Yhteiskunta

Tasavallan presidentin syrjäytymiskampanja on lietsonut laajan nettikeskustelun, vaikka se ei välttämättä ollut sitä mitä niksikampanjalla haettiin. Tämä keskustelu on osoittanut, että Sauli Niinistön, Matti Apusen ja Wille Rydmanin mukaan syrjäytymistä estetään olemalla kiltimpiä. Pitämällä enemmän huolta. Pitää olla joku joka muistuttaa hampaiden pesusta, terveellisestä ruokavaliosta ja riittävästä yöunesta.

Näiden oikeistolaisten politiikkakäsitys ihmetyttää. Jos ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin on, että ihmisten pitää välittää enemmän toisistaan niin ilmeisestikin poliitikoiden tehtävänä on antaa ihmisille hyviä neuvoja ja lahjoittaa rahaa köyhille. Välitetään lähimmäisistämme.

Vähättelemättä poliittisten toimijoiden vaikutusvaltaa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin kannattaa muistaa, että valtuustoissa ja eduskunnassa päätetään yhteiskunnallisista rakenteista. Lakeja säädettäessä ja määrärahoista päätettäessä muovataan pullan leipomisen sijaan juuri niitä rakenteita, joista vasemmistolaiset puhuvat. Nämä tarkoittavat niitä palveluita, joilla yhteiskunta pyrkii turvaamaan jokaisen hyvinvoinnin ja edellytykset hyvään elämään. Kaikilla perheillä ei ole rahaa. Kaikilla ei ole vanhempia, jotka huolehtivat. Kaikilla ei ole edes vanhempia.

Toisin kun oikeisto väittää, hyvinvointivaltio ei turmele yhteisöllisyyttä. Olisi tietenkin mahtavaa, jos ihmiset välittäisivät toisistaan enemmän. Itse asiassa tehokkain tapa kannustaa siihen on säilyttää Salen, Matin ja Willen niin kovasti vastustama hyvinvointivaltio. Vapaaehtoistyötä tutkineen Henrietta Grönlundin mukaan "hyvinvointivaltio lisää kansalaisten halukkuutta vapaaehtoistyöhön, eikä suinkaan vähennä sitä. Sen taustalla on sama tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostava arvomaailma kuin vapaaehtoistyöntekijöilläkin."

On kiistatonta, että yhteiskunnan rakenteilla on merkittävä vaikutus nuorten hyvinvointiin. Tämä käy ilmi esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisemasta selvityksestä. Niissä kunnissa, joissa kouluterveydenhuollosta leikattiin eniten 1990-luvun laman aikana, on myöhemmin jouduttu satsaamaan eniten lasten- ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluihin. Leikkaukset näkyvät muun muassa huostaanottojen ja psykiatrisessa laitoshoidossa olevien nuorten kasvuna. Säästöt ovat johtaneet niin taloudellisiin kustannuksiin kuin nuorten inhimilliseen kärsimykseen.

Koska Salella, Matilla ja Willellä keinot syrjäytymisen estämiseen tuntuvat olevan hakusessa, esitän oman niksivinkin:

Älä säästä kouluista. Lyhyen tähtäimen säästöt tulevat pitkällä aikavälillä kalliiksi. Tyhmyys maksaa!

Keskeisimpiä yhteiskunnallisia instituutioita ihmisten hyvinvoinnille ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien takaamiselle on koulutusjärjestelmä. Hyvin toimiva koulutusjärjestelmä on tasa-arvoisen yhteiskunnan kulmakivi. Sen lisäksi se on jokaisen suomalaisen nuoren monivuotinen työ- ja arkiympäristö, jossa opitaan yhteiskunnan pelisäännöt.

Yhtenäisen koulutusjärjestelmän vahvuus on, että se on taannut kaikille vanhempien sosioekonomisesta taustasta huolimatta yhtäläiset tiedot ja taidot edetä elämässä. Koulumenestykseen vaikuttavat tietenkin myös perhetaustat, mutta suomalaisella koulutusjärjestelmällä on ollut tasa-arvoistava vaikutus jo olemassa olevien kuilujen ylittämiseen.

