Yhteiskunta

Presidentti Niinistön työryhmän syrjäytymisen vastainen kampanja (www.tavallisia.fi) on herättänyt voimakasta paheksuntaa. Osa on kokenut kampanjan hyvinvoivan väestönosan pullakahvihankkeeksi ja porvarisetien puuhasteluksi. Kritiikki on voimakkainta poliittisen kentän toisella laidalla. Aatteellinen oppositio ajaa agendaansa niin äänekkäästi, että heidän näkemystään voisi luulla valtavirran mielipiteeksi. Tämän kertainen kirjoitus aloittaa syrjäytymistä käsittelevien blogien sarjan.

Ihan tavallisia asioita-kampanjaa on kritisoitu mm.siitä, että se ei tavoita vaikeasti syrjäytyneitä. Toinen itkun aihe on ollut työryhmän teesien käytännönläheisyys. Näin valistuneita puheenvuoroja osattiin antaa jo muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen. Voin yhtyä kriitikoiden näkemykseen siltä osin, että syrjäytynyt nuori tuskin välittömästi muuttaakaan elämänsä suuntaa Niinistön työryhmän kampanjasivuston seurauksena.

Mutta onko sitten niin, että vaaravyöhykkeellä oleva nuori tulisi lähettää kriisiterapiaan ja lääkitä niin, että hän on varmasti kuutamolla seuraavan lukukauden? Suomihan on tällä hetkellä masennuslääkkeiden ja mentaalilomien luvattu maa. Syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle yli miljoona euroa - inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Meillä ei ole varaa syrjäytyneiden luokkaan. Huoltosuhteemme on jo ennestäänkin kestämättömällä pohjalla. Yhteiskunnan on taattava perusvalmiudet elämässä pärjäämiseen. Vapaassa yhteiskunnassa vastuu on kuitenkin viime kädessä yksilöllä. Syrjäytyminen on valinta.

Seuraavassa kirjoituksessani tulen esittämään näkemykseni siitä, mikä uusi perusvalmius yhteiskunnan tulisi taata suomalaisille veronmaksajille.

Suomessa on ollut jo kahdeksan vuotta käynnissä kuntauudistus. Eri hallitukset nimeävät uudistuksen itselleen mieleisekseen ja tuovat oman sävynsä uudistuksen eteenpäin viemiseksi. Keskeistä näille kaikille uudistuksille kuitenkin on, että vaikka keinot vaihtelevat, niin yksi keskeisistä tavoitteista on ja pysyy. Kaikki haluavat vahvistaa kunnallista itsehallintoa ja paikallista demokratiaa.

Erityisesti nyt kuntavaalien alla lähidemokratia koetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi. Kaikki ovat valmiita puolustamaan lähellä ihmistä tapahtuvaa päätöksentekoa. Paikallinen päätösvalta ja vallan hajauttaminen ovat demokratian ydintä. Itse asiassa kunnallinen itsehallinto on länsimaisen oikeusvaltion peruspilari.

Kunnallisella itsehallinnolla tarkoitetaan sitä, että kunnan asukkaat saavat itse päättää kunnan asioista ja ovat lähtökohtaisesti itse vastuussa oman alueensa elinvoimaisuudesta ja asukkaiden hyvinvoinnista. Suomi onkin sitoutunut vallan hajauttamiseen paikallistasolle, niin perustuslaissa, kuin myös allekirjoittamalla Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjan.

Itsehallinnolla saadaan suuri määrä kansalaisia toteuttamaan kansanvaltaa. Tämä luo tervettä omavastuisuutta paikallisten yhteisöjen taloudenhoitoon ja saa meidät huolehtimaan toisistamme. Ei odoteta hattu kourassa passiivisesti apua ylhäältä, vaan osataan tarttua itsekin asioihin. Yhteiskuntajärjestelmämme keskeiseksi ajatukseksi on valittu mielestäni terve periaate.

Kunnallinen itsehallinto ja paikallinen päätösvalta ovat siis kaikkien suosiossa juhlapuheissa. Luulisi, että itsehallintoa sitten myös yksissä tuumin vahvistettaisiin. Tämä on harhaluulo. Tosiasiassa kovinkaan moni poliitikko ei yksittäisillä päätöksillään ole vahvistamassa paikallista päätösvaltaa - pikemminkin päinvastoin.

Suomessa on tällä hetkellä menossa voimakas paikallisen vallan heikentäminen. Tämä ilmenee hyvin esimerkiksi kuntiin kohdistuvan lainsäädännön ja ohjauksen kasvattamisena. Erityisesti vasemmistolaisilla poliitikoilla on kauhea vimma saada kaikki yhteiskunnan ilmiöt tiukan sääntelyn piiriin. Halutaan päättää, että jokaisessa kunnassa tanssitaan juuri heidän päättämällään koreografialla. Käytännössä tämä johtaa pikku hiljaa siihen, että ihmistä lähellä toteutettava päätöksenteko kunnissa vähenee ja keskusvallan virkamiesten valta kasvaa. Tästä on itsehallinto kaukana.

