Yhteiskunta

Olet koehenkilönä näkötestissä. Sinulle ja muutamalle muulle koehenkilölle näytetään taulua, jossa on eripituisia viivoja. Sinun pitää valita joukosta se viiva, joka on pituudeltaan lähinnä vertailtavaa viivaa.

Tehtävä vaikuttaa helpolta. Viiva C on selvä valinta. Kokeenjohtaja pyytää vastauksia. Ensimmäinen vastaaja valitsee A:n. Onko hän sokea? Toinenkin koehenkilö valitsee A:n, eikä tällä koehenkilöllä ole edes silmälaseja. Näetkö sittenkään oikein? Kolmas valitsee A:n. Näkevätkö muut viivat sen verran eri kulmassa, että vastaus näyttää toiselta? Neljäskin valitsee A:n. Nyt iskee epäluulo. Onko A sittenkin oikea vastaus? Seuraavana on sinun vuorosi. Mitä vastaat?

Solomon Asch teki 1950-luvulla juuri tällaisen kokeen. Muut "koehenkilöt" olivat näyttelijöitä ja tutkimusaiheena oli oikeasti se, kuinka moni valitsee ilmeisen "väärän" vastauksen.

Yksin tehtynä vain yksi vastaaja 35:stä antoi kertaakaan väärän vastauksen. Jos kaikki muut vastaajat antoivat väärän vastauksen, 75% koehenkilöistä antoi saman väärän vastauksen ainakin kerran. Yhdellä tai kahdellakaan väärin vastaajalla ei ole merkitystä, mutta jos heitä on kolme tai enemmän, on vaikutus suuri. Ilmiö heikkenee oleellisesti, jos edes yksi vastaaja koehenkilön lisäksi vastaa ryhmästä poiketen - vaikka tämä vastaus olisi vain eri tavalla väärä vastaus.

Olemme laumaeläimiä. Ryhmällä, jopa satunnaisesti valikoidulla, on meihin suuri vaikutus. Tässä tutkimuksessa ei varsinaista painostusta edes ollut, oikeasta vastauksesta ei saanut mitään erityisempää palkintoa eivätkä koehenkilöt olleet toistensa kanssa tekemisissä kokeen aikana tai sitä ennen.

Ilmiöstä on dramaattinen esimerkki. New Yorkissa 1960-luvulla mies kävi kadulla puukottamassa samaa naista kolme kertaa tunnin aikana, kolmannella kerralla hän raiskasi ja surmasi naisen. Nainen oli loukkaantunut niin pahoin, ettei ollut päässyt karkuun ensimmäisen puukotuksen jälkeen. Kukaan ei tullut auttamaan naista, vaikka teolle löytyi myöhemmin 38 todistajaa ympäröivistä taloista.

Mitä useampi ihminen on rikos- tai onnettomuuspaikalla, sitä todennäköisempää on, ettei kukaan tee mitään. Useimmiten teemme mieluummin muiden kanssa väärin kuin yksin oikein.

Suomen lainsäädännöstä löytyy kukkasia, jotka kohtelevat huumausaineiden kokeilijoita ja käyttäjiä vähintään arveluttavasti. Nostan tässä esiin muutaman erikoisimman esimerkin, enkä lähde pohtimaan huumausainelainsäädäntöä yleisemmin.

Erityisen pulmallinen on vuonna 2002 voimaan astunut laki rattijuopumuksesta. Muotoilu on seuraava: ”Rattijuopumuksesta tuomitaan myös se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa tai raitiovaunua käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta.” Käytännössä siis henkilö, jonka elimistöstä löytyy jäämiä huumausaineista, on rattijuoppo. Pulman aiheuttaa se, että esimerkiksi kannabiksen käyttö näkyy veressä jopa 30 vuorokautta myöhemmin.

