Långa-Eikan ja Rillu-Kallen kulta-aika

Kieltolain kumoamisesta tuli eilen kuluneeksi 80 vuotta. Se oli lajissaan kiinnostava yhteiskunnallinen koe.

Kieltolaki viritettiin Suomessa valmiiksi jo vuonna 1907, mutta Venäjä ei sitä tuolloin hyväksynyt. Varsinaisesti se astuikin voimaan 1919. Raittiusliikkeen riemuvoitto sai suosiota suomenkielisen poliittisen eliitin taholla ja joissakin kansanosissa. Ruotsinkielinen eliitti vastusti kieltolakia alusta alkaen - heidän elämäänsä kieltolaki lähinnä haittasi ja sitä pidettiin muutoinkin turhana.

Kieltolain alkuperä linkittyy vahvasti erityisesti työväenliikkeen ja yleisemmin poliittisen järjestäytymisen syntyyn. Raittiusliike toimi eräänlaisena poliittisen kansalaistoiminnan harjoitusalustana - siinä tarkoituksessa se toimikin hyvin. Raittiusliikkeen piirissä juoppoutta korostettiin vallinneen köyhyyden ja kurjuuden syynä. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä tutkimukset osoittavat, että Suomen tuolloin hyvin vähäinen alkoholin kulutus oli muutoinkin laskussa. Kyse oli siis ennen kaikkea suuresta moraaliprojektista.

Kieltolaki ei toiminut käytännössä oikein alkuunkaan. Alkoholin myyntiin ja levitykseen syntyi hyvin nopeasti laaja ja myös kansainvälinen harmaan talouden verkosto, joka kykeni vastaamaan tehokkaasti kovaan kysyntään. Tarjonta ja levitys olivat lopulta niin tavallista toimintaa, että niitä on kutsuttu kansanrikollisuudeksi tai peräti kansanliikkeeksi. Muutoin tavalliset lainkuuliaiset kansalaiset eivät kunnioittaneet lakia ja osallistuivat niin alkoholin myyntiin kuin nauttimiseen. Lopulta kieltolaki äänestettiin, erityisesti naisten ansiosta, kumoon vuonna 1932.

Aatteena raittiusliike säilytti suosionsa vielä vuosikymmeniä, mutta heti 1920-luvun alussa yleinen mielipide alkoi kääntyä kieltolakia vastaan - päämäärää pidettiin oikeana, mutta valittua keinoa vääränä. Alkoholin käyttökään ei vähentynyt ja laaja kansanrikollisuus nakersi koko järjestäytyneen yhteiskunnan uskottavuutta. Viimeistään 1920-luvun lopun lama sai myös monet poliitikot tarkentamaan kantojaan, sillä alkoholin verotulot olisivat olleet tervetulleita valtion kassaan.

Kieltolailla haluttiin vaikuttaa ihmisten moraaliin, käytökseen ja ajatteluun. Sen pahin epäonnistuminen ei näin ollen ollut itsessään alkoholin myynnin jälleensalliminen alkuvuodesta 1932, vaan pikemminkin nuoren kansakunnan pahasti epäonnistunut moraalisääntelyprojekti. Luotiin intoa puhkuen normisto, josta kukaan ei lopulta välittänyt.

Vaikka kieltolain epäonnistumista voi nykykatsannossa pitää itsestään selvyytenä, kertoo se jotain olennaista poliittisen moraalisääntelyn luonteesta. Ensinnäkin, jos ihmisten ajattelua ja käytöstä olisi kieltolain kaltaisin keinoin helppoa säännellä, ei sosiaalisia ongelmia ilmenisi lainkaan. Toisaalta silloin olisimme ulkoapäin ohjautuvina yksilöinä onnettomia (rääpäleitä), kuten Baruch Spinoza asian muotoilisi.

Kieltolain perinnön voikin nähdä eräänlaisena opetuksena jälkipolville. Hannu Ruonavaara muotoilee sen siten, että "moraaliprojekteilla on elinkaarensa. Ne syntyvät, kukoistavat muuttavat muotoaan ja katoavat - ehkä herätäkseen henkiin jossain uudessa muodossa".

Länsimainen huumepolitiikka rinnastetaan usein - lähinnä kannabiksen osalta - kieltolakiin ja kieltämättä samankaltaisuutta on hyvin paljon. Myös nuuskan myyntikiellossa voi nähdä ainakin Suomessa samoja piirteitä, sillä käyttö ja maahantuonti ovat kääntyneet taas kasvuun. Uudelleen henkiin herätettynä, ei moraalisääntely niidenkään kohdalla vaikuta kummoisesti toimivan.

(Antti Häkkisen pirtukauppaa käsittelevässä artikkelissa on listattu joitakin Helsingissä tunnettuja pirtumiehiä, siis myyjiä: Klenkka-Otto", "Leski", "Lerkka", "Linssika", "Musta-Eikka", "Jakke", "Rillu-Kalle", "Pikku-Kalle", "Långa-Eikka", "Ema", "Urkka").

Kirjoitettaessa soi Jos kaikki Suomen järvet: albumilta Kieltolaki - Solistiyhtye Suomi 1982