Tämä tasa-arvoistava vaikutus ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Peruskoulutusjärjestelmää uhkaa muun muassa resurssien väheneminen sekä koulujen välisten erojen kasvu.

Koulutusjärjestelmän tasa-arvoistavaa vaikutusta uhkaa resurssipula, joka johtaa opetusryhmien koon kasvamiseen, tukihenkilökunnan vähenemiseen ja kouluterveydenhuollon heikkenemiseen. Viime laman aikana toteutettujen leikkausten seurauksena ryhmäkoot kasvoivat sekä päivähoidossa että koulussa, lasten kanssa toimivien aikuisten määrä väheni, opettajia lomautettiin, sairaslomasijaisten palkkaamista rajoitettiin ja lapsiperheille tarjottavaa kotipalvelua karsittiin. Näiden palveluiden tasoa ei olla palautettu laman jälkeen ja eurokriisin ajaessa Suomen uuteen taantumaan ei näytä siltä, että tilannetta oltaisiin lähiaikoina korjaamassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvityksen mukaan kahdessa kolmesta kunnasta on edelleen päiväkodeissa liian vähän henkilökuntaa ja kahdessa viidestä koululuokasta ryhmäkoot ovat kasvaneet.

Ja ennen kuin kukaan kommentoi mitään kuntien kasvavista menoista niin todettakoon, että säästäminen on kallista puuhaa. THL:n selvitys puhuu selvää kieltä:

[LAINAUS]Eniten kouluterveydenhuollosta 1990-luvulla leikanneet kunnat käyttivät lasten ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluja 2000-luvun alussa enemmän kuin muut vastaavat kunnat. Säästöt kääntyivät lisäkustannuksiksi korjaavissa palveluissa.[/LAINAUS]

Koulutusjärjestelmää uhkaa myös nyt koulushoppailu. 1990-luvulla vapautettiin kouluvalintaan liittyvä sääntely niin, että oppilailla oli mahdollisuus pyrkiä myös muuhun kuin omaan "lähikouluun". Koulushoppailun yleistyminen on merkki isosta eriarvoistumisen riskistä. Ruotsissa, jossa vapaaseen kouluvalintaan on panostettu voimakkaasti, on tänä vuonna julkaistu Ruotsin kouluviraston raportti kouluvalinnan sosiaalisista seurauksista. Raportin mukaan kuilut koulujen välillä ovat kasvaneet voimakkaasti samalla kun oppilaskokoonpanon vaikutus oppilaiden tuloksiin on lisääntynyt. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan vapaata kouluvalintaa käytetään ennen kaikkea ylemmässä keskiluokassa. Tutkijoiden mukaan etuoikeutetut ryhmät käyttävät sitä välttääkseen samaan kouluun joutumista ei niin hyvin toimeentulevien oppilaiden kanssa.

Tiedostan, että pressan työ on tosi turhauttavaa, koska siinä ei paljon muuta voi tehdä kuin keskittyä arvojohtajuuteen ja pullan syömiseen. Mut mun vinkin voisi laittaa vaikkapa päättäjille suunnatulle niksisivustolle.

Suomi on taas vähän kuin horroksesta herännyt uuteen vaalihuumaan. Vastahan niistä eduskuntavaaleista ja presidenttipeleistä selvittiin kun edessä ovat taas uudet vaalit.

Itse avasin pelin osallistumalla tänään kuntamarkkinoille, jossa kuuden suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajat mittelivät ensimmäistä kertaa verisellä kuntakentällä. Kuulemani ja näkemäni perusteella joudun surullisena toteamaan, että osa porukasta markkinoi kuntavaaleja jonkinlaisena kuntien eloonjäämistaisteluna tai EU-kansanäänestyksenä, joita kuntavaalit eivät ole. Pahoin pelkään, että tämä keskustelu polttaa turhaa ruutia ja energiaa pois oikeasti tärkeistä kuntakysymyksistä, joihin valtuustoissa valitaan suuntaa vaalien jälkeen.

Minä hengittäisin vaalien tahdissa, vaikka en saisi siitä palkkaakaan. Politiikka on niitä asioita, jotka yrittävät viedä koko käden, vaikka tarkoitus oli antaa vain pikkurilli. Asioita on paljon, niitä tulee koko ajan lisää ja ne ovat jatkuvasti vaikeampia. Ja vähän väliä huomaa sen, ettei asioista oikeasti tiedä tai ymmärrä kuin pintaraapaisun verran. Tämä luo politiikkaan asetelman, johon sekoittuu niin intohimoa kuin epäuskoakin.

Nuorisojärjestön puheenjohtajana, kaupunginvaltuutettuna ja kansanedustajan avustajan rooleista käsin osallistun nyt kolmansiin vaaleihini ja samalla kun politiikan peli käy kuumana, oma sisäinen hallintotieteilijäni seuraa innostuneena varsinaista yhteiskunnan muutosta, koska muuttuuhan se. Kuulemma se on ainoa pysyvä asia tuo, muutos.

Maailma siis muuttuu. Itse asiassa ainaisesta ja kiihtyvästä muutoksesta on tullut jo niin tavallista, että sen huomaa vasta kun lukee omia vuoden takaisia facebook-päivityksiä tai katsoo vanhoja valokuva-kansioita. Maailman muutoksen myötä, myös poliittinen toimintakenttä muuttuu kun ihmisten arvot ja intressit yrittävät muuttaa jäykkää hallintoa vastaamaan muuttuneen toimintaympäristön tarpeita.

Kuntien lakiin kirjoitetut tehtävät ovat kasvaneet niin monilukuiseksi, samalla kun muu yhteiskunta ympäriltä on muuttunut muuttoliikkeen ja väestön rakenteen kautta siten, että samanlaisen palvelutuotantoverkon ylläpitämisestä tulevaisuudessa on lähes mahdotonta puhua. Vieläkin haastavampi tilanne on kun oma sukupolvemme jää opiskelun, työelämän ja muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Sitä ei korjata vippaskonsteilla tai järjestelmän pikku säädöllä. Tarvitsemme uusia näköaloja, uutta ajattelua, joita valtaa pitävä sukupolvi ei kykene tuottamaan. On nuorten vuoro astua näyttämölle.

Meille nuorille ei ole tarjolla helppoja aikoja päätöksenteossa, mutta voin luvata, että seuraavat vuodet tulevat opettamaan ja kasvattamaan nuorta vastuunkantajasukupolvea enemmän kuin kaksi vakaata vaalikautta yhteensä. Tulevaisuuden haastavat näkymät antavat myös aidon mahdollisuuden miettiä kunnallisten haasteiden kenttää uudesta näkökulmasta. Uskon, että tulevien aikojen osalta arvojen merkitys korostuu, kun joudumme päättämään satsauksien ja jakamisen sijaan siitä, keneltä otetaan pois ja mitä tärkeitä asioita haluamme säilyttää yhteiskunnallisen palveluntuotannon piirissä.

Työ yhteiskunnan sopeuttaminen maailman muutokseen on vähänkuin muuttoprojekti toiseen kaupunkiin. Sitä käy läpi omia tavaroitaan ja miettii, kuinka paljon sitä roinaa onkaan kertynyt kaappien perukoille vuosien varrella. Moni löytää itsensä ihmettelemästä, että mikähän tämänkin tavaran tarina on ja miten ihmeessä se on minulle päätynyt? Kuitenkin se tärkein kysymys on; tarvitsenko sitä enää muuton jälkeen ja onko uudessa osoitteessa kaikelle tilaa. Tuolloin moni esine löytää tiensä kirpputoreille, sukulaisille ja ystäville, mutta joskus joitakin on vain heitettävä pois. Moneen tavaran osalta tehdään oma erityinen surutyönsä. "Se eteisen korkkimatto nyt vaan on aina ollut toivottamassa minua tervetulleeksi takaisin kotiin milloin mistäkin." Joka tapauksessa elämään kuuluu myös tilan tekeminen uusille asioille. Komeroiden tyhjääminen ja omaisuudesta eroon pääseminen saattaa olla myös vapauttavaa kun tietää, että tämän, tässä valinnan tilanteessa tarpeettomaksi katsomani tavara luo tilaa sopeutua paremmin uuteen ympäristöön.

Kaikki ymmärtävät niin muuttoprojektin keskellä, kuin vaikeiden poliittisten päätöstenkin edessä, että tuleviin olosuhteisiin valmistautumien vaatii ennakointia ja asioiden priorisoimista. Jotkut karjalaiset evakot saivat puoli tuntia aikaa kerätä tärkeintä omaisuuttaan, ennen oman kodin lopullista jättämistä. Siinä tilanteessa toiset päätyvät ottamaan mukaansa käytännöllisiä tavaroita, toiset niitä, joihin on syvimmät tunnesiteet. Mieliini on syöpynyt kuvia evakkotiellä taivaltavista lapsista nuket kainalossaan ja karjalaisäideistä kantamassa välttämättömimmistä tavaroista kerättyjä nyyttejään. Heillä tarve ja arvot määrittelivät sitä, mihin käsi kiireessä tarttui, suunnitteluun ei välttämättä ollut aikaa. Evakoiden kokemus ja asenne oli kuitenkin omiaan luomassa sitä henkeä, joka aikana Suomi jälleenrakennettiin sotien jälkeen.

Kristillisdemokraattiset Nuoret haluavat myös olla osaltaan keräämässä sitä tärkeiden arvojen ja hyvien periaatteiden muuttokuormaa, jota koemme tarvitsemamme väistämättömään muutokseen vievällä tiellä. Uskomme, että keskittymällä valtuustoissa johtamisen, hyvinvoinnin, osaamisen ja tasapainon teemoihin, olemme sillä tiellä, joka vie myös kuntia kohti terveempää tulevaisuutta.

Aki Ruotsala

Meitä poliitikkoja ja poliitikoiksi pyrkiviä arvostellaan usein väittämällä, että emme ole tehneet päivääkään oikeaa työtä. Jotkut ovat, jotkut eivät. Ne, jotka voivat, ryhtyvät kilvan kehumaan omia kokemuksiaan leipureina ja raksamiehinä.

Minullakin on kehuskelumahdollisuuteni. Ennen toimistotöihin siirtymistä sain ensimmäiset työkokemukseni kunnan palveluksessa, Tampereen viheralueiden kunnossapitotöistä: nurmikon haravoinnista, rikkaruohojen kitkemisestä, puistojen roskisten tyhjentämisestä. Rankkaa työtä sateisissa lähiöissä, joissa työnantaja käski varomaan käytettyjä neuloja.

Tällaiset poliitikkojen nuoruuden kesätyötarinat ovat yleensä melko epätoivoisia, eivätkä ne tee akateemisesta toimistokäytävien tallaajasta uskottavaa duunaria. Pyörähdykseni kunnan ruumiillisen työn osastolla oli kuitenkin opettavainen niin hyvässä kuin pahassa. Jos yleinen tilanne vastaisi minun kokemustani, työelämä saattaisi näyttää tältä:

- Miehet ja naiset osoitettaisiin heti rekrytoinnin jälkeen suoraan omiin tehtäviinsä kysymättä mitään heidän taidoistaan, valmiuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan.
- Työajat eivät joustaisi tippaakaan riippumatta työntekijöiden elämäntilanteista ja asiakkaiden tarpeista.
- Työtä tehtäisiin aina olosuhteista riippumatta, vaikka seurauksena olisi pitkiäkin sairauslomia.
- Työtä tehtäisiin hitaasti epäkäytännöllisillä ja epämukavilla tavoilla, jos työskentely sillä tavalla näyttäisi tehokkaammalta.

Onneksi kaikki kunnat ja kuntien työt eivät ole samanlaisia, mutta joitakin yleisiä ongelmia voi hahmottaa esim. TEM:in työolobarometrista. Sen mukaan kuntien ongelmia ovat mm. liiallinen määräaikaisten työsuhteiteiden käyttäminen, työntekijöiden kokemus sukupuolten epätasa-arvosta ja voimavarojen puute työn vaativuuteen nähden.

Työelämä ylipäätään on muutoksessa. Suuret ikäluokat eläköityvät, luova ja työntekijän persoonallista panosta vaativa työ korvaa osin ruumiillista työtä, työuria pidennetään, pätkätyöt ja erilaiset freelancer-työt yleistyvät.