Edellinen tarkoittaa tiivistettynä sitä, että henkilö joka on polttanut pilveä 29 päivää sitten, on rattijuoppo, vaikka ei ole ollut päihtyneenä viimeisen 28 vuorokauden aikana. Rattijuopumustuomion lisäksi häntä rangaistaan käyttörikoksesta. Tällainen käytäntö ei ole lainkaan linjassa perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa, eikä myöskään oman oikeustajuni. Miten vesiselvänä voi olla rattijuoppo?

Toinen helmi on aikanaan paljon puhuttanut ”kukkaruukkulaki”. Vuoden 2007 alusta astui voimaan laki, jonka mukaan esimerkiksi huumausaineiden valmistamiseen käytettävien esineiden suunnittelu ja valmistaminen on rikoslailla kiellettyä: ”Joka huumausaineen laitonta valmistusta, viljelyä (…) varten valmistaa (…) tai välittää välineitä, tarvikkeita tai aineita tietäen, että niitä käytettäisiin tähän tarkoitukseen.”

Eli jos savenvalaja alkaa työstää ruukkua, jossa aikoo mahdollisesti kasvatella hamppua, on kyseessä rikos. Tällainen orwellilainen ”ajatusrikos” on lainsäädännössämme poikkeuksellinen. Ymmärtääkseni myös jokainen kukkaruukkuja valmistava yritys syyllistyy rikokseen, sillä he tietävät tuotteitaan käytettävän myös hampun kasvattamiseen.

Varokaa ajatuksianne Plantagenin ruukkuosastolla!

Olen seurannut Nokian ja Applen välistä kamppailua syvän ristiriitaisin tuntein.

Toisaalta Apple on lempi-brandini, en ole koskaan käyttänyt mitään muita koneita kuin Macceja. Faniasenteella olen ostanut aina uusimman masiinan kun sellainen on tullut markkinoille ja kotona on laatikot pullollaan eri sukupolvien virtapiuhoja ja iPodien kaapeleita.

Käydessäni Applen pääkonttorissa 90-luvun puolivälissä, olin lähes kuin katolinen Vatikaanissa. Siinäkin suhteessa, että rakennuksessa harras mutta hiljainen tunnelma. Elettiin vuosia, jolloin Apple oli lähestymässä nopeasti ”kuka sammuttaa valot”-tilannetta.

Nokia on tietysti kansallinen instituutio, jonka suurenmoisesta menestyksestä jokaisen suomalaisen pitäisikin olla ylpeä. Ja menestymättömyydestä taas pitäisi olla huolissaan.

Pakostakin herää kysymys kuinka paljon noin isojen yhtiöiden menestys on toimitusjohtajasta kiinni. Apple meinasi kuihtua olemattomiin, ennen kuin Steve Jobs palasi takaisin. Nokia porskutti menemään, kun Jorma Ollila oli puikoissa. Voiko se olla näin yksinkertaista?

Teki mieleni sanoa, että ei voi.

Kunnes luin ja näin miten Olli-Pekka Kallasvuo veti keynotea Nokia World 09-tapahtumassa. Poissa oli skraka ja pikkutakki, nyt oli päällä west coast-meininki. Pari tanssiaskeltakin OP kuulemma heitti kehiin, tosin ihan niin pitkälle en jaksanut YouTube-pätkiä katsoa, Kallasvuon englanti kun toimii merkittävästi paremmin luettuna kuin kuultuna... Ju nou vatai miin.

Herran kiitos, että Kallasvuo ei ollut laittanut päällensä vielä samanlaista kireää mustaa poolopaitaa kuin Jobs.

Mikään muu lukemani tai kuulemani ei ole saanut minua huolestuneeksi Nokian tilasta. Tämä sai.

Keilaniemi ei muutu Cupertinoksi, eikä Olli-Pekasta tule showmiestä. Mutta ei tarvitsekaan. Onneksi laitteiden ja idoiden kopioiminen sekä siitä eteenpäin jalostaminen on paljon helpompaa kuin toimitusjohtajan tyylin tai karisman.

Näkemykselliseen hyvien ideoiden kopiointiin se Applenkin menestys on perustunut. Mutta myös paketti on ollut kaunis katsella.

Olen Suomen ylioppilaskuntien liiton eli SYL:n puheenjohtaja vuonna 2009, ja puolustan työkseni suomalaista yliopisto-opiskelijaa. Järjestömme missio eli olemassaolon syy ja tarkoitus on ”opiskelijan parempi huominen”. Tehtävä koskee nykyisten opiskelijoiden tulevaisuutta, mutta myös tulevien opiskelijoiden opiskeluaikaa. Meillä on lakisääteinen jäsenyys, joten edustan työssäni kaikkia Suomen 140 000 yliopisto-opiskelijaa.

Kun esittelin SYL:iä keskiviikkoaamuna kiinalaisille arvovieraille, yksi heistä kysyi: mistä voin tietää, mitä opiskelijat ovat asioista mieltä? En mistään, mutta vastasin että meillä on tämä järjestödemokratia. Kun yliopisto-opiskelijalla on asiaa, hän (1) äänestää edustajistovaaleissa. Vaaleilla valitut edustajat valitsevat (2) hallituksen ja sille puheenjohtajan. Hallitus valitsee (3) sihteeristön, jonka kanssa edustaa omaa ylioppilaskuntaansa eli yliopistonsa opiskelijoita (4) SYL:n liittokokouksessa ja muissa tapahtumissa. Liittokokous valitsee (5) hallituksen ja sille puheenjohtajan. Tämä hallitus jälleen valitsee (6) sihteeristön, jonka kanssa yhdessä edustaa suomalaisia yliopisto-opiskelijoita valtion päätöksenteossa. Tätä me sitten kutsumme demokratiaksi.

Olen vuoden aikana tavannut paljon niitä, jotka suomalainen opiskelijanuoriso on valinnut edustamaan itseään (2-6). Jos olisin suomalainen opiskelijanuoriso, ajattelisin vielä toiseen kertaan. Totta kai mukana on paljon fiksuja ihmisiä, mutta heistä monet ovat myös tarpeeksi fiksuja vaihtaakseen ajoissa maisemaa. Osin siksi ylioppilasliikkeestä löytyy sellainen määrä yksisilmäistä ajattelua, että kreikan tarustot kalpenevat. Ja kuten esikuvansa, nämäkin kykloopit heittelevät mielellään kiviä ohikulkevien odysseusten niskaan.

Istun edellä kuvatun talon katolla, joten en aio purkaa sitä aivan kokonaan. Tässä blogissa on siksi luvassa asiaa lähinnä opiskelusta ja koulutuksesta, mutta vähän käydään myös opiskelijapolitiikan puolella.

Lukuiloa!

Edustan ikäpolvea (s. 1972), joka toilaili keskioluen voimalla 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla. Mieleni tekisi kutsua ikäluokkani edustajia vaikkapa lärvisukupolveksi, mutta iskisin kirveen pahasti kiveen. Moniin oman aikani nuoriin määritelmä napsahtaisi oivasti, mutta vähintään yhtä moniin ei. Sitä paitsi edes tilastot eivät tue sitä subjektiivista kokemustani, että sukupolveni olisi dokannut poikkeuksellisen paljon tai rajusti. Koko oletus kiinnittyykin siihen posseen, jossa itse liikuin.

Sen sijaan baareilu oli sukupolveni juttu. Alkoholipolitiikka vapautui 1990-luvun alussa huomattavasti ja meille avautui auvoisa, mutta ennen kaikkea täysin uusi kuvio. Vielä 1980-luvun lopulla ei Conversen tennareissa ja kulahtaneessa nahkarotsissa ollut kuppiloihin mitään asiaa, reikäisistä farkuista puhumattakaan. 1990-luku irkkubaareineen, teknoskeneineen ja satoine muine soittoruokaloineen muutti kaiken. Jokainen halukas löysi itselleen jotain. Minut imi mukaansa 2-3 vuoden sykleissä eri kuppilat.

1980-luvun loppu oli Adlonin aikaa. Se oli sen ajan lukiolaisten juttu. Sitten siirryttiin Kappeliin, joka oli perjantaisin ja lauantaisin aikansa suosituin mesta. Unski päästi porukkamme aina jonon ohi, joten valinta oli helppo. Intin jälkeen 1993 uudeksi baarikseni tuli Manala. Aktiivisin baareilukauteni menikin akselilla Manala - Molly Malone’s. Mollysta tuli 1990-luvun puolivälissä olohuone, jossa tuli piipahdettua joka ilta. Viimeinen askel baariurallani oli siirtyminen Juttutupaan ja Rytmiin. Ikääntyvä ja laiska kalliolainen ei jaksanut enää raahautua sillan toiselle puolelle. Lopulta sain tarpeekseni. Ensin kännistä, sitten ravintolatupakoinnin kiellosta ja lopulta koko touhusta. Minun aikani meni.

Nyt olen alkoholittoman Nikolain suurkuluttaja. Koska kapakoissa ei saa röökata, poltan kotona. Baareilun sosiaalinen ulottuvuus on kadonnut elämästäni, mutta toisaalta iän mukanaan tuomat kahden päivän kankkuset ovat historiaa. Nyt minulla on kuitenkin virtuaalinen baarikaappi.

Seurasin veljeni lapsen loputonta uteliaisuutta ympäristöönsä. Mikä tiedonjano! Lapsen uteliaisuutta ei vähällä tyydytetä. Vaan pahoin pelkään, että tämänkin lapsen uteliaisuus hiipuu kun hän täyttää seitsemän. Kun oppimisesta tulee pakollista, se lakkaa kiinnostamasta.

Pakolla opettaminen on uskomattoman tehotonta. Olemme peruskoulussa opiskelleet vihattua pakkoruotsia viiden kuukauden työajan verran. Tästä panostuksesta huolimatta suurin osa opetetuista ei osaa ruotsia juuri ollenkaan eivätkä kaikki ruotsia osaavistakan suostu sitä puhumaan.

Kiinnostusta aineeseen ei pakolla saa aikaiseksi, ja hyvä kysymys on sekin, pitäisikö saadakaan. Mikä asia on niin tärkeä, että ihmiselle pitää se pakolla, vastoin tämän tahtoa opettaa?

Pakko ei sovi oppimisen psykologiaankaan. Tehokkain opetusmuoto on henkilökohtainen opettaja. Hänen ei kuitenkaan tarvitse opastaa jokaista oppilasta jatkuvasti, vaan lähinnä saada oppilas ajattelemaan itse. Ei kannata opettaa tuloksia, vaan menetelmä niiden hankkimiseksi.

Tämä on ollut pedagogian ammattilaisilla tiedossa jo kauan. Silti suuri osa opetuksestamme perustuu nimenomaan pakkoon. Eikä vain siihen, että opiskelu on pakollista, vaan oppilaalle ei jää juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa edes opetettaviin aineisiin, opetussisällöstä puhumattakaan.

Pisa-tutkimuksen hyvät tulokset osoittavat vain sen, että muualla julkisissa koulujärjestelmissä ei ole sitäkään vähää valinnanvaraa. Eihän koulun opetusmenetelmissä ole tapahtunut mainittavaa muutosta sataan vuoteen.

Yhdysvalloissa Sudburyn koulussa on kokeiltu vapaampaa opetusta. Oppilas valitsee, mitä opettelee ja paljonko viettää aikaa koululla. Opettajat pitävät tunteja pyynnöstä. Läksyjä ei ole. Tulokset ovat erinomaisia, 80% Sudburyn oppilaista valmistuu myöhemmin yliopistosta.