Yhteiskunta

Mitä yhteistä on Mozartilla ja Michael Jacksonilla? Aika paljonkin. Molemmat olivat (tiettävästi) isänsä kaltoin kohtelemia ja huipuksi kehittämiä ihmelapsia, joista tuli eri tavoin kurittomasti ja epäsovinnaisesti käyttäytyviä aikuisia ja jotka kuolivat oman aikakautensa keski-iässä elettyään ja koettuaan useamman ihmisen edestä.

”Herkkyydellä on hintansa”, lukion äidinkielen opettaja tapasi toistaa, kun käsittelimme runoilijoiden ja muiden nuorena kuolleiden kirjailijoiden lyhyitä, raskaita ja intensiivisiä elämiä. Äärimmäinen herkkyys ja lahjakkuus saattaa johtaa merkillisiin kykyihin huomaamatta ja harjoittelematta, sillä mielen treenaaminen ei aina ole tietoista.

Myös kovalla fyysisellä harjoittelulla on hintansa. Tennistähti Andre Agassin tuoreehko elämäkerta sai Suomessakin paljon julkisuutta, kun tuli ilmi, että Agassi oli treenannut ammattilaisen tavoin aivan pienestä asti – vastentahtoisesti. Tänään ensi-illassa on elokuva Black Swan, joka kertoo baletin maailmasta. Myös sen lajin parissa menestys on täynnä fyysistä kärsimystä. Elokuvassa tosin käsitellään Ilmeisesti myös pään sisäisiä jumeja.

Sananlaskua ”tieto lisää tuskaa” käytetään harvemmin tässä merkityksessä, mutta voisiko se toimia niinkin? Kun on riittävästi (tai liikaa) tietoa, varsinkin jos tieto on hankalasti järjestyvää tai tiedonkeruu tapahtuu stressin alla, pää ei jaksa käsitellä kaikkea, vaan alkaa torjua tai seota. Lisäksi jos kaikki tila on mennyt tiedonkäsittelyyn, ja tunteet pakkautuvat ahtaaseen tilaan tai lukkojen taa, olo voi käydä tukalaksi. Ehkä siksi nuoret ylisuorittajat putoilevat työkyvyttömyyseläkkeelle.

Eläköön hukkatila, ylikapasiteetti ja tyhjäkäynti.

Opetusministeri Henna Virkkunen viljeli taannoisen yliopistouudistuksen aikaan lausetta, jonka mukaan kyseinen uudistus on parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut sitten niiden perustamisen.

Monet yliopistolaiset, nekin, joiden mielestä uudistuksessa oli enemmän hyviä puolia kuin huonoja, suhtautuivat lauseeseen kärjistyksenä tai jopa lievänä itseironiana (!).

Nyt kun pöly on laskeutunut ja ensimmäinen uuden lain mukainen toimintavuosi takana, yliopistomaailma ja etenkin sen tulevaisuudennäkymät näyttävät hyvin erilaisilta kuin vielä pari vuotta sitten. Monet sellaiset kivet ja kannot, joiden kukaan ei olisi uskonut liikahtavan paikoiltaan ikimaailmassa, ovat lähteneet nitkahtelemaan uusiin asentoihin.

Toki aina välillä joku urpo avautuu mielipidesivuilla siitä, miten yliopistokoulutus pitäisi kahlita 80-luvun reaganilais-thatcheriläisen muinaismarkkinatalouden muistomerkkeihin, mutta se on pelkkä väärinkäsitys.

Ehkä Henna oli silti oikeassa. Muutos parempaan on oikeasti tapahtunut.

Alkuvuoden paras koulutuspoliittinen uutinen oli, kun kuulin yliopiston hallintovirkamiehen ehdottavan pommin asettamista erään keskeisen, hienon, kalliin – ja täysin käyttökelvottoman – toiminnanohjausprosessin alle.

Siinä on sitä asennetta, mitä yliopistot tarvitsevat. Jos henkilökunnan ajattelu notkistuu tätä vauhtia, suomalaiset yliopistot voittavat seuraavissa olympialaisissa voimistelun kultamitalin.

”Suomi voitti eilen Olympiastadionilla psykologisen yliotteen avulla.” Keskiviikon lehdissä ei todennäköisesti lue näin, sillä tosiasiat ovat melko lailla päinvastaiset. Tulos (1-2 Unkarille) ei anna lainkaan realistista kuvaa pelitapahtumista, mutta ongelmiakin oli. Lisää niistä:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/petesuhonen/113767/

Mietin pelin jälkeen, voisiko Suomella joskus tulevaisuudessa olla jalkapallojoukkue, jota eivät rasita historian asettamat suorituspaineet tai aina kulloinkin käynnissä oleva epäonnistumisen kierre; joka kulkee ylpeänä voitosta voittoon ja lunastaa kaikki odotukset paineista piittaamatta.

Viime viikolla tässä blogissa oli puhetta lääkäreistä, jotka tekevät maailmanluokan tutkimusta ja joista osa pitää itsestään hyvin vähän meteliä, vaikka pystyykin vaivatta palauttamaan mieleensä yhden kymmenistä tuhatsivuisista tenttikirjoistaan ja sen tietyltä riviltä jonkin käsittämättömän suhdeluvun keskimääräisen vaihteluvälin, sen lisäksi että osaa ulkomuistista määrittää potilaalle sen perusteella oikean lääkityksen – samalla kun piirtää tutkimusalansa laajat kaaret YK:n päätöslauselmista lähtien.

Suomen pelin jälkeen ajatukset eksyivät Vadelmavenepakolaiseen (kirja ruotsalaisuuden ihailusta). Ruotsissahan juuri urheilijoiden henkinen kantti on usein kestänyt paremmin kuin Suomessa. Toinen klisee, kateus, taas nostetaan puolustusaseeksi, kun verotietojen tultua keskustellaan suurista tuloista.

Mikä tekee suhtautumisesta omaan huippuosaamiseen ja sen avulla onnistumiseen niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla korkeakoulutetun arkea.

Entä miten vahvoja psykologisia malleja omaksummekaan osana ”suomalaista kulttuuria”? Moni käyttää opiskeluaikaa niistä poisoppimiseen esimerkiksi vaihto-opiskelussa, harrastustoiminnassa, terapiassa, jatko-opinnoissa, politiikassa ja (t)yöelämässä.

Silti näyttää, että vain muutama lehdissä paistatteleva poikkeusyksilö vapautuu ristipaineista edes nimellisesti. Syvähaastatteluissa sitten paljastuu, että ”oikeasti se oli niin vaikeaa” ja ”vuosien työ on tehnyt nöyräksi”.

Relatkaa.