Kunnallisvaaliehdokkaat - itseni mukaan lukien - tuskin vilpittömästi voivat luvata kunta-alan työntekijöille paljon nykyistä suurempia palkkoja ja aikaisia eläkepäiviä ja pitää lupauksiaan. Tärkein tavoite lopulta onkin turvata kuntalaisille hyvät palvelut käytettävissä olevilla resursseilla. Kun tätä tavoitellaan, pitää samalla pitää huolta siitä, että näiden palveluiden tuottajat ja kuntien tärkein voimavara, työntekijät, viihtyvät ja jaksavat työssään.

Harvalla poliitikolla on kattavaa, omakohtaista kokemusta kaikista erilaisista työn muodoista ja muutoksista. Hyvä poliitikko kuuntelee erilaisten töiden tekijöiden tarpeita ja ajatuksia työn parantamisen mahdollisuuksista - ja muistaa kuunnella kaikkia, ei vain äänekkäimpiä tai niitä, joilla on eniten resursseja viedä lounaille ja järjestää hienoja seminaareja.

Kesätöissä duunarina 2008.

Elämme jännittäviä aikoja. Eurokriisi ei näytä hellittämisen merkkejä, Yhdysvalloissa valmistaudutaan presidentinvaaleihin ja Kiinan kuumemittaria tarkkaillaan silmälasit huurussa. Samaan aikaan Suomessa valmistaudutaan kunnallisvaaleihin. Vaalien alla on totuttu kuulemaan puheenvuoroja taloudesta, jotka särähtävät ainakin harjaantuneempaan korvaan.

Nykyinen eläkejärjestelmä rantautui Suomeen 50-luvulla. Väestörakenteemme oli tuolloin hyvin toisenlainen; suuret ikäluokat saatettiin maailmaan ja vanhoja ihmisiä oli verraten vähän. Järjestelmä perustui karkeasti ottaen siihen, että yhtä elätettävää kohti oli kolme töissä käyvää suomalaista. Mainittakoon, että downshifting-trendi ei ollut vielä rantautunut Pohjois-Eurooppaan.

Matti Vanhasen hiihtoreissun seurauksena syntynyt Työvoima 2025-raportti puhuu karua kieltä. Ennusteen mukaan Suomessa on vuonna 2025 1 400 000 yli 65 vuotiasta eläkeläistä. Jotta eläkeikä ja eläkkeiden suuruus kyettäisiin säilyttämään ennallaan, elättäjiä tulisi olla 3 700 000. Toisin sanoen, Suomen työllisyysaste muistuttaisi tuolloin lähinnä Kauko-Idän nyrkkipajaa.

Takaisin kotimaan politiikkaan. Kunnallisvaalityö on käynnistymäisillään ja kojuilta alkaa saamaan taas haaleaa Saludoa. Minusta tuntuu siltä, että suuri osa poliitikoista ei joko tiedä tai halua kertoa totuutta nuorille aikuisille. Jos olet syntynyt 70-luvulla tai sen jälkeen, et tule nauttimaan nykyisen eläkejärjestelmän eduista. Eläkkeesi on nimittäin peruutettu!

Urbaani elämä muodostuu edelleen sarjasta elämänvaiheita ja siirtymiä vaiheesta toiseen. Erilaiset yhteiskuntateoriat kuvaavat selväpiirteisten siirtymien - ennalta määrittyneen elämänkaaren - muuttumista joustavammiksi - elämänkulku tai -polku - mutta edelleen useilla elämänalueilla on löydettävissä tiettyjä säännönmukaisuuksia.

Päädyin pohtimaan kollegani kanssa siirtymiä, jotka liittyvät elämänkulkuun ja alkoholin käyttöön. Löysimme yksimielisyyden neljän (karkean) tiettyyn ikävaiheeseen liittyvään siirtymäprosessin osalta. Näissä kaikissa ikäluokka järjestyy uudelleen ja syntyy uudenlainen suhde alkoholin käyttöön.

Ensimmäinen siirtymävaihe liittyy alkoholin käytön aloittamiseen. Tuolloin karkeistuksessa on löydettävissä kolme strategiaa. Osa 15-18-vuotiasta tekee muutaman kännikokeilun tai ei kokeile lainkaan. He asettuvat usein tuon ikävaiheen kulttuuriseen marginaaliin. Tosin 2000-luvun raittiusbuumin mukana nuorisokulttuurinen marginaali ei tarkoita enää sosiaalista marginalisoitumista. Suuri osa nuorista seuraa suomalaisen alkoholikulttuurin periytyvää mallia ja kevyestä juopottelusta tulee osa viikonloppuja ja vapaa-aikaa. Keskeisin tämän ensimmäisen siirtymävaiheen havainto on, että useat nuoret löytävät alkoholista jo varhain pakotien erilaisista ongelmista - sitä itse edes tunnistamatta. Pakotie viittaa tässä ensisijaisesti psyykkisiin ahdistuksiin, herkkyyksiin, jännitystiloihin, pelkoihin ja traumoihin. Alkoholi on siis jo varhain monille mielialalääke. Nuorella iällä on usein hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, sanoa, kuka juhlii ja juo "terveesti" ja keille juominen on juhlinnan rinnalla itselääkitystä (vakavasti ongelmaisia nuoria ei tässä huomioida). Syntyy karkea kolmijako: Alkoholin hylkäävät, sitä puhtaasti juhlinnan buusterina käytävät ja itselääkitsevät juhlijat.

Toinen siirtymävaihe osuu täysi-ikäisyyden kohdalle. Tuolloin alkoholin hylänneet eivät etsiydy aktiivisesti kapakoihin ja muihin soittoruokaloihin. Heille syntyy hyvin yksilöllinen suhde raittiuteen: toiset käyvät satunnaisesti selvin päin ulkona ja monet eivät astu jalallakaan kapakkaan. Sen sijaan kaksi jälkimmäistä ryhmää löytävät yöelämän. Hiljalleen alkaa kuitenkin näkyä ero kapakkaelämän suurkuluttajien ja satunnaisten viikonloppubilettäjien välillä. Vielä tällöin aktiivisten kapakkakuluttajien joukossa on niin asiasta muutoin vain innostunet kuin myös alkoholista pakotietä etsivät. Heidät erottaa nuoressa aikuisuudessa lähinnä humalajuomisen intensiteetti - osa baarikärpäsistä on iloisesti huppelissa, kun taas toiset ovat aina vielä iloisemmin nakit silmillä. Mikäli 18-29-elänvaiheen haluaa nähdä indikaattorina myöhemmästä elämästä, alkaa tuolloin joukosta erottua niitä, joille alkoholista alkaa aiheutua erilaisia ongelmia - kaverit huolestuvat ja tulee mokailtua. Kapakkaelämä jatkuu ongelmista huolimatta sykkivällä intensiteetillä ja alkaa saada aseman elämänlankana - sellaisena, jota varten ollaan, eletään ja jota odotetaan välipäivät kuin kuuta nousevaa.

Kolmekymppiä on jälleen murroskohta. Siihen asettuu avioituminen, lasten saaminen, työuran alku tai noste ja moni muu uudella tavoin velvoittava elämän käytäntö. Siirtymävaiheen mylly alkaa taas pyöriä ja alkoholin käyttö asettuu elämässä uuteen paikkaan. Usealle tämä murros tarkoittaa kapakkaelämän ja alkoholin käytön merkittävää vähenemistä - sen korvaa perhe ja työ. Jäljelle jää kuitenkin iso joukko sellaisia, jotka jatkavat elämäänsä ilman suurempia muutoksia. Siitä alkaakin usein pidentyneen kapakkanuoruuden jatkajien todellinen erkaantuminen omista ikätovereista.

Tämä pidentynyttä kapakkaelämää jatkavien joukko on kirjava. Tämän jutun katsannossa se asettuu kuitenkin jatkumoksi niille, jotka alunperin alkoholiin tutustuttuaan löysivät siitä lääkkeen ahdistuksiin, herkkyyksiin, masennukseen ja erilaisiin psyykkisiin poikkeamiin. Näillä ei viitata tässä negatiivisiin poikkeamiin, vaan esimerkiksi sellaiseen herkkyyteen, joka on nykykulttuurissa luontevampaa piilottaa kuin tehdä näkyväksi (koskee erityisesti miehiä). Lopulta nämä 30+ ihmiset katoavat alkoholin sävyttämään elämään ja saavat juopon leiman. He eivät pysty monien ikätoveriensa tavoin operoimaan työhulluuden yhteiskunnassa ja sen vaatimalla tavalla.

Viimeistään 40 ikävuoden kohdalla alkaa erkaantuminen olla lopullinen ja siihen osuukin fatalistisin siirtymä. Työura on katkeillut liian usein alkoholin aiheuttamiin ongelmiin, sama koskee parisuhteita ja ystävyyksiä. Vanhat kaverit eivät enää pidä yhteyttä ja heidän mukaansa pääsee vain toistuvin lupauksin olla selvin päin - törmäykset ja laitakosketukset seuraavat toisiaan. Suomalaisuuden kertomuksen mukaan edessä onkin viinan ja kulmakuppiloiden viitottama tie - juuri sitä lumihanki ja kirves -juttua, josta Eput laulaa.

Edellinen karikatyyrinen kuvaus kulttuurisista siirtymävaiheista on kovin deterministinen - ennalta määrätyn oloinen. Se onkin pelkistys siitä, miten nuoruuden ja nuoren aikuisuuden siirtymät urbaanissa ympäristössä näyttävät usein kulkevan ja toistavan itseään. Mukana on kuitenkin erityinen oletus. Alkoholin rooli on suuri niille, joilla on psyykkisiä poikkeamia. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä juuri tässä on kyseessä opittu käyttäytymismalli.

Väitänkin kollegani kanssa käydyn dialogin pohjalta, että ainakin puolet päihdeongelmaisista hoitaa itseään jo nuorena opitulla kulttuurisella itselääkintämallilla. Näihin psyykkisiin häiriöihin olisi pitänyt matkan varrella hakea tai löytää apua, hoitoa ja tukea. Suomalainen ei ikävä kyllä toimi siten, vaan itselääkintä on luonnollinen "poikkeavien" via dolorosa. Näin katsottuna puolet päihdeongelmaisista juo lääkitäkseen itseään - heille alkoholi ei ole syy, vaan seuraus.

Palkoista ei ole ollut tapana puhua Suomessa. Sotienjälkeisen ajan ja aina viime lamaan asti kaventuneiden luokkaerojen ja pienten paikkakuntien maassa palkalla kerskumista ei olla katsottu hyvällä.

Monelle ansiotason kertominen on myös ollut häpeällistä. Vaikka pienet tulot eivät ole yhtä kuin huonosti hoidettu elämä, luokka-asemiin liittyvien stereotypioiden välttämiseksi varsinkin monet alempiin tuloluokkiin kuuluvat ovat välttäneet palkastaan puhumista.

Tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan muuttumassa. Paskoja harjoittelijapalkkoja ja freelancer-palkkioita sekä tienaa tonni-työdiilejä kritisoidaan julkisesti. Pätkätyömarkkinoilla ja työvoimahallinnon palveluissa seilaavien kärsivällisyys alkaa olla loppu.

Ja hyvä niin.

Suomessa on syytä puhua enemmän palkoista.

Vaikka Tilastokeskuksen numeromaailma vaatiikin vähän tottumista, on palkkataulukkojen selaaminen erittäin mielenkiintoista puuhaa. Yleisesti oletetaan, että palkkasumma heijastaa tietyn ammatin vaativuutta, vaadittavan koulutuksen tasoa, vastuun määrää ja vaikeutta. Palkkataulukot kertovat kuitenkin myös paljon muuta. Tarina palkasta on ennen kaikkea kertomus suomalaisen luokkayhteiskunnan rakenteesta, julkisista palveluista ja sukupuolesta.

Lokakuussa 2011 kokoaikaisten kuukausipalkkaisten palkansaajien säännöllisen työajan ansio oli miehillä keskimäärin 3 729 euroa ja naisilla 2 913 euroa yksityisellä sektorilla. Kuntasektorilla vastaava luku oli miehillä 3 319 euroa ja naisilla 2 728 euroa.

Molempien sektoreiden sisällä on tietenkin omat ääripäänsä. Yksityisellä puolella suurimmat tulot, ei kovin yllättäen, kuuluvat johtajille ja erityisasiantuntijoille, kun palvelu- ja myyntityöntekijät löytävät itsensä toisesta päästä.

