Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.
Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?
Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.
Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.
Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."
Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.