Yhteiskunta

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.

Toissa perjantainen SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaari käsitteli muun muassa opiskelijalähtöistä oppimista. Yksi sen lukuisista helmistä oli opiskelija Veera Kalevan kertoma esimerkki lukupiireistä, joita opiskelijat ovat alkaneet omaehtoisesti elvyttää.

Toinen, vielä pidemmälle viety sovellus samasta aiheesta oli professori Juha Suorannan alustus intialaisesta Sugata Mitrasta, Newcastlen yliopiston professorista, joka on tutkinut miten köyhien alueiden lapset voivat oppia ilman koulua ja opettajaa tai pätevien opettajien hakeutuessa töihin vauraammille alueille.

Mitra tutki, pystyvätkö syrjäisen intialaiskylän tamilinkieliset 10–14-vuotiaat lapset keskenään ja internetin avulla oppimaan molekyylibiologiaa ilman opettajaa ja vieraalla kielellä (englanniksi). Heillä oli mukanaan 14-vuotias maallikko, joka toimi mentorina. Mitra pyysi nuorta mentoria "olemaan kiinnostunut lasten toiminnasta, kyselemään heiltä ja pyytämään selityksiä, mitä he juuri nyt tekevät tai mitä ovat oppineet.

Viiden kuukauden jälkeen koeryhmän lasten testimenestys ei poikennut vertailuryhmän (suurkaupungin englanninkielisessä eliittikoulussa pätevien opettajien johdolla opiskelevien) lapsien vastaavasta menestyksestä.

Tulosten pohjalta kehitetty pedagoginen ajattelu, "minimally invasive education" perustuu 1) vapaasti muodostuville pienryhmille 2) internetin käytölle 3) vapaalle yhteiselle ajattelulle ja oivaltamiselle sekä ideoiden vaihdolle ja "varastamiselle" prosessin aikana 4) oppilaiden ikäiselle mentorille, joka on kiinnostunut oppilaiden tekemisistä.

Suorannan puheenvuoro herätti heti tuoreeltaan kriittisiä kommentteja. Esimerkiksi vertailuryhmän koulun "eliitti"-asemaa epäröitiin.

Mutta mikä ettei? Siinähän olisi mallia opiskelijalähtöiselle oppimiselle myös yliopistoissa. Jos köyhät intialaislapset pystyvät siihen, mikseivät suomalaiset korkeakouluopiskelijat?

Lähde: Wikipedia-artikkeli, jota professori Juha Suoranta esitteli ja taustoitti SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaarissa 11.3.2011.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra

Siinä vaiheessa kun sanottava loppuu, voi vielä yrittää mulkaista. Mutta mitä, jos viestin kohde ei katso kohti?

Suomalaisten yliopistojen perusyksikkö, massaluento, säilyttää suosionsa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Syynä ei suinkaan ole opiskelijoiden into kyseistä opetusmetodia kohtaan, vaan silkka luonnonlaki: opettaja ei halua lakkauttaa instituutiota, jonka keskeinen sisältö on viikottainen tai jopa päivittäinen annos satoja häntä mielistellen tuijottavia ja kiinnostuneisuutta näytteleviä silmäpareja.

Mikä kuvasta puuttuu? Sinä. Ja sen myötä kaikki muukin olennainen, sillä kuten monilla tutkimukseen perustuvilla massaluennoilla opetetaan, massaluennoista ei opetusmetodina ole tutkitusti paljonkaan iloa.

Luentosali on vähän niin kuin vanhan Kymppitonni-ohjelman lokerikko, jossa kilpailijat istuvat omissa looseissaan ja näkevät vain – Riitta Väisäsen. Vuorovaikutuksen, harjoitusten ja muun nykyaikaisen (lue: 1960-luvulla keksityn) hömpötyksen tarjoama hyöty oppimiselle on paljon suurempi, sivuvaikutuksista puhumattakaan.

Opiskelijoiden välinen vuorovaikutus on vähän kuin vauvojen. Paitsi että se monipuolistaa ja syventää tietorakenteiden konstruointia, myös tarjoaa huomattavasti hiljaa istumista paremmat edellytykset ns. elämän hankkimiselle. Kun vierustoverin kanssa saa kommunikoida, saattaa tämän soveltuvuus leffaseuraksi ratketa ilman valtavaa alkoholin- ja rahankäyttöä sisältäviä juhlamenoja. Ei sillä, etteivätkö nekin olisi hauskoja.

Seuraavan kerran kun huomaat puhuvasi opiskelutoverisi kanssa ensi kertaa vasta loppuillan vaivaannuttavassa laskuhumalassa, kelaa nopeasti taaksepäin kurssi-ilmoittautumisten hetkeen ja rastita sittenkin se liian vaivalloiselta vaikuttanut case-pohjainen ryhmätyöhärpäke. Voit samalla oppia jotakin.