Yhteiskunta

Voltaire sitaatin kautta pääsee käsiksi nykyajan moraaliseen sairauteen: vain paras on riittävä. Samaa ajattelua voidaan kutsua professori Hannu Simolaa mukaillen "erinomaisuuden eetokseksi", elämään kaikkialta läpitunkevaan kilpailu- ja suorituskeskeiseksi toimintakulttuuriksi, jonka arvoja ovat erinomaisuus, tehokkuus ja tuloksellisuus - ne määrittävät ihmisarvon ja ovat tunkeutuneet kasvatusinstituutioihin, työpaikoille ja ajatteluun.

Parhaan tavoittelu on niin mikro-, meso- kuin makrotasolla osoittautunut tuhovoimansa. Sen tuliaisia ovat niin globaali talouskriisi kuin yhteiskunnallinen polarisaatio - joidenkin harvojen äärimmäinen rikkaus ja useiden silmitön kurjuus.

Elämme aikaa, jonka eetoksen etäisyys humanismiin löytää historiasta vertaisensa teollisen vallankumouksen alkuajoista. Köyhät ja syrjäytyneet ovat tämän ajan noitavainojen kohteena. Lumpenproletariat - ryysyläisköyhälistö - on yhteiskunnan jarruvaunu, joka estää talouspoliittisen eliitin sairaiden fantasioiden toteutumisen.

Jarruvaunusta pitäisi päästä eroon, mutta paradoksaalisesti markkinaliberalismin kvartaalissa tehokkuusajattelussa kunnollinen sosiaalipolitiikka, ennaltaehkäisy ja hoito, on tuntematon käsite - tai pikemminkin käsite, joka viittaa ainoastaan rahan haaskaamiseen hyödyttömään kansanosaan.

Kuinka puolustaa ahneuden ajassa huono-osaisia, syrjäytyneitä ja yhteiskunnan hylkäämiä ihmisiä? Poliittiset puheet ovat vain tyhjiä kuoria ilman sisältöä, joka on toteen nähty myös Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tarvitaan jotakin paljon kovempaa, kuten erinomaisuuden eetoksen vinoutuneeseen arvomaailmaan tuhoisalla voimalla iskeytyvä valtava metallikuula - rautapallo, Wrecking Ball.

Wrecking Ball symboloi valtavan työkoneen heiluttamaa metallikuulaa, jolla puretaan suurimmatkin rakenteet maan tasalle. Bruce Springsteenin pian ilmestyvä Rautapallo iskee jokaisella rytmillä, lauseella ja melodian osalla finanssikapitalismin ja erinomaisuuden eetoksen kylkeen - sen tuhovoima perustuu ihmisten kollektiivisen moraalin herättämiseen - uskoon, että humanismi lymyää vielä jossain. Albumi on eräs älykkäimmistä "parhauden" ihannointia repivistä kannanotoista mies- ja naismuistiin.

Suoranaisen vihan kohteena on ahneus, välinpitämättömyys ja yksilöiden kohtalot ajassa, jossa ihmisyys ja humanismi ovat muuttuneet poliitikkojen pakkoretoriikaksi erinomaisuuden ja tehokkuuden rinnalle - sanoja, vaan ei tekoja. Springsteen juoksuttaa raa'an folkin ja gospelin säestämänä kuulijoille liudan näkymiä nykyajassa taistelevien yksilöiden tunnerepertuaarista. Tarinoista suodattuvan viestin voi kiteyttää ajatukseen: kuinka sallimme tämän ja mitä olemme antaneet moraalille sekä ihmisyydelle tapahtua?

Voltaire lausahtaisi tähän: "Pahalla on siivet, mutta hyvä kulkee etanan lailla". Minä sen sijaan: "Rahalla on siivet, mutta hyvä kulkee etanan lailla".

Death to My Hometown

Oh no cannonball did fly
No rifles cut us down
No bombs fell from the sky
No blood soaked the ground
No powder flash blinded the eye
No deafening thunder sounded
But just as sure as the hand of god
They brought death to my hometown
They brought death to my hometown, boys

No shells ripped the evening sky
No cities burning down
No armies stormed the shores for which we'd die
No dictators were crowned
High off on a quiet night
I never heard a sound
The marauders raided in the dark and brought death to my hometown, boys
Death to my hometown

They destroyed our families' factories and they took our homes
They left our bodies on the plains
The vultures picked our bones

So listen up, my Sonny boy
Be ready for when they come
For they'll be returning sure as the rising sun

Now get yourself a song to sing and sing it 'til you're done
Yeah, sing it hard and sing it well
Send the robber barons straight to hell
The greedy thieves that came around
And ate the flesh of everything they've found
Whose crimes have gone unpunished now
Walk the streets as free men now

And they brought death to our hometown, boys
Death to our hometown, boys
Death to our hometown, boys
Death to our hometown

Viimeksi tänään tarjottiin Audit-juomatapatestiä Iltalehdessä mittariksi sille, "juotko liikaa". Samaa mittaria voi kokeilla useilla internet-sivuilla ja putkahtelee mediassa tuon tuosta jonkinlaisena kaikille sellaisenaan sopivana työkaluna.

Audit on Maailman terveysjärjestön kehittämä väline suurkulutuksen tunnistamiseen. Se on globaalisti käytetty testi kaikille kansallisuuksille, ikäryhmille, sosiaaliluokille ja jollekin abstraktille ja epämääräiselle keskiarvo ihmiselle. Tässä piilee myös testin ongelma. Riittääkö sen notkeus, kun samaa testiä kokeilee suomalainen 20-vuotias opiskelija tai 65-vuotias eläkkeellä oleva tissuttelija? Vastaus on, että ensimmäiselle testi on sellaisenaan aika huono ja jälkimmäiselle parempi - joillekin jopa hyvä.

Vetäisin aikanaan itse testin läpi. Kun huomasin sen tänään lehdessä, tein sen vielä uudestaan päivittääkseni muistikuvani tuloksesta. Ja kyllä! Audit tarjoaa minulle tulokseksi 10 pistettä ja lausuman, jonka mukaan "Alkoholin käyttöösi liittyy lieviä riskejä. Sinun kannattaa tarkkailla alkoholinkäyttöäsi". Näin seitsemättä vuotta tipattomalla olevana, on tuo lausuma hieman hämmentävä: että tarkkailla ja mitä?

Tein myös kokeeksi testin suunnilleen niillä muuttujilla, joilla olisin täyttänyt sen itse 25-vuotiaana. Tulos 28 pistettä ja lausuma "Riski saada alkoholinkäyttöön liittyviä haittoja on kohdallasi erittäin suuri. Sinun kannattaa aloittaa alkoholinkäytön tarkkailu ja lyödä riski takaisin. Mitä aiemmin vähennät, sitä nopeammin mahdolliset haitat helpottuvat tai korjaantuvat kokonaan."

Lausuma on viisas, mutta miten 25-vuotias opiskelija ottaa siitä onkeensa? Nuorten aikuisten ja aktiivisesti yöelämässä riekkuvien kohdalla testitulos takookin mittariston takaseinää lähes jokaisen viikonlopun jälkeen. Tästä syystä sen tarjoaminen lehtien terveyssivustoilla nuorille aikuisille onkin kyseenalaista. Testin tekijä ei yksinkertaisesti koe tulosta uskottavaksi.

Audit menee ohi, jos se syötetään yksilöille absoluuttisen totuuden tarjoavana kertamittarina. Se menee myös ohi, mikäli sitä tulkitsee yhden tai kahden kerran jälkeen vain jonakin sekopäisenä alkoholionnenpyöränä. Tästä syystä testin käyttäjän pitää suhteuttaa esimerkiksi oma ikä, elämäntilanne, kysymysten yleistettävyys elämäntyyliin ja monia muita tekijöitä vastatessaan. Toisaalta testin voi tehdä myös useammin, jolloin yksittäisten pippaloiden tai muiden häiritsevien tekijöiden vaikutus vähenee. Lisäksi on syytä muistaa, kuten Päihdelinkissä muistutetaan, että Auditin vastauksia käytetään myös mittarina haarukoitaessa erilaisia alkoholin käyttöön liittyviä teemoja. Jokainen vastaus siis kirjautuu anonyymina ylös, mahdollista tutkimuskäyttöä varten.

Summaten voisi todeta, että erilaisilla mittareilla on useita funktioita. Audit voi olla joillekin hupia testata omaa alkoholin kulutusta ja saada hassuja lukuja, toisille tärkeä työkalu omien riskien kartoittamisessa ja kolmansille menetelmä mitata huolen perustaa läheisen alkoholin käytön kohdalla. Se saattaa myös virittää testin tekevän henkilön pohtimaan yleisemmin omaa kulutustaan. Ehkäisevälle päihdetyölle tai tutkijoille se on eräs väline seurata vastausten kautta erilaisia alkoholiin liittyviä asioita.

Lopulta kaikki tunnetut mittarit tavoittavat huonosti yksilöllisiä eroja ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksia. Tästä syystä niiden tulokset pitääkin asettaa osaksi laajempaa itsereflektiota - tässä tapauksessa alkoholin riskikäytön suhteen. Näillä evästyksillä Auditia voi kokeilla: www.paihdelinkki.fi

Ja toisen kerran lyhyen ajan sisällä soi Bruce Springsteenin We take care of our own, sillä ensimmäinen video oli amerikkalaisten älykkyydelle liian haastava. Uudessa ja erinomaisen viileässä videossa ironia ja suoranainen raivo sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on vaikea missata. Tämä kappale viesti sopisi yhtä hyvin kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan arvomaisemaa vuonna 2012: We take care of our own (My ass)!

Kieltolain kumoamisesta tuli eilen kuluneeksi 80 vuotta. Se oli lajissaan kiinnostava yhteiskunnallinen koe.

Kieltolaki viritettiin Suomessa valmiiksi jo vuonna 1907, mutta Venäjä ei sitä tuolloin hyväksynyt. Varsinaisesti se astuikin voimaan 1919. Raittiusliikkeen riemuvoitto sai suosiota suomenkielisen poliittisen eliitin taholla ja joissakin kansanosissa. Ruotsinkielinen eliitti vastusti kieltolakia alusta alkaen - heidän elämäänsä kieltolaki lähinnä haittasi ja sitä pidettiin muutoinkin turhana.

Kieltolain alkuperä linkittyy vahvasti erityisesti työväenliikkeen ja yleisemmin poliittisen järjestäytymisen syntyyn. Raittiusliike toimi eräänlaisena poliittisen kansalaistoiminnan harjoitusalustana - siinä tarkoituksessa se toimikin hyvin. Raittiusliikkeen piirissä juoppoutta korostettiin vallinneen köyhyyden ja kurjuuden syynä. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä tutkimukset osoittavat, että Suomen tuolloin hyvin vähäinen alkoholin kulutus oli muutoinkin laskussa. Kyse oli siis ennen kaikkea suuresta moraaliprojektista.

Kieltolaki ei toiminut käytännössä oikein alkuunkaan. Alkoholin myyntiin ja levitykseen syntyi hyvin nopeasti laaja ja myös kansainvälinen harmaan talouden verkosto, joka kykeni vastaamaan tehokkaasti kovaan kysyntään. Tarjonta ja levitys olivat lopulta niin tavallista toimintaa, että niitä on kutsuttu kansanrikollisuudeksi tai peräti kansanliikkeeksi. Muutoin tavalliset lainkuuliaiset kansalaiset eivät kunnioittaneet lakia ja osallistuivat niin alkoholin myyntiin kuin nauttimiseen. Lopulta kieltolaki äänestettiin, erityisesti naisten ansiosta, kumoon vuonna 1932.

Aatteena raittiusliike säilytti suosionsa vielä vuosikymmeniä, mutta heti 1920-luvun alussa yleinen mielipide alkoi kääntyä kieltolakia vastaan - päämäärää pidettiin oikeana, mutta valittua keinoa vääränä. Alkoholin käyttökään ei vähentynyt ja laaja kansanrikollisuus nakersi koko järjestäytyneen yhteiskunnan uskottavuutta. Viimeistään 1920-luvun lopun lama sai myös monet poliitikot tarkentamaan kantojaan, sillä alkoholin verotulot olisivat olleet tervetulleita valtion kassaan.

Kieltolailla haluttiin vaikuttaa ihmisten moraaliin, käytökseen ja ajatteluun. Sen pahin epäonnistuminen ei näin ollen ollut itsessään alkoholin myynnin jälleensalliminen alkuvuodesta 1932, vaan pikemminkin nuoren kansakunnan pahasti epäonnistunut moraalisääntelyprojekti. Luotiin intoa puhkuen normisto, josta kukaan ei lopulta välittänyt.

Vaikka kieltolain epäonnistumista voi nykykatsannossa pitää itsestään selvyytenä, kertoo se jotain olennaista poliittisen moraalisääntelyn luonteesta. Ensinnäkin, jos ihmisten ajattelua ja käytöstä olisi kieltolain kaltaisin keinoin helppoa säännellä, ei sosiaalisia ongelmia ilmenisi lainkaan. Toisaalta silloin olisimme ulkoapäin ohjautuvina yksilöinä onnettomia (rääpäleitä), kuten Baruch Spinoza asian muotoilisi.

Kieltolain perinnön voikin nähdä eräänlaisena opetuksena jälkipolville. Hannu Ruonavaara muotoilee sen siten, että "moraaliprojekteilla on elinkaarensa. Ne syntyvät, kukoistavat muuttavat muotoaan ja katoavat - ehkä herätäkseen henkiin jossain uudessa muodossa".

Länsimainen huumepolitiikka rinnastetaan usein - lähinnä kannabiksen osalta - kieltolakiin ja kieltämättä samankaltaisuutta on hyvin paljon. Myös nuuskan myyntikiellossa voi nähdä ainakin Suomessa samoja piirteitä, sillä käyttö ja maahantuonti ovat kääntyneet taas kasvuun. Uudelleen henkiin herätettynä, ei moraalisääntely niidenkään kohdalla vaikuta kummoisesti toimivan.

(Antti Häkkisen pirtukauppaa käsittelevässä artikkelissa on listattu joitakin Helsingissä tunnettuja pirtumiehiä, siis myyjiä: Klenkka-Otto", "Leski", "Lerkka", "Linssika", "Musta-Eikka", "Jakke", "Rillu-Kalle", "Pikku-Kalle", "Långa-Eikka", "Ema", "Urkka").

Vuosituhannen ensimmäisinä vuosina oli moni asia toisin. Elettiin vuosia, jolloin kannabiksen käyttö oli kiivennyt 1990-luvun alusta tasaisesti ylöspäin ja ekstaasista viritettiin ensimmäisiä keskusteluja julkisuudessa. Amfetamiini oli levinnyt ongelmakäytöstä myös viihdekäyttöön ja lakka sekä gamma pulpahtivat pintaan. Sitten alkoikin muuntohuumeruljanssi.

Ongelmakäytössä heroiini katosi katukaupasta ja sen tilalle tuli korvaushoitolääkkeiden ja bentsodiatsepiinien päihdekäyttö. Puhtaiden neulojen jakaminen oli vasta hyväksytty kovan poliittisen taistelun jälkeen, lähinnä HIV-epidemian ja muiden suonensisäisessä käytössä leviävien tautien pelossa. Hiljalleen Suomi tavoitti huumekuvioissa muualla Euroopassa jo yli kymmenen vuoden ajan vallinneen toisen huumeaallon.

Huumeista puhuminen niiden oikeilla nimillä ja toisistaan hyvin erilaisina aineina alkoi saada tilaa. Tila puheelle piti kuitenkin raivata kovalla työllä, sillä useat järjestöt ja tuolloin voimain tunnossa olleet Ritva Santavuori ja Torsti Koskinen kävivät pyhää huumesotaa. Erityisesti Santavuori kantoi repressiivisen huumepolitiikan lippua näkyvästi: kaikki mikä ei puoltanut maksimaalisia rangaistuksia, oli liberaalia ja epäeettistä. Santavuori ehti tuomita julkisesti esimerkiksi tutkijan, joka hänestä hymyili liikaa kertoessaan huumeiden käytön yleisyyteen liittyviä tutkimustuloksia – epäilipä Ritva vielä päälle Stakesin huumetutkimuksen saavan rahoitusta Viron mafialta.

Vuosituhannen taite nosti myös suomalaisen huumetutkimuksen vahvaan nousuun. Käytön yleistymistä, lisääntyneitä haittoja ja erilaisia politiikkoja lähdettiin selvittämään laajalla rintamalla. Tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä alkoi mustavalkoinen fanatismi myös liueta huumekysymyksen ympäriltä. Osin todellisuus pakotti uudenlaisen puhetavan omaksumiseen, sillä EU:n huumepolitiikka nojasi tutkittuun tietoon ja myös käytön yleistyminen söi riskien liioittelulta uskottavuutta.

Kun kolmannes nuorista aikuisista oli joskus kokeillut kannabista, oli vaikea väittää käytön johtavan väistämättä katuojan pohjalle heroiinipiikki kädestä törröttäen. Viimeinen mohikaani lajissaan oli muuta vuosi takaperin huumeskenessä keskustelijana piipahtanut Jukka ”ei-mattoja-lattialla” Riipinen. Vilpittömistä pyrkimyksistä huolimatta oli inttämisen aika kuitenkin jäänyt jo taakse.

Pekka Hakkaraisen ja Christoffer Tigerstedtin arvio huumekysymyksen normalisoitumisesta vuonna 2002 oli tarkkasilmäinen. Huumekysymyksen normalisoitumisella he tarkoittivat huumeisiin liittyvän yhteiskunnallisen huolen leviämistä, huumekysymyksen arkipäiväistymistä sekä huumeongelman uudentyyppistä määrittelyä ja huumepolitiikan strategisia siirtymiä.

Oma aikani huumekysymyksen lähitarkkailijana on kulunut kuin siivillä. Kolmastoista vuosi pyörähti käyntiin ja muutoksen nopeutta ei välillä tahdo huomata. Jos on kokeilu ja käyttö yleistynyt, on asian yhteiskunnallinen käsittely hypännyt 2000-luvulla valtaisan loikan. Vielä ei olla lähellä tilaa, jossa huumeita voitaisiin käsitellä puhtaasti rationaalisin argumentein osana sosiaalipolitiikkaa ja ilman pelottavan vihollisen varjoa. Kuitenkin hyppy, jonka viimeinen 12 vuotta on tuonut, on totisesti normalisoinut huumekysymyksen.

Ne, jotka muistavat huumekeskustelun luonteen vuosituhannen taitteessa, tietävät mistä puhun. Se, että uskalsi sanoa julkisesti kannabiksen olevan mieto huumausaine, oli tuolloin hurjaa rämäpäisyyttä ja monien mielestä desperado-liberaalia – lähes rikokseksi määritettävää – vapaamielisyyttä.

Nyt eletään jonkinlaista pysähtyneisyyden tilaa. Suurta liikehdintää ei näy millään suunnalla ja politiikan rintamalla on erityisen hiljaista. Toisaalta paukkuja ei kannata ihan turhiin hömpötyksiin tuhlata, sillä yhteiskunnallinen polarisaatio kasvattaa jatkuvasti sekakäytön ja kaksoisdiagnoosipotilaiden määrää. Se ongelma kasautuu lähivuosina kestämättömäksi – varsinkin kun kunnat pihtaavat hoitoon liittyvien maksusopimusten kanssa – ja edessä on taas ongelmavetoista vilinää ja vilskettä huumekysymyksen ympärillä.

PS: Näin lopuksi vaaliveikkaus, kun kello on n. 19.40: Haavisto 42 ja Niinistö 58 prosenttia.

Tiedättekö sellaisen hetken elämässänne, jossa olette lausahtanut jotain oikein ääliömäistä. Siis ei mitään vähän tyhmää tai edes järkyttävän ääliömäistä, vaan jotain sellaista, jonka sanominen kaivertaa niin vietävästi vielä vuosien päästä. Fiiliksen, että jos joskus tapaan sen ihmisen uudelleen, pyydän sanomaani nöyrästi anteeksi, vaikka ääliömäisyyden hetkestä olisi kulunut vuosikymmen.

Minä tiedän ja irvistelen. Kapakassa, pienessä tai vähän isommassa sievässä, tuli aikanaan murjaistua pari kertaa niin helvetin ääliömäisesti, että naama venyy vieläkin rujoon irvistykseen pelkästä ajatuksesta. Sellaista vähemmän ääliömäistä lauoin varmasti tuhansia kertoja - osan muistan ja suurta osaa en - mutta jotkut oikein helvetin pisteliäät muistot pulpahtavat välillä pintaan.

Yksi pahimmista oli keikka Kappeliin 1990-luvun lopulla. Päihtymys tömäkkä plus. Pöydässämme istui tuttu mukavaakin mukavampi nuori nainen. Hän lähti käymään WC:ssä - kuvittelin - ja tokaisin kaverilleni vieressä suorastaan brutaalin kommentin neidin takapuolen koosta - huomaatteko, etten edes ilkeä suoraa sanamuotoa tähän kirjoitta. Paskat se mimmi missään vessassa ollut, vaan suoraan selkäni takana ja kehui juuri ystävilleen, kuinka mukava ilta seurassamme oli ollut.

Laskeutui hiljaisuus. Sekä oma seurueeni että tuon mukavan nuoren naisen ystävät hiljenivät kuin veitsellä leikaten. Naama punaisena nieleskelin epämääräistä selitystä, joka oli tuhoon tuomittu - pyin viitanneeni johonkin toiseen henkilöön, mutta kaikki tiesivät tasan tarkkaan mitä olin sanonut ja tarkoittanut. Ainakin miltä sanomani oli siinä hetkessä kuulostanut.

Sen koommin en ole tuota naista tavannut. Se on saatanallinen harmi, sillä edelleen lähes 20 vuotta myöhemmin muistan tilanteen kuin eilisen. Siihen hetkeen ja iloiseen tunnelmaan lausahdukseni upposi todella syvälle - samoin se teki taatusti loukkaamaani henkilöön. Aivan järkyttävän huono miesläppä paikkaan, jossa sen tuhovoima oli moneen potenssiin tarkoitustaan pahempi - satuttava sanan tarkassa merkityksessä.

Joo, kyllä, se on ehdottomasti se tilanne, jota kadun ja paljon. Se on hetki, jota en usko tuon naisen edes muistavan, mutta itselleni siitä on tullut jonkinlainen menneiden aikojen torveilujen symboli - itsen ruoskimisen ydinpaikka. Törmäsin tuohon naiseen ennen insidenttiä usein metrossa ja vuosia silmäilinkin hänen asemansa kohdalla, josko pääsisin esittämään anteeksipyynnön. Sitä mahdollisuutta en koskaan saanut.

Tiedättekö, se ei ole ollenkaan sellainen hauskassa moodissa heitetty tai karnevalistinen herja, vaan siinä tilanteessa niin saatanan epäsopiva ja loukkaava, että se piirtyy vahvana muistijälkenä mieleen. Semmoinen itse koetun häpeän huipentuma itsestä, jossa ei vain sanottu yksin, vaan kaikki ne ympäröivät tekijätkin ovat juuri aivan väärässä asennossa - jotenkin koko universumi on juuri sillä kyseisellä hetkellä silmänräpäyksen eri aalloilla ja siihen lämäät ääliömäisyytesi. Inhottavaa.