Viimeisimpänä esimerkkinä paikallisen päätösvallan kaventamispyrkimyksistä on SDP:n, Perussuomalaisten, Vihreiden ja Vasemmiston vaatimus tiukoista henkilöstömitoituksista vanhustenhoidossa. Suomeksi sanottuna nämä puolueet vastustavat sitä, että paikallistasolla kuntalaisten valitsemat päättäjät ja ammattilaiset arvioivat Helvi-mummon hoidon tarpeen ja päättävät kuinka monta hoitajaa tarvitaan kuhunkin hoitolaitokseen. Tämä kuvastaa näiden puolueiden perinteistä vasemmistolaista linjaa. He haluavat siirtää vastuun paikallisten ihmisten huolenpidosta ministeriön virkamiehille, eivätkä luota paikallisiin kuntalaisiin. Hyvä osoitus lähidemokratian arvostamisesta.

SDP:n ministerit ovat viime kuukausina väläytelleet myös paikallisen päätösvallan vähentämistä peruskoulutuksessa ja kunnan taloudenhoidossa. SDP:n ministerin väläyttämä korvamerkintöjen palauttaminen kuntien valtionosuuksiin olisi paikallisen päätösvallan ylläpitämisen kannalta kaikkein rajuin isku.

Se tarkoittaisi taloudellisen määräysvallan merkittävää siirtoa paikallisilta valtuutetuilta keskusvallan ministeriöihin ja rapauttaisi paikallistasolla niin valtuutettujen kuin muidenkin kuntalaisten vastuullisen taloudenhoidon. Tällaiset SDP:n ajamat uudistukset kuoppaisivat suuren osan lähidemokratiasta historiankirjoihin.

SDP:n ja Vasemmiston poliitikot lupasivat hallitusohjelman korulauseissa vahvistaa paikallista päätösvaltaa ja kunnallista itsehallintoa. Mutta jo heti toisessa hallitusohjelman kirjauksessa he vaativat kuntien henkilöstölle epätavanomaisen pitkää viiden vuoden irtisanomissuojaa kuntaliitoksien yhteydessä. Tämä tarkoittaa paikallisen päätösvallan heikentämistä ja kuntatalouden ajamista kuralle. Paikalliset päättäjät eivät nimittäin saa palkata, irtisanomissuojan takia, kotikuntaansa tarpeellista määrää työntekijöitä, vaan palkkaa pitää veronmaksajien rahoista maksaa viisi vuotta myös niille, joilla ei ole mitään tekemistä kunnantalolla.

Teot ovat niin pahasti ristiriidassa tavoitteisiin nähden, että SDP:n ja muiden vasemmistopuolueiden ei enää kannattaisi näissä kuntavaaleissa kirjata vaalitavoitteekseen paikallisen päätösvallan vahvistamista.

Poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt vierailivat keskustelemassa eduskunnan Suuressa valiokunnassa. Paikalla oli myös valiokunnan kansanedustajia. Kiitän Suurta valiokuntaa arvovaltaisesta ja ilahduttavasta keskustelukutsusta. Toivottavasti näemme vielä.

Vaadin puheenvuorossani enemmän keskustelua siitä, että mihin Euroopan unioni on menossa. EU:sta on tulossa liittovaltio tai se rakenteiltaan jopa on sitä. Kehityskulkua en voi hyväksyä, koska pakonomainen liittovaltion rakentaminen ajaa heikot valtiot kuten Kreikan sisällissodan partaalle ja kaventaa merkittävästi kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta.

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson painotti että on tärkeää tietää, millainen Euroopan liittovaltio on kyseessä.

Kysyin suoraan, että kannattaako hän "sosialistista liittovaltiota"?

Vastaus oli selkeän myöntävä.

Muistaen, että Neuvostoliiton virallinen nimi oli "Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto", ts. kyseessä oli sosialistinen liittovaltio. Eikö naapurin virheistä ole opittu?

Andersson ei asiaa näin muotoillut, mutta vasemmisto kannattaa Eurostoliittoa.

Tämä äänestäjän kannattaa pitää mielessä, kun puhutaan liittovaltion autuudesta. Vasemmisto haluaa levittää liittovaltiolla sosialismia.

Europolitiikka on sairas sekoitus kapitalismia ja sosialismia - yksityisten sijoittajien ja pankkien ottamat riskit on sosialisoitu sinun maksettavaksesi. Sairainta on, että touhussa on mukana puolueita sekä oikealta että vasemmalta.

Kansainvälisen politiikan professori ja vasemmistoliittolainen Heikki Patomäki kirjoittaa Eurokriisin anatomiassa, että yksi kehityskulku on "sosiaalidemokraattinen liittovaltio", jossa olisi Euroopan laajuiset verot ja iso EU-budjetti tulonsiirtoineen.

Sen tietää, mitä Patomäen ja vasemmiston näkemys viime kädessä tarkoittaa.

Suomalaiset maksavat.

Suomi on nettomaksaja nykyisessä Euroopan unionissa, mutta liittovaltiossa vielä pahemmin. Ja vieläpä sosialistisessa. Henri Myllyniemi on kirjoittanut ansiokkaasti tästä karvaasta kalkista.

Uskon että kansa ei halua Suomen olevan minkäänlaisen liittovaltion osa, mutta meitä viedään siihen pikkuhiljaa, askel askeleelta. Kuin varkain.

Se mitä olemme nähneet tähän mennessä on vain alkua, jos EU ja Suomi pitävät kiinni epäonnistuneesta linjastaan. Kreikkalaiset ovat menettäneet mahdollisuutensa rauhanomaiseen muutokseen. Maassa on kasvava väkivaltaisen kumouksen uhka. Uusnatsipuoluetta kannattaa viidennes kreikkalaisista. Siitä on syytä olla huolissaan.

Suomalaiset haluavat päättää kohtalostaan. Suomalaiset tietävät mikä on parasta suomalaisille. Meidän täytyy järjestää Euroopan unionista kansanäänestys. Liittovaltioksi kehittyvä unioni ei ole se mistä kansa vuonna 1994 äänesti.

Minä haluan Euroopan, mutta Euroopan, joka perustuu vapaakauppaan, yhteistyöhön, itsenäisiin kansallisvaltioihin ja demokratiaan. Olen kirjoittanut asiasta laajasti.

Sosialistinen tai ei, liittovaltio on itsenäisen Suomen surma.

Kokoomuslainen Henri Heikkinen heitti vähän aikaa sitten uutta bensaa syrjäytymiskeskustelun liekkeihin kirjoituksellaan, jonka keskeinen viesti oli, että syrjäytymisen ehkäisyyn ja korjaamiseen ei pitäisi laittaa enempää rahaa. Yhtenä ratkaisuna hän esitti talouden vapauttamista tavoitteena työllisyyden lisääminen ja talouden kasvattaminen.

Vapaus on hieno ja kaunis periaate, jonka edistäminen kuuluu omiinkin tavoitteisiini. Usein joudun kuitenkin kokemaan myötähäpeää kuunnellessani kokoomusnuorten kiiluvasilmäistä vapauspaasausta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksi merkittävä lasten ja nuorten syrjäytymiselle altistava tekijä on vanhempien päihdeongelma. Valitettavasti etenkin alkoholipolitiikasta on monille poliittisille nuorisojärjestöille tullut kysymys, jossa on muodikkaampaa vastustaa päihteidenkäytön rajoituksia ja vaatia päihteille ja niiden käytölle lisää vapauksia ideologisin perustein, käytännön ongelmat ja todelliset hyvinvointivaikutukset unohtaen.

Älkää ymmärtäkö väärin - osa vapausvaatimuksista on perusteltuja. Esimerkiksi mietojen huumausaineiden käytöstä ei ole järkeä rangaista, koska rangaistavuus vain haittaa hoitoon hakeutumista. Lisäksi joitakin alkoholituotteita kohdellaan keskenään eriarvoisesti vailla järkeviä perusteita.

Ottaen huomioon kuinka paljon Suomi kärsii alkoholin aiheuttamista ongelmista - eivätkä ongelmista kärsi vain päihdeongelmaiset itse, vaan heidän läheisensä, lapset mukaan lukien - luulisi useamman poliitikon tavoittelevan näiden haittojen vähentämistä. Tehokkaita keinoja on havaittu muutamia: alkoholin saatavuuden rajoittaminen ja hinnan korottaminen. Nuorten osalta myös mielikuvamainonnalla on todettu olevan vaikutusta. Kuitenkin esimerkiksi Kokoomus vaikuttaa olevan aina ennemmin elinkeinon ja ideologisen vapauden asialla, ei alkoholin liikakäyttäjien ja sivullisten hyvinvointia vähentäviä ongelmia ratkaisemassa. Esimerkiksi alkoholin mielikuvamainonnan kieltäminen tyssäsi Paula Risikon toimintaan.

