuna lähes valmiiseen tutkintoon. Muiden kuin ammattiin valmistavien yliopistokoulutusten hyödyistä on suurin osa jo saavutettu viimeiseen opintovuoteen mennessä. Opintojen loppuvaiheessa työskentely on hyödyllistä työllistymiselle ja usein välttämätöntä toimeentulonkin vuoksi.

Opiskelijan todellisuutta eläville tämä on pitkään ollut itsestäänselvyys, ja se selittää myös vuoden 2005 tutkinnonuudistuksen aiheuttaman maisterisuman ylimenokauden päättyessä 2008/2010, kun tuhannet vuosikausia töitä tehneet puolivalmiit rynnivät valmistumaan. Nyt yliopistoista valmistuu harmiksi vähemmän väkeä kuin aikoihin, kun työelämässä piileksivät graduntekijäreservit on pumpattu kerralla tyhjiin.

Sen lisäksi että väkeä imuroidaan työelämään kesken opintojen, monet suorittavat sivuaineopintoja ja täydennyskoulutusta tutkinto-opiskelijan statuksella – kun eivät muutakan voi. Niinpä keskeyttäneiden tilastot pullistelevat, läpäisyprosentti jää alle äänestysprosentin ja yliopistoilta jää rahat saamatta koulutuksesta, jonka ne ovat kuitenkin järjestäneet ja jonka hyödyn yhteiskunta on korjannut. Yliopistoille tulee tarpeettomasti rahoitusvaikeuksia.

Työurien pituudesta käytävässä keskustelussa kiinnitetään aivan liikaa huomiota suomalaisten korkeakoulutettujen korkeaan valmistumisikään. Sen tärkein syy on korkea aloittamisikä, mutta oikeasti sillä ei ole edes väliä. Suomalaisten korkeakoulutettujen työurat alkavat joka tapauksessa jo jossain toisen ja viimeisen opiskeluvuoden välillä, ei silloin kun paperit ojennetaan käteen.

Koska valmistuminen on korkeakoulutuspolitiikassa nostettu niin tärkeälle sijalle, opiskelijoita kannustetaan ensisijaisesti valmistumaan (kannustaa = hakata piikeillä juoksevan hevosen kylkiin vauhdin lisäämiseksi) eikä esimerkiksi tekemään lapsia (kansantaloudellisesti edullista), lepäämään (kansantaloudellisesti edullista) tai osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (poliittisesti vaarallista).

Ennen kaikkea vaarana on, että lopulta valmistuminenkin vaikeutuu kun kannustetaan niin kovalla vimmalla (hevonen haavoittuu piikeistä eikä pysty juoksemaan).

Ihmisten keskinäisen tapa viestiä on kokenut murroksen sosiaalisten medioiden esiinmarssin johdosta. Myös tapamme seurata ja kuluttaa uutisia on muuttunut ajoittaisesta jatkuvaksi. Olemme siirtyneet, halusimmepa tai emme, jatkuvaan online-yhteiskuntaan.

Nopea, avoin ja ilmainen laajakaistaverkko on osa tämän aikakauden modernien metropolien perusinfraa siinä missä juokseva vesi, sähkö tai julkisen liikenteen yhteydet. Helsingissä ilmainen avoin verkko on kuitenkin tarjolla vain muutamilla rajatuilla alueilla ja joissain julkisissa kulkuneuvoissa.

Toisin ovat asiat Oulussa. Olun kaupunki tarjoaa kaikille kaupungin asukkaille avoimen ja maksuttoman laajakaistayhteyden keskusta-alueella ja kaupungin kiinteistöissä. Verkkoa voi kuka tahansa kattavuusalueella oleva käyttää millä tahansa laitteella. Oulu näyttää suuntaa Helsingin metropolialueelle, jota pidetään maamme ainoana metropolialueena.

Etenkään suhteutettuna Helsingin massiiviseen yli neljän miljardin vuosibudjettiin keskustan kattava langaton verkko ei olisi kohtuuton kustannus. Se lisäisi palvelutasoamme kaupunkilaisten lisäksi turisteille ja keskusta-alueen yrityksille.

Verkolle saatettaisiin saada tukea myös valtion toimesta, onhan viestintäministeri Lindén todennut, että valtiovalta haluaa omilla toimillaan edistää tällaisten hankkeiden yleistymistä. Myös lausuttavana oleva tietoyhteiskuntastrategia linjaa, että vuonna 2015 nopea tietoverkko on luonnollinen osa kansalaisten arkea.

Monesti hehkutettu koulutusmäärien ennakointi on melkoista tuuripeliä: jos se perustuu analyysiin, lopputulos on valmistuessaan helposti 10 vuotta myöhässä (poliittinen prosessi + opiskeluaika).

Siitä huolimatta tarveharkintaa ei kannata jättää kokonaan huomiotta: nyt kuuminta hottia on se, että koulutusmääriä supistetaan sieltä, minne opiskelijatkaan eivät halua. Se olisikin arkijärjellä ajateltuna fiksua ja riittäisi melko pitkälle, mutta tiellä on muutamia rakenteellispoliittisia esteitä (ks. mm. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109420/).

Koulutus erottelee väestöä paitsi sukupolvien mukaan (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/115632/), myös mm. sukupuolen mukaan - ääriesimerkkeinä tekniikan ja hoitoalan sukupuolijakaumat. Entisaikoina se on voinut vaikuttaa puoluekantaankin: syy-seuraussuhde koulutusasteesta työmarkkina-aseman kautta tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan on joskus takavuosina saattanut toimia paremmin.

Tänä päivänä oman ryhmän edunvalvonta ei enää määrittele nuorten sukupolvien poliittisia asenteita, vaan niitä mitataan enemmän akselilla kiinnostaa - ei kiinnosta (ks. mm. Nuorisobarometri 2010, s. 100, 105, 106). Silti, päätellen joistakin koulutuspolitiikan kulisseissa käytetyistä puheenvuoroista, ajatus koulutuksen määräämistä yhteiskuntaluokista ja niiden mukaisesta äänestyskäyttäytymisestä ohjaa puoluestrategeja edelleen.

Siitäkö johtuu koulutusmäärien supistamisen hitaus? Kaikkia koulutusaloja ja -asteita sekä tärkeimpiä poliittisia suuntauksia koskevan kompromissin rakentaminen voi olla vaikeampaa kuin ulospäin näyttää.

Järkeviä selityksiä hidastelulle koulutusmäärien karsimisessa on muuten vaikea keksiä, sillä hyödyt olisivat melkoiset: työttömyys laskisi (varsinkin kun Nokialta nyt vapautuu korkeakoulutettua väkeä lähivuosikymmenien tarpeisiin), ja korkeakoulutukseen käytetyt pennoset riittäisivät paremmin laatuun, joka on muutenkin ainoa kansallinen kilpailuvaltti miljoonia aasialaisia korkeakoulutettuja vastaan.

Maltti on valttia: kunhan ammattikorkeakoulujen rahoitus ja ohjaus saadaan alkavalla vaalikaudella uudistettua, sitten alkaa lätty lätisemään. Ja kyllä niitä kokonaisia yliopistojakin voi lakkauttaa. Ei tarvitse välttämättä aloittaa Helsingistä ja niistä tiedekunnista, joissa aineet ovat Suomen ainoita ja/tai parhaita lajissaan.

Nuorisobarometri 2010:
http://www.okm.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/barometrit/liitteet/nuorisobarometri2010.pdf

Moni tuttu opettaja hämmästeli tänä vuonna abien siivoa tapaa juhlia. Itseironinen pilke silmäkulmassa monet muistelivat esimerkiksi Facebookissa omia ”hurjia” kinkereitään. Kyse ei ollut niinkään kaipuusta vanhaan, vaan aito ällistely penkkarikäytäntöjen ja nuorten muuttumisesta – tässä tapauksessa merkittävästi fiksumpaan suuntaan.

Tässä on muistelon paikka. Helmikuussa 1992 aloitimme penkkaripäivän kaverin luona aamiaisella, jossa ruokajuomana oli Grants whisky. Siitä koululle ja perinteisten potkijaisten jälkeen auton lavalla kohti Espaa. Olimme kahden kaverini kanssa varanneet lämmikkeeksi litran potun skottilaista. Muutama siivu oli otettu aamulla ja pikkuriikkisen lisää aamupäivän temmellyksessä. Homma sujui kuin rasvattu ja sosiaalisen voiteluaineen annostelu oli kohdallaan.

Espaa oli kurvailtu jo melkoinen tovi, kun kuorma-auto käänsi nokkansa kohti Etelä-satamaa ja abi-risteilyä. Silloin toinen kavereistani koputti minua olalle ja vinkkasi luokseen. Rekan lavan kulmassa makasi tyhjä Grants-pullo. Kaverini katsoi minua kysyvästi, puistelin päätäni – not me – ja sitten frendini totesi lakonisesti kolmanteen pullonjakajaan katsahtaen: ”tästä ei hyvä heilu”. Nyökkäsin, tietäen hyvin, ettei pullon tyhjentäjä juurikaan omannut kokemusta alkoholista.

Pääsimme Etelä-sataman ns. kakkosterminaaliin, joka oli tuolloin kolera-altaan kupeessa nykyisen Grand Marinan hujakoilla. Siellä ei ollut baaria ja iso porukka lähti viereiseen Viking Linen terminaaliin kaljalle – näin myös viskisieppo toverimme. Skottilainen oli alkanut selvästi kihahtaa tukkaan, mutta isku oli ihan siedettävä, joten annoimme kaverin mennä. Laivan lähtö lähestyi ja muu porukka palaili kakkosterminaaliin, mutta kaveriamme ei näkynyt missään. Odotimme kalkkiviivoille, mutta lopulta oli pakko hypätä botskiin. Soitin ennen lähtöä kaverini tyttöystävälle, että kannattaa käydä Viikkarin terminaalissa noutamassa omansa pois – siellä heppu oli pörrännyt ihan hyvässä iskussa.

Huoli kaverin katoamisesta varjosti risteilyn alkua ja lisääntyi entisestään, kun minut kuulutettiin laivan respaan. Puhelimessa oli kaverini tyttöystävä, joka kertoi, ettei frendiämme löydy mistään. Homma oli satamassa muuttunut todelliseksi huoleksi siitä, ettei kaveri ole pudonnut mereen tai sammunut hankeen. Myös laivalla mentiin vakavaksi.

Tunnin verran spennasimme mitä tuleman pitää, kunnes taas kuulutettiin: ”Mikko Salasuota pyydetään komentosillalle”. Sydän kurkussa kapusin ylös, jossa laivan kapteeni löi puhelimen käteeni. Siellä oli kadonnut ystävämme, joka kirosi ääneen ja puhisi, että ”missä helvetissä te olette, minä olen etsinyt teitä laivan joka sopesta”. Hetken ruksutti tyhjää, mutta sitten lappu syttyi: ”minkä laivan?” Kuulin kaverini kysyvän joltain missä laivassa hän oli. Hetken hiljaisuus ja luurin toisesta päästä kuului syvän epäuskon sävyttämä raastava parahdus: ei jumalauta Mikko, mä olen väärässä laivassa!

Lauantaina 12.2. moni missasi taas paljon. Yle Teema näytti jamaikalaisen kulttileffan The Harder They Come. Tämän blogin lukemista ei kannata jatkaa katsomatta tässä vaiheessa seuraavan videon: http://www.youtube.com/watch?v=xGE4dnrPPZQ Mikäli noudatitte lukuohjetta, kuulitte juuri kappaleen ja näitte pätkiä elokuvasta, joka teki reggaesta länsimaissa siihen liittyvine kulttuurisine käytänteineen sen, mitä se nykysinkin on.

Vuonna 1972 Los Angelesin kansainvälisillä filmifestivaaleilla ensiesityksen Jamaikan ulkopuolella saanut elokuva hämmästytti yleisön. Jamaika oli tuttu paikka elokuvan tekijöille, mutta täysin jamaikalainen elokuva näyttelijöineen tuli täytenä yllätyksenä. Pontimena kansainväliselle levitykselle oli leffan valtava menestys Kingstonissa, jossa sen autenttinen ote vangitsi niin oman aikansa poliittisen tilanteen kuin slummielämän näköalattomuuden, valtaa pitävien korruption ja tietysti reggaen ja ganjan merkityksen osana köyhälistön arkea. Percy Henzellin ohjaus oli ensimmäinen kokopitkä elokuva jamaikalaisille heidän omasta elämästään. Päätähdeksi Ivan Martinin rooliin valittiin Jimmy Cliff, joka oli saavuttanut suosiota muusikkona Jamaikalla ja hyvin pienissä musiikkialan ydinjoukoissa Briteissä.

The Harder They Come oli suuri vedenjakaja jamaikalaisen tyylin leviämisessä länsimaiseen populaarikulttuuriin. Amerikkalainen elokuvakriitikko Michael Dare on rinnastanut elokuvan soundtrackin Beatlesin tulemiseen: “one of the hippest and most memorable collections of Jamaican music ever recorded”. Cliff ei esiintynyt levyllä yksin vaan mukana oli joukko aikakautensa suuria nimiä, kuten Desmond Dekker, The Maytals ja The Melodians. Biisivalikoima on jokaiselle reggaen ystävälle tänäkin päivänä kovin tuttu. Nimikkobiisin lisäksi soundtrackilta löytyy Johnny Too Bad, Shanty Town, You Can Get It If You Really Want, Rivers of Babylon ja Many Rivers to Cross – iso nippu ikiklassikoita.

Näen jonkinlaista ironiaa siinä, että The Harder They Come on saanut kunnian olla eräs yleisin referenssi pro-ganja -elokuvista. Erilaisilla huume-elokuvien listoilla keikkuu aina tämä sama klassikko. Ironia nousee siitä, että vaikka marihuana oli elokuvassa esillä, ei se millään tavoin symboloinut tekijöilleen keskeistä teemaa. Elokuva on ennen kaikkea poliittinen, mutta länsimainen uloskoodaus nappasi siitä musiikin lisäksi tyylin ja tietysti polttelun. Eräänlaista merkitysten imperialismia. Mutta se musiikki! Ilman tätäkin helmeä olisi minun kaltaiseni musiikkidiggarin elämä olisi paljon tyhjempää: http://www.youtube.com/watch?v=18EAqHx2lMk

Ensi keskiviikkona on Valtioneuvoston kanslian – siis tavallaan pääministeriön – järjestämä keskustelu sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Sen ja aiheeseen liittyvän seminaarisarjan tarkoitus on ”vahvistaa tutkimustiedon hyödyntämistä politiikkatoimien valmistelussa ja arvioinnissa erityisesti sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta”.

Aiheeseen on herätty aivan syystä, joskin turvallisesti 5-10 vuotta myöhässä. Myöhästyminen saattaa olla alkujaan tarkoituksellista, sillä ongelma on todellinen. 2000-luvun puolivälissä tehtiin muun muassa ne eläkepäätökset, jotka leikkaavat jokaisen tämän lehden kohderyhmään kuuluvan eläkkeitä kaksinumeroisella prosenttiluvulla – onneksi ei sentään aivan optikkoliikkeen mainosta mukaillen, ”syntymävuotesi on alennusprosenttisi”.

Koulutus on merkillinen juttu. Se sekä istuttaa että kitkee ajatusten kasvimaata huomattavasti nopeammin kuin media tai hyvätkään tutkimusraportit.

Olen tainnut joskus aiemminkin ihmetellä sitä, että ilmastonmuutos onnistuttiin lanseeraamaan suomalaisten päättäjien keskusteluun uutena asiana 2000-luvun jälkipuoliskolla, vaikka koulukirjat ovat levittäneet ilosanomaa jo 90-luvun alusta.

Ilmiön yhtä lailla tuttu vastapari on se, kun Toisen Maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen aikoihin maailmankuvansa rakentaneet senioripäättäjät haikailevat yhä Suomea osaksi ”läntistä arvoyhteisöä” (pois Neuvostoliiton etupiiristä), vaikka näin tehdessään he hönkäilevät samoja 70-luvun raikkaita tuulia kuin lököttäviin samettipukuihin sonnustautuneet kommari-taistelutoverinsa.

Näitä ns. aivopieruja ajatellen ihmisten kouluttaminen mieluummin yli kuin ali tarpeen on erittäin jees. Erityisesti korkeakoulutuksen koulutusmääriä ajatellen mieleen hiipii kuitenkin kysymys: jos vanhemmat sukupolvet haluavat kyykyttää nuorempia (?), miksi he opettavat meitä suurin joukoin ajattelemaan?

Vastaus löytyy kenties korkeakoulutettujen työttömyysasteesta, joka on noussut 25% vuodesta 2005 vuoteen 2010 (ks. linkki alla). Nöyryys opettaa tavoille.

https://www.jyu.fi/hallintokeskus/tilastot/muut/suomen-korkeakoulutetut-tyottomat-koulutusaloittain-ja-asteittain-2005-2010.pdf

Avioliitossa olevat miehet käyttäytyvät kiltimmin kuin naimattomat, jos kiltteys määritellään vähisempänä aggressivisuutena ja vähäisempinä rikoksina. Tätä voisi kai kuvata myös vastuullisempana käyttäytymisenä.

Se on kuitenkin tähän asti ollut epäselvää, menevätkö kiltimmät miehet useammin naimisiin, vai tuleeko miehistä kiltimpiä avioliiton myötä.

Vastaus on sekä että. Antososiaalisesti käyttäytvät miehet päätyvät avioliiton satamaaan harvemmin kuin muut, mutta avioliittoon mentyään heidän antisosiaalinen käytöksensä vähenee. Mitä parempana osapuolet kokevat avioliiton, sitä suurempi vaikutus sillä on miehen käyttäytymiseen.

Siitä ei ole tietoja, mikä tarkemmin avioliitossa vähentää miehen antisosiaalista käyttäytymistä. Se voi olla kaveripiirin muuttuminen tai kavereiden kanssa vietetyn ajan väheneminen. Tai se voi olla yksinkertaisesti se, ettei avioliitossa enää koe tarvetta antisosiaaliselle käyttäytymiselle.

Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että vaimo pistäisi miehen kuriin. Mitä parempi avioliitto, sitä enemmän se vähentää miehen ongelmakäyttäytymistä. Pirttihirmun hallitsemaa avioliittoa tuskin pidetään yhtä hyvänä kuin molempien itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa liittoa.

Sen sijaan miehen iällä ei näyttänyt olevan kovin mainittavaa vaikutusta. Identtisillä kaksosilla, joista toinen oli avioliitossa, oli yleensä merkittävä ero häiriökäyttäytymisen määrässä avioliitossa olevan eduksi. Näin vaikka tällaista eroa ei ollut havaittavissa ennen avioliiton alkua.

Tässä on nyt joku juttu: olen tänä talvena kuullut useita värikkäitä kertomuksia opettajien ryyppäämisestä.

Esimerkiksi juuri tällä viikolla yksi tuttava avautui siitä, millaista oli päätyä samaan laivaan OAJ:n risteilyporukan kanssa. Kuulemma ”vielä tulosatamassa bussissa jotkut ällöt viisikymppiset nuolivat toisiaan ihan hirveässä kännissä”.

Tipattoman tammikuun bilehuuruissa kuulin myös tarinoita itäsuomalaisten koululaisten ammoisella 90-luvulla tekemistä Venäjän-retkistä, joiden matkanjohtajuudesta oli käyty opettajanhuoneessa ilmeisesti kovaakin vääntöä. Oppilaiden sijaan vodkaa karkasivat öisin lipittämään opettajat, ja tahoillaan naimisissa olevat kollegat pussailivat bussin etupenkillä vielä kun bussi kurvasi takaisin koulun pihaan.

Tämänkaltaiset tarinat ovat takuuvarmoja hittejä bileissä kuin bileissä. Samaan tapaan kuin pappien sekoilut painetaan välittömästi lööppiin, myös opettajien mokailujen ja dokailujen ympärillä leijuu sama ristiriitainen ja epäuskoinen, inhonsekainen mutta viihdyttävä tunnelma.

Äsken töistä palatessa Helsingin kaduilla velloi hämmentävä määrä bilettäviä nuoria. Mietin, miten he suhtautuisivat jos kuulisivat opettajiensa – saati sitten vanhempiensa – viilettäneen samalla tavalla baarista toiseen ja avautuen puhelimeen yksityiselämänsä viimeisimmistä melodramaattisista käänteistä niin, että koko Narinkkatori kuulee.

Mikä raskas taakka Suomen tuhansilla opettajaksi opiskelevilla onkaan! Kuvitelkaa, miten 2030-luvun teinit irvistelevät, kun joku onnistuu bongaamaan historianopettajan Spy Hardista 20 vuoden takaa. "Ei ***** ja tossa se nuolee meidän entisen matikanopen kanssa! Ja hyi kauheeta mikä tyyli!"

Viime kuukausina on mediassa esiintynyt puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan erilaisten BB-, Idols- ja muiden turhien julkkisten pilkkaaminen. Kyse ei ole sensuurista, vaan kritiikki on kohdistunut erityisesti sellaisiin tapauksiin, joilla ns. julkimoilla on näkyviä ongelmia päihteiden kanssa. Tähän ryhmään kuuluukin melkoinen määrä loppuun palaneita, kulutettuja ja kulahtaneita naamoja Seiskan ja Hymyn sivuilta. Mistä juontaa juurensa moinen moraalinen herääminen?

Vielä 20 vuotta sitten julkkiksen sekoilu päihtyneenä oli uutinen ja herätti aitoa yleistä paheksuntaa - halveksuntaa. Mediakulttuurin raju muutos on kuitenkin tehnyt samasta ilmiöstä karnevaalin ja koko kansan suurta huvia. Ihmisten täydellinen nöyryyttäminen on muuttunut suureksi bisnekseksi. Individualisoitunut kulttuurimme on tehnyt näkyvillä olosta ja itsen esille asettamisesta sairaanloisen trendin. Tosi-Tv, keltaisen lehdistön nettiversiot ja kymmenet muut visuaaliset käyttöliittymät rakastavat ja ruokkivat spektaakkelia. Spektaakkelin kova ydin on yksilö, joka karnevalisoidaan koko kansan Muppet Show:ksi. Jokaista liikettä seurataan ja kaiken maailman hörhöille maksetaan siitä, että toimittajat pääsevät mukaan häämatkoille, apukoulun luokkatapaamisiin ja muille valloitusretkille. Niiden kommellusten kermaa medialle on, kun joku vetää lärvit, lääkkeitä tai huumeita, sekoilee tai sekoaa täysin. Jos vielä saa tai antaa nenään jollekin – mieluiten toiselle BB-staralle - saa bonuksia ja lisää näkyvyyttä.

Kaksi vastakkaista puhetapaa törmäävät ”turhisten” spektaakkeleissa. Ensimmäinen syyttää julkimoa, joka itse rahastaa hölmöilyllä ja on oikeastaan ”olemassa” vain jatkaakseen sitä – sitä saa mitä tilaa! Toinen puhetapa kyseenalaistaa koko BB-julkkiskultin ja sen ruokkimat vinoutuneen narsistiset egot. Kulttuuri on synnyttänyt ison joukon ihmisiä, joiden syyntakeisuuden ja minäkuvan voidaan katsoa olevan pahasti hukassa. Eräs kommentaattori kysyi Hesarin nettikeskustelussa: ”onko oikein, että vammaisilla ihmisillä rahastetaan”? Muotoilu on tietysti kirjoittajalta kärjistys, mutta kiteyttää oivasti uuden moraalisen puhetavan idean. Onko lopulta koittanut aika, että Tosi-TV-kultin luvatussa maassa on tullut sietokyvyn raja vastaan?

Turha kuvitella! Niin kauan kuin osa mediasta elää vain ja ainoastaan ”turhisten” sekoilulla, on mitään moraalista ryhtiliikettä turha odottaa. Känninen ”turhis” myy ja rahalla ei ole moraalia. Elämme mediaeläintarhassa, jossa objektien odotetaan tekevän elämästään ”suurta” draamaa. Suurta lainausmerkeissä, sillä ainoa suuri asia heidän elämässään on tirkistelyhalumme tyydyttäminen. Iso joukko ”turhiksia” elää tavalla, jolla viidettäkymmenettä syntymäpäivää on turha odottaa. Tirkistelyhalumme paradoksi takaa lyhyen lennon. ”Turhisten” täytyy vinoutuneen minäkuvansa näkyväksi tekemisen vuoksi liihottaa kerta toisensa jälkeen korkeammalla – siis vedettävä aina vaan överimmäksi. Se taas ei onnistu ilman itsetuhoista elämäntapaa. Mitä enemmän viina virtaa ja pillerit puhuvat, sitä taatumpia ovat täydelliset mahalaskut, ja niitähän media – siis Suomen kansa – rakastaa. Olemme säälittäviä mediakuluttajia, sillä onnellisuutemme mittari vaikuttaa olevan suorassa suhteessa ”turhisten” itsetuhon määrään: mitä kovempaa ja korkeammalta pudotaan, sitä riehakkaammin taputamme karvaisia käsiämme.