Ketkä sitten löytyvät palkkatilastojen ääripäissä kuntapuolella? Kuntien tulovoittajia ovat johtajat ja ylimmät virkamiehet. Toisesta päästä löytyy muun muassa katujen puhtaanapidon ja jätehuollon työntekijät, siivoojat sekä avustustehtävissä lasten, nuorten ja vanhusten kanssa työskentelevät.

Jos tilastoja jaksaa selata vähän lisää, huomaa myös että sukupuolittunut työnjako elää ja voi hyvin Suomen kunnissa. Sihteerit, hoitajat, lastentarhahoitajat, ruokahuollossa työskentelevät, koulukäyntiavustajat ovat valtaosin naisia.

Tiesitkö muuten, että vuonna 2010 kerättyjen tilastojen mukaan Suomessa työskentelee 1084 apulaisosastonhoitajaa, joista 95% on naisia? 343:sta avustajasta 93% on naisia ja tehtäväkohtainen palkka 1686 euroa. 453:sta erityisavustajasta 95% on naisia, joiden palkka 1735 euroa.

Muun muassa kaikista arkisto- ja asiakaspalvelusihteereistä, erityiskoulunkäyntiavustajista, erityissosiaalityöntekijöistä, esiluokan opettajista, etuuskäsittelijöistä, hallintosihteereistä, hammashoitajista, henkilökohtaisista avustajista, hoitajista, hoitoapulaisista, iltapäiväkerhon ohjaajista, johdon sihteereistä, kanslisteista, keittiöapulaisista, keittäjistä, kiertävistä erityislastentarhan opettajista, kodinhoitajista, kotiavustajista, koulunkäyntiavustajista, kätilöistä ja laboratoriohoitajista yli 90% oli naisia.

Itse asiassa kaikista kunnilla töissä olevista 440 000 henkilöstä ⅘ on naisia. Poikkeuksiakin löytyy. Kuntatyönantajien mukaan vain 11% kaupunginjohtajista oli naisia. Heidän tehtäväkohtainen palkkansa oli 8119 euroa kuukaudessa.

Julkiset palvelut tuotetaan pitkälti naisten voimin. Kuntien työnantajapolitiikka on siksi olennaisesti myös naisten työnantajapolitiikkaa ja siten keskeistä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi.

Kun kunnat aliresurssoivat julkisia palveluita ja käyttävät sijaisia, avustajia ja harjoittelijoita pätkätyösopimuksilla kärsii muun muassa lastensuojelu, vanhustenhuolto ja opetus. Niin kärsivät myös työntekijät, jotka joutuvat venymään kun tekeviä käsipareja ei ole tarpeeksi.

Sukupuolittunut työnjako yhdistettynä matalaan palkkatasoon etenkin lasten, nuorten ja vanhusten parissa työskentelevien keskuudessa on merkittävä syy miesten ja naisten väliselle palkkakuilulle. Mikä pahempaa, se viestii myös siitä, että näiden ammattilaisten työtä ei arvosteta.

Oikeisto puhuu paljon kestävyysvajeesta, mutta poliittista tahtoa parantaa esimerkiksi hoitotyötä tekevien palkkatasoa ja resurssoida elintärkeitä palveluita riittävästi ei tunnu löytyvän. Ilman suunnanmuutosta kunnista tulee sukupuolten välisen epätasa-arvon ylläpitäjiä.

Kuntien on edistettävä samapalkkaisuutta parantamalla palkkatasoa kunnallisilla matalapalkka-aloilla. Työsuhteiden ketjuttaminen ja palkattomien harjoittelijoiden väärinkäyttö on lopetettava.Yksityinen sektori on tähän asti epäonnistunut palvelutuotannon tehostamisessa laatua heikentämättä, joten kuntien rooli työnantajana tulee pikemminkin korostumaan. Resursoimalla riittävästi varoja palveluiden tuottamiseen ja hoitoon kunnat työllistävät ja parantavat samalla jo töissä olevien naisten hyvinvointia. Kun valtiot ja yritykset eivät investoi, kuntien on otettava vahvempi rooli taantumaan vastaamisessa. Työllisyyttä edistäviä investointeja on suunnattava ennen kaikkea naisvaltaisille aloille.

Siksi vaaleissa on puhuttava palkoista.