Syrjäytymiskeskustelussa Kokoomusnuorten edellinen puheenjohtaja Wille Rydman syytti vasemmistoa kovien arvojen kannattamisesta. Eipä niitä pehmeitä arvoja tunnu Kokoomuksestakaan aina löytyvän. Tampereellakin ajoittain leimahtava päihdekeskustelu sai kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Antti Hervosen nimittämään alkoholiongelmaisia ihmisroskiksi, jotka pitäisi siivota pois kaupungin keskeisiltä paikoilta. Se siitä välittämisestä. Jospa maton alle lakaisun sijaan haettaisiin toimivia ja humaaneja ratkaisuja?

Päihdeongelmien ratkaisemisesta ei aina tarvitse tehdä kallista. Päinvastoin, alkoholin hinnan korottamisesta voitaisiin alkoholin ongelmien vähentämisen ohella jopa kerätä hieman varoja julkisten palveluiden rahoittamiseksi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla - jos vapausideologia vain vähän antaisi periksi.

Suomalaisen hiihdon doping-kohellus muistuttaa monilta osin klimppisoppaa: perinteet juontavat pitkälle ja yllätyksiä nousee jatkuvasti pintaan (yllätyksiä kenelle?). Olennaisin kysymys kuitenkin lienee, miksi ihmiset jaksavat kauhistella 40 vuoden takaista saunakeskustelua?

Suomessa on edelleen suuri joukko ihmisiä, joiden merkitysmaailmassa Suomi juostiin ja hiihdettiin maailman kartalle. Heidän kansallinen identiteettinsä on rakentunut suomalaisten urheilusankarien tekojen ympärille - sankariteot urheilun areenoilla ovat upeinta, mitä suomalaiset ovat tehneet talvi- ja jatkosodan uhrausten jälkeen. Suoraselkäiset sinivalkoiset miehet ja topakat naiset näyttivät laduilla suomalaisen sisun ylivertaisuuden ja tekivät meistä ihaillun kansan - suuren urheilukansan. Kyse on siis nationalismista, jota huippu-urheilumenestys on itsenäistymisestä lähtien vahvasti pönkittänyt.

Pyhään tarinaan sisukkaasta suomalaisesta urheilijasta on aina liittynyt myös puhtaus. Sinivalkoinen on ollut urheilussa reiluuden, sisun ja viattomuuden symboli. Jokainen männävuosilta nouseva klimppi onkin veitsen isku kansalliseen identiteettiin. Hiihtourheilun kautta kansallista minäkuvaansa rakentaneet huomaavat tulleensa huijatuksi - heidän toteeminsa olikin bluffia. On varmasti äärimmäisen tuskallista huomata, että tarkempi kuva suomalaisuudesta tulee paremmin esille Risto Jarvan Loma-elokuvassa kuin hiihtoladuilla saavutetuista mitaleista.

Timo Seppälä esitti eilen osuvan analyysin Ylen uutisissa. Hänen mukaansa 1970-luvulla kaikki käyttivät jotain, joten sijoitusten muodossa kukaan ei liene saanut etua. Hän epäili, että nyt ilmi tulleet asiat ovat vain jäävuoren huippu. Tässä yhdyn täysin Seppälän analyysiin, kyseessä on varmasti vain jäävuoren huippu, mutta mitä sitten?

Vapauttaisiko "totuus" suomalaiset jostakin häpeästä tai mitä siitä hyötyisimme? Verenpaine on tietysti katossa, kun Jussikin on osoittautumassa petturiksi. Suomalaisten männävuosien mitalit ovat kuitenkin ihan yhtä kultaisia kuin aiemminkin - kaikki noina vuosina napsivat nappeja. Muuta kuvittelevien kannattaa perehtyä dopingin hyvin kartoitettuun historiaan - se kertoo laajasta ilmiöstä, jonka yksittäisiin detaljeihin ei koskaan päästä täysin käsiksi. Mitään lopullista totuutta ei näissä asioissa myöskään ole tai sellaista ei koskaan tavoiteta. Unohtakaa siis totuus!

Nyt etsitään syyllisiä, joihin petetyksi tulemisen tunne ja viha voidaan projisoida. Siis niitä, jotka olivat välineitä valheellisen kansallisidentiteetin rakentamisessa ja saavat hiihtouskovaiset näyttämään torspoilta.

Samalla käsillä on melkoinen paradoksi hiihtouskovaisille. Kumpi oli lopulta parempi, a) mennä muiden mukana kemialliseen kilpavarusteluun ja tehdä sankaritekoja, vai b) köröttellä kaurapuurolla enintään neljänneksitoista ja tuottaa kotikatsomoille pettymyksiä vuosi toisensa jälkeen?

Onhan taas kansalle tuskaa ja sirkushuveja tarjolla oikein pyhän Mietaan mitalla!

Lähdin 8 vuotta sitten abiturienttina ensimmäistä kertaa kuntavaaleihin ehdolle. Jo 2004 käytiin orastavaa keskustelua siitä, ratkaisisiko mittava kuntaliitosaalto julkisen talouden ongelmia. Perehtyessäni silloin kuntien talouteen muodostin näkemykseni, joka on kestänyt näihin päiviin saakka: kuntaliitos ei pelasta yksittäisen kunnan tai Suomen taloutta.
Vuosien vieriessä ja tilanteiden vaihdellessa olen ollut viemässä läpi oman kotikuntani liitosta. Äänestin asian puolesta valtuustossa ja uskon yhä, että toimin oikein. Neljän kunnan uusi Kauhava perustettiin siksi, että pitkällä tähtäimellä Etelä-Pohjanmaan pohjoisella reuna-alueellakin olisi menestymisen edellytyksiä.

Kuntaliitos voidaan teknisesti tehdä kahdella tavalla. Joko yhdistyvät kunnat lakkautetaan ja perustetaan yksi uusi tai sitten liittyvät kunnat sulautuvat yhteen liittyjäkuntaan. Periaatteessa kysymys on pelkästä juridiikasta, mutta asiassa on myös syvällisempi puoli: kun pieni kunta sulautuu isompaan, on kysymys ”keskuksen” laajenemisesta. Kun luodaan uusi kunta ja ehkäpä etsitään uusi nimikin, on helpompi olla tasapuolinen.

Mihin pohjaan näkemykseni, ettei liitos sinänsä tuo säästöjä? Perussyy on kuntien kulurakenne. Kuntien menoista tutkimuksesta riippuen 2-4 % on hallintoa. 60-70 % on sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Noin 20 % on koulutuksen menoja. Kärjistäen voi sanoa, että kuntien talouden kannalta vain kouluilla, sosiaalitoimistoilla ja terveyskeskuksilla on merkitystä. Toinen merkittävä syy säästöjen katoamiseen on Suomessa kuntien työntekijöille säädetty viiden vuoden suoja-aika. Suoja-aika tarkoittaa sitä, että kuntaliitoksesta seuraavien viiden vuoden aikana työntekijöitä ei saa irtisanoa tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Poikkeuksen muodostaa työntekijä, joka kieltäytyy tarjotuista uusista töistä. Jälleen kärjistäen voi todeta, että vaikka kaikki kunnat liitettäisiin Helsinkiin, ei se vähentäisi yhtään mummoa palvelutalosta Kajaanissa tai hätää kärsivää lasta Turusta.

Kunnan taloudessa todellisia säästöjä tuo palvelurakenteisiin pureutuminen. Täytyy kysyä kolme kysymystä: MISSÄ, KUKA ja KUINKA? Missä palvelut ovat, keskitetäänkö niitä, kierrätetäänkö niitä kylillä esimerkiksi palvelubusseilla? Kuka tekee, kunta kaiken itse vai ulkoistetaanko niitä yritykselle tai järjestölle? Kuinka palvelut tehdään, meneekö lääkärin työaika potilaiden kohtaamiseen vai paperin pyöritykseen? Kuntaliitos on usein Troijan hevonen: sen avulla pystytään salakavalasti vaikuttamaan palvelurakenteeseen. Pienempi joukko päättäjiä pystyy uudistamaan paremmin kuin monen kunnan luottamushenkilöt. Kääntöpuolena on kuntalaisten passivoituminen: arkikokemus kertoo, että uuden isomman kunnan asioihin on pienempi into vaikuttaa ja uusi kunta tuntuu etäiseltä.

Miksi kuntaliitos kannattaa joskus tehdä? Kiistatta liitos lisää elinkeinoelämän kiinnostusta alueeseen ainakin hetkellisesti. Asumisen ja liikenteen järjestely voi varsinkin kasvukeskusten ympärillä parantua. Oleellista on, että liitos tehdään vapaaehtoisesti ja valtio palkitsee sen bonuksella eli liitosavustuksilla. Säästöliitoksia ei kannata tehdä, strategisia kyllä. Yhteisellä luottamuksella tulee hyviä liitoskuntia, mutta pakolla ja ylhäältä sanelemalla vain toraa ja uutta byrokratiaa.

Kaiken kaikkiaan puhe ”vahvoista peruskunnista” on löpönpöpöä. Julkisen talouden kestävyyden kannalta tärkeintä on terveydenhuollon uudistaminen joko maakuntavetoiseksi tai Kelan valtakunnallisesti hoitamaksi. Kuntavaalien lähestyessä on hyvä muistaa, mikä kuitenkin ratkaisee yksittäisen paikkakunnan kohtalon. Kuntapäättäjien tehtävänä on pitää huoli siitä, että oman alueen ihmiset ja yritykset voivat hyvin. Silloin ei tule erikoissairaanhoidon laskupinoja ja verotuloja ropisee kassaan.

Katselin eilen suurta vaalikeskustelua. Sen logiikka oli suunnilleen seuraava:

1. Kymmenen ihmistä puhui eurokriisistä ristiin siten, että miljoonasta katsojasta enintään tuhat ymmärsi mistä lopulta on kyse.
2. Kymmenen ihmistä puhui kuntauudistuksesta siten, ettei kukaan miljoonasta katsojasta vahingossakaan ymmärtäisi mistä on kyse.
3. Kymmenen ihmistä voivotteli nuorten syrjäytymistä ymmärtämättä itse lainkaan mistä siinä on kyse.

Samaan aikaan myös Arkadianmäellä tapahtui. Teuvo sanoi kehitysapurahojen menevän lihoville poppa-ukoille ja satraapien kiillottavan täällä kilpeään, rikkidirektiivin olevan kettutyttöjen direktiivi ja ehtipä saman minuutin aikana viitata myös Tommi Evilään ja Roni Ollikaiseen. Kun vielä Juha Väätäinen kutsui Soinia lihavaksi ja kehotti ihmisiä kokeilemaan 40 kilon reppua selkään, on politiikan vilkas viikko lähes paketissa. Toki siihen mahtui tieto, että Teuvon ja Juhan puolueella kulkee kovaa gallupeissa.

Edellisistä voi tehdä seuraavia havaintoja.

1. On helppo ymmärtää, miksi vaalikansalaisuus on näivettynyt (koko viikko).
2. Herää kysymys, pitävätkö poliitikot ihmisiä täysinä tomppeleina (vaalikeskustelu)
3. Ymmärtää, että ihmiset ovat täysiä tomppeleita (Persujen suosion kasvu; myös Teuvo ja Juha eduskunnassa).
4. Tulee väistämättä pohdittua, ovatko Teuvo ja Juha "aikuisten oikeesti" eduskunnassa istuvia kansanedustajia, vai onko kyseessä nerokkaasti käsikirjoitettu ja jussiparviais-metodilla toteutettu hersyvä poliittinen komedia.

Lopulta havahdun siihen kauhistuttavaan ajatukseen, että samaa poliittista tosi-TV:tä tulee tuutin täydeltä seuraavan viiden viikon ajan ja joudun ammattini puolesta seuraamaan sitä. "Jumalauta", huutaisi tässä vaiheessa Rauno Repomies. Minä olen sanaton.

Viime viikko käytiin kiihkeää keskustelua syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Minä ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton toinen puheenjohtaja Aleksi Laine julkaisimme tasavallan presidentti Sauli Niinistön Tavallisia -kampanjan avauspäivänä kommentin, jossa peräänkuulutettiin yksilöllisten tekojen lisäksi rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ratkaisuja syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja purkamiseen.

Helsingin Sanomien raadin enemmistö oli samaa mieltä minun ja Aleksin kanssa: työryhmän esitykset eivät ratkaise syrjäytymisongelmaa.

Jotkut ovat vetäneet kampanjan kritiikistä kovasti herneen nenäänsä. Joku kuvaili asennettamme kyyniseksi, toinen väitti, että emme ole ehdottaneet mitään tilalle. Osa keskustelussa esiin nousseista erimielisyyksistä on varmaan sovittamattomia, osa on painotuseroja joista on vaikea päätellä, millaista politiikkaa kukin konkreettisesti kannattaa.

On itsestään selvää, että jokainen voi yrittää ehkäistä syrjäytymistä pitämällä huolta lähimmäisistään. Eri asia on, riittääkö tämä. Kun syrjäytyminen ja vähäosaisuus ovat Suomessa periytyviä ilmiöitä, ei syrjäytetyllä tai syrjäytymisvaarassa olevalla nuorella välttämättä ole vanhempia, jotka jaksaisivat huolehtia lapsensa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, varsinaisesta toimeentulosta puhumattakaan. Vuonna 2009 KELAn mukaan Suomessa oli 26 000 tulotonta ihmistä ja 2560 tulottomassa perheessä elävää alle 18-vuotiasta lasta tai nuorta. Näitä lapsia ei auta työryhmän neuvo liian ison viikkorahan antamisesta, kun perheen rahat eivät välttämättä riitä kunnolla edes vuokraan ja ruokaan, harrastuksista tai muista elämyksistä puhumattakaan.

Oikeistolainen näkemys yhteisöllisyydestä työntää syrjäytymisongelmaa ihmisten omaksi ongelmaksi. Entä sitten, jos auttavaa yhteisöä ei ole? Minä ajattelen, että jos ihmiset onnistuvat pitämään itsestään ja toisistaan huolta ja ovat onnellisia, niin se on hienoa, mutta kunnioitan myös ihmisiä yksilöinä siinä määrin, että mielestäni he ovat oikeutettuja apuun ja tukeen silloin kun lähipiiri ei auta ja omat voimat eivät riitä. Silloin yhteiskunnan on autettava.

Keinot syrjäytymisen ehkäisemiseen ja purkamiseen ovat nekin enimmäkseen ihan tavallisia poliittisia tekoja - kaikkien toimeentulon turvaamista tulonsiirroilla ja lannistavan tukiviidakon ja byrokratian perkaamista. Toimivia ja saavutettavia julkisen terveyden- ja sosiaalihuollon palveluita, mielenterveyspalveluita, koulujen opinnonohjaajia, terveydenhoitajia ja kuraattoreita. Edullisia tai ilmaisia kuntoilu- ja harrastusmahdollisuuksia, nuorisotiloja ja etsivää nuorisotyötä. Sekä päätöksiä, joilla kerätään kaikkiin näihin riittävät verovarat.

Oma asiansa on se, mitä pitäisi päätellä presidentistä, joka vaalilupauksenaan lupaa puuttua lasten ja nuorten syrjäytymiseen, ja joka toteuttaa lupaustaan kertomalla vaalien jälkeen, ettei asia oikeastaan hänen valtaansa kuulukaan, että hoitakaakin tämä itse.

Keskustelunavauksesta Niinistöä voi kuitenkin kiittää. Elän toivossa, että kun kaikki nyt niin innolla vakuuttelevat huoltaan syrjäytyneitä kohtaan, osa poliitikoista innostuu tekemäänkin asian eteen jotakin. Vihreillä ideoista ja vaihtoehdoista ei ainakaan pitäisi olla pulaa, ja tietääkseni syrjäytymistä tuntevat asiantuntijat ovat mobilisoitumassa tuomaan esiin lähiaikoina sellaisiakin ehdotuksia, joita Niinistö ei omaan kampanjaansa halunnut.

Yhdysvaltain keskuspankki ilmoitti aloittavansa setelielvytyksen uudelleen. FEDin tavoite on tukea työllisyyttä ja asuntomarkkinoita. Elvytyskierros käynnistettiin nyt kolmatta kertaa käsillä olevan talouskriisin aikana. Markkinat kiittivät ja suuret osakeindeksit lähtivät lentoon.
Keskuspankin pääjohtajaa Ben Bernankea ei voi syyttää epäjohdonmukaisuudesta. Hän on selväsanaisesti puheissaan ilmoittanut olevansa valmis lähettämään helikopterit matkaan ja ampumaan maan täydeltä uutta valuuttaa järjestelmän kiertoon. Kaupan päälle FED on keksinyt nimittää toimenpidettä kvantitatiiviseksi kevennykseksi.
Ikävä velvollisuuteni on paljastaa teille, hyvät lukijani, alaston totuus: keisarilla ei ole vaatteita. Keisari on krapulassaan tilannut jo kolmannen tasoittavan. Ryyppyporukka taputtaa keisaria selkään ja tarjoaa lisää viinaa. Valitettavasti paluu arkeen on edessä ja sitä ei tasurilla korjata. Kiertoon lähtevä uusi valuutta tulee painokoneesta. Se ei poista Yhdysvaltojen talousongelmia. Setelielvytys ainoastaan pitkittää ja pahentaa tilannetta.
Yhdysvaltojen valtionvelka on ennätyskorkealla tasolla. Kuten olen jo aiemmin maininnut, amerikkalaisetkin elävät yli varojensa. Tilanne ei voi jatkua loputtomiin. Ongelman ratkaisu tulee vaikuttamaan sinun elämääsi.Talouden mullistukset luovat aloitekykyisille ihmisille myös suuria mahdollisuuksia. Minkälainen suunnitelma sinulla on tulevaisuuden varalle?

Se tapahtui mielikuvani mukaan joskus keväällä 1987. Lähdin 15-vuotiaana koltiaisena kaverin avuksi ostamaan kaljaa. Iso porukka oli kokoontunut Marjaniemen kalliolle ja ainoa täysikäinen tarvitsi kantoapua. Tähtäimessä oli Itäkeskuksessa sijainnut kauppa, jossa ei tunnetusti oltu niin tarkkoja papereiden ja muun sellaisen suhteen.

Kaupassa aloimme tulkita ryppyiseen listaan lyijykynällä tuherrettuja numeroita. Nimiä oli reilusti kolmatta kymmentä ja määrät liikkuivat 7-15 pullon välillä per nokka. Rahat oli ängetty läpinäkyvään pussiin, joka oli melkoinen sekamelska kolikoita ja nuhruisia seteleitä. Siinä oli joidenkin viikkorahat, toiset olivat lyöneet säästöpossun säpäleiksi ja osa saanut vanhemmiltaan muutaman kympin viikonlopuksi. Näin pankkikorttien aikakaudella näky olisi melko huvittava, mutta tuolloin ihan perussettiä. Kassatädit eivät tavasta erityisemmin tykänneet, sillä rahojen laskeminen moisesta sekasotkusta oli aina iso homma. Siksi ostoajankohdassa piti pyrkiä siihen, ettei kaupassa ollut jonoa. Summa ei juuri koskaan täsmännyt, vaikka se oli kallioilla laskettu ainakin kymmenen kertaa.

Kun ostoskärry oli ladottu aivan täyteen keskaripulloja, mentiin kassalle. Muita asiakkaita ei ollut ja myyjänä ollut rouva ei turhia kysellyt. Kaverini pyysi vielä kohteliaasti lupaa lainata ostoskärryjä - lupasi palauttaa sen seuraavana aamuna. Myyjä manaili, että "tuot sitten kanssa, ettei tule sanomista". Vakuuttelimme hänelle kärryjen odottavan heti aamusta kaupan edessä (näin myös toimittiin - elettinhän vielä vanhan Suomen solidaarisuuden aikaa). Sitten työnsimme kärryjä reilun kilometrin matkan kalliolle, jossa iloinen ja janoinen joukko toivotti meidät tervetulleeksi. Lopulta jokainen otti noin 300 potun lastista omansa..

Se oli sitä 1980-lukua ja nuorison ulkojuopottelun kulta-aikaa. Niistä ajoista on Vantaanjoessa ehtinyt virrata paljon vettä ja suomalaisten kurkuista alas pirun paljon kaljaa. Paljon ovat myös muuttuneet keskikaljan myymiskäytännöt. Tuolloisella metodilla - 18-vuotias ostaja ja 15-vuotias kärrypoika - ei tänä päivänä enää bileitä pidettäisi.

Tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä (4/12) Katariina Warpenius ym. raportoivat alkoholin, tupakan ja rahapeliautomaattien ostokokeiden tuloksia. Ideana on, että joukko valikoituja nuoren näköisiä 18-vuotiata on lähetetty eri kaupungeissa shoppailemaan - ilman papereita tietysti. Ostoyrityksen jälkeen tulokset kirjataan, kunnes kaikki kaupungin pienimmätkin kulmakioskit on kaluttu läpi.

Puolissa kaupoista kasalle roudatut keskaripullot jäivät saamatta. Myyjät siis kysyivät papereita. Pitkäripaisesta kaljaa onnistui ilman henkilötodistusta ostamaan vain 8 yrittäjää sadasta. Kaikkiaan tutkijat pitävätkin tuloksia positiivisina. Ikärajavalvonta on säilynyt suhteellisen tarkkana vuosista 2004 ja 2006. On tosiaan syytä muistaa, että kaikki ostokokeeseen osallistuneet nuoret olivat yli 18-vuotiaita, eli kaikki ostokset olivat laillisia.

Tässä olisi helppo viisastella, että typerä tutkimus, aina ne nuoret kaljaa jostain saavat. Se olisi kuitenkin kökkö argumentti. Alkoholin käyttö nuorten keskuudessa on vähentynyt vuosituhannen taitteesta ja raittiiden määrä merkittävästi lisääntynyt. Samaan hengenvetoon voi toki sanoa, että tuon oman ostoskärryepisodin aikaan alkoholin kulutus oli vielä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla.

Ykstuumaan on vaikea sanoa, kuinka paljon nuorilta jää alkoholia juomatta ikärajavalvonnan takia. Saatavuus on kuitenkin metatutkimusten valossa eräs tärkeä kulutukseen vaikuttava tekijä. Itse näen tämänkaltaiset innovatiiviset tutkimukset ja kauppojen tiukentuneen ikärajavalvonnan erittäin positiivisena asiana. Kauppojen tai alkoholiteollisuuden ei ainakaan ihan suoraan tarvitse netota alaikäisten rahoilla, sillä kaljaa tässä maassa juodaan aivan julmetusti ilman nuorisoakin. Kontrollilla on taatusti myös symboliarvoa, turha yrittää ilman papereita!

Kauheasti tekisi vielä lopuksi nostaa jälleen esiin alkoholin mielikuvamainonta - tuon nettoamiskommentin innoittamana - mutta uskotaan nyt ainakin vielä toistaiseksi, että MGR saa sen asian hallituksessa eteenpäin ilman minun villiä kannustusta.

Viikon musiikkivalinta tulee tutusta suunnasta, mutta eri sukupolvelta. Steve Earlen poika Justin Townes Earle on tehnyt musiikkia jo vuosia, mutta nyt jäppinen näyttää löytäneen erittäin viileän ja elegantin ilmaisun. Tämä video osui kaverin vinkistä Tubessa silmään, eikä tarvitse isän totisesti poikaansa hävetä.