Kun mielipideasiasta syntyy vilkas keskustelu, joku aina laukoo fiksuna “makuasioista ei voi kiistellä.” Minkä ihmeen takia ei voisi tai ei pitäisi?
Makuasioista nimenomaan voi kiistellä, muutenhan koko keskustelua ei olisi edes syntynyt. Eikä ainoastaan voi, vaan niistä peräti kannattaa kiistellä. Makuasioihin voi vaikuttaa, niistä voi oppia. Ne ovat keskustelun ydin, ja oppimalla ymmärtämään toisen makuja ja mieltymyksiä voi oppia enemmän muista ihmisistä ja näkökulmista. Ja tätä ei tapahdu ellei toisen näkemystä voi haastaa, ellei siitä voi “kiistellä”.
Jos makuasioista ei saisi puhua, mistä sitten saa? Faktoistako pitäisi inttää? “Juupas!” “Eipäs!” “Juupas!” “Eipäs!”
“Makuasioista kiisteleminen” on mitä antoisinta keskustelua - kunhan vain annetaan “vastapuolellekin” mahdollisuus kertoa kantansa ja perustella se, ja hyväksytään erilaisetkin mielipiteet. Kyseessä on asia kuin se, että linnottaudutaan keskustelussa omiin poteroihin eikä vaivauduta edes yrittämään nähdä asiaa toisen ihmisen näkökulmasta.
Monet vanhat sanonnat ovat oikeastaan aika typeriä, mutta usein niitä toistetaan viisauksina ja tosiasioina niitä lainkaan pohtimatta.
Kello 22.15 katselen parvekkeelta, kuinka vartijat roudaavat vahvassa humalassa olevaa miestä metroaseman ovista. Ukko kiljuu sekopäisenä: pakko mun on jossain lämmitellä! Aamulla kuljen Ympyrätalon kuvetta ja seisahdun hetkeksi seuraamaan tapahtumia tien toisella puolella. Neljä miestä kiistelee kovaäänisesti siitä, kuka lähtee Alkoon. Samalla kuulen takaani porttikongista supinaa. Siellä laitapuolen kulkija vaahtoaa puhelimeen, ilmeisesti vaimolleen, että ”rahat menivät juomiseen”. Jatkan kohti torin sporapysäkkiä.
Seiskan pysäkki on lähempänä toria, joten näen viereisessä katoksessa olevan seurueen. Kolme miestä ja nuorehko nainen juovat Suomi-viinaa. Nainen ei ole 30 ikävuotta vanhempi, mutta muun seurueen ikää on elämän kuluttamilta kasvoilta vaikea arvioida. Paikalle hulmahtaa neljäs mies ja kaivaa hihastaan uuden pullon. Hän taisi käyttää Alkon itsepalveluhyllyä, pohdiskelen. Nainen ja kaksi miehistä eroavat muista ja alkavat hoippua kohti pysäkkiä jossa seison. Ensin he kuitenkin riitelevät pysäkille jäävien kanssa pullosta. Tunnistan erään heistä. Hän istui viikko sitten kanssani samassa ratikassa ja huuteli täysin sekavia. Muistan miettineeni, että humala selittää käytöksestä vain osan ja mielenterveys näyttelee pääroolia.
Pysäkilläni seisovat ihmiset lakoavat pelokkaina sivuun, kun seurue lähestyy. Eräs nainen tulee aivan kylkeeni suojaan. Pysyn paikallani, sillä porukka on niin kännissä, että en koe heistä uhkaa. Sitten, yhtäkkiä, säpsähdän omia ajatuksiani ja viimeinen 12 tuntia juoksee filminauhana läpi mieleni. Ymmärrän katselevani jotakin hyvin surullista. Tämä ei ole näytelmää tai tosi-tv:tä. Sorruin itsekin hetkeksi ajattelemaan näitä ihmispoloja riskiarvioinnin kautta. Häpeän itseäni aivan helvetisti. Alkoholismi on sairaus ja näen edessäni sen ja monien muiden ongelmien runtelemia ihmisiä. Mieleeni tulevat jonkun suuren ajattelijan sanat: yhteiskunnan hyvinvointia ei mitata sen hyväosaisten, vaan kaikkein huono-osaisimpien elinolojen mukaan.
Viikonvaihteen Turun Sanomissa kerrottiin brittiläisestä luokkayhteiskunnasta ja siitä, miten kolmivuotiaiden lasten saamat virikkeet vaihtelevat taustasta riippuen. Hyväosaisissa ja koulutettujen vanhempien perheissä jopa lasten päivittäin kuulema sanamäärä oli moninkertainen verrattuna huonompiosaisiin perheisiin.
Suomen koululaisten hyvät tulokset ns. Pisa-tutkimuksissa perustuvat juuri peruskoulun tasoittavaan vaikutukseen. Oppimistulosten erot ovat pienemmät kuin muualla ja yleistaso suhteellisen korkea. Vaikka sitä ei heti uskoisi, eri tasoiset opiskelijat samassa ryhmässä tukevat oppimista.
Silloin tällöin tasaisuudesta kuuluu mölinää: jotkut ihan vakavissaan kuvittelevat, että koulussa estetään vahvoja pärjäämästä. Katkerat, poispilatut wannabe-huiput buustaavat egoaan ja syyttävät saamattomuudestaan – mitäpä muutakaan kuin – järjestelmää. Vaarallisinta peruskoulun kaltaisessa laitoksessa on, että joku saattaa pärjätä ihan hyvin pelkästään omilla ansioillaan, eikä tarvitsekaan äiskän ja iskän kavereita tai paksua lompakkoa tasoittamaan tietä taivaisiin.
Sosiaaliluokka ei ole luonnonolosuhde vaan yhteiskunnan tuote. On hankala ennakoida, seuraako yksittäisen nuoren koulutuspolku perheen tulotasoa, koulutustasoa, tuttavapiiriä, asuinpaikkaa vai esim. nuoren omaa kiinnostusta (!).
Eikä ole tullut vastaan käyttökelpoista tutkimusta aiheesta, mikä johtuu luultavasti kahdesta asiasta: ensinnäkin koulutuspolkujen selittäminen on kovin monimutkaista, ja toiseksi, on mahdollista, että tulokset pakottaisivat kääntämään koulutuspolitiikan tämänhetkisen ”leikitään-vähänniinku-palvelusektoria-mutta-otetaan-siitä-vain-huonot-puolet” -trendin kohti jotain tolkullista ja keskittymään koulutusjärjestelmän kehittämiseen!
Varmaa on ainakin se, että vaikka maksuton koulutus ei ole pystynyt kitkemään koulutuksellista eriarvoisuutta kokonaan, maksujen käyttöönotto ei ole keino tilanteen parantamiseen. Häkellyttävää kyllä, tunnen mm. joukon demareita jotka väittävät että näin on. Ilmankos vasemmiston sanotaan olevan kriisissä.
Viime viikolla Facebookissa kohistiin erään toisen puolueen suhteesta maksuttomaan koulutukseen, ja loppuviikosta kuulin skumppalasin ääressä lisää mielenkiintoisia juoruja aiheesta. Mutta sen vyyhdin selvittämiseen menee vielä muutama päivä, sillä ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.
Korkeakoulutusta ymmärtäviä poliitikkoja on tässä maassa pelottavan vähän. Tällä hetkellä kuuminta hottia on joko a) hössöttää tutkimuksen kaupallistumisesta ja rahan vallasta yliopistoilla väärillä faktoilla tai b) vaatia markkinaliberalismia koulutukseen tajuamatta yhtään mitään kummastakaan.
Ihminen tekee ensimmäisen sopimuksen heti synnyttyään. Sopimukseen ei kysytä lapsen tai edes hänen vanhempiensa mielipidettä. Kyse on Suomen kansalaisuudesta.
Missään juridisessa mielessä kansalaisuutta ei voi pitää sopimuksena, vaikka sisältönsä puolesta sen sellaiseksi sopisikin. Onko sopimus sitova, jos toinen osapuoli ei ole voinut mitenkään sen syntymiseen vaikuttaa? Kansalaisuuden velvoitteet koskevat ihmistä myös silloin, kun hänen vanhempansa eivät enää voi hänen asioistaan päättää. Kansalaisuudesta ei voi luopua ottamatta tilalle toista.
Varsinaiset erot kansalaisen ja ei-kansalaisen välillä ovat arkielämässä aika merkityksettömiä. Suomen kansalaista ei voida estää saapumasta maahan, karkottaa maasta, eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomailla Suomen kansalainen saa apua paikalliselta Suomen edustustolta. Suomen kansalaisuus on edellytyksenä tiettyihin virkoihin, kuten poliisi, tuomari tai presidentti. Vaaleissa kansalaisuus on edellytyksenä sekä ehdolle asettumiselle että äänestämiselle.
Joskus väitetään, että kansalaisuus takaa yhdenvertaisuuden lain edessä. Tämä ei ole totta. Edes täydellisesti toteutuneena yhdenvertaisuus ei ole sidoksissa kansalaisuuteen, koska ulkomaiden kansalaiset ovat täysin yhtä yhdenvertaisia lain edessä kuin suomalaiset. Yhdenvertaisuus lain edessä on siis Suomen oikeusjärjestelmän ominaisuus, ei kansalaisuudesta seuraava status.
Tärkein velvollisuus kansalaisuudessa koskee vain miehiä, ja kyse on tietysti maanpuolustusvelvollisuudesta. Valtio on takuulla ainoa “sopijaosapuoli”, joka voi velvoittaa toisen ihmisen taistelemaan kuoleman uhalla ilman yksilön aktiivista hyväksyntää. Valtaosa ihmisistä hyväksyy tämän kun toisena osapuolena on valtio, mutta ei ikinä hyväksyisi vastaavaa “sopimusta” jos toisena osapuolena olisi toinen ihminen tai yritys. Ainoa syy "hyväksyä" sopimus on se, että kieltäytyä ei voi. Nappi otsaan, jos tositilanteessa sitä yrittää.
Tällainen “sopimus” kaikilla on siis voimassa, vaikka koko “sopimusta” ei olisi koskaan kuullutkaan tai sitä hyväksynyt. Jos tämä asia olisi hoidettu kuin normaalit sopimukset, olisi vanhepien pitänyt se ensin hyväksyä alaikäisen puolesta, mutta vanhemmat olisivat myös vastuussa kaikesta sen aiheuttamista velvoitteista kunnes yksilö on täysi-ikäinen ja siis paitsi kykenevä niin juridisesti oikeustoimikelpoinen.
Minä en olisi hyväksynyt kansalaisuussopimusta kaksi kuukautta vanhan esikoiseni puolesta. Mutta eipä sitä minulta kysyttykään. Syyksi epäilen sitä, että jos sitä oikeasti kysyttäisiin, liian harva sopimuksen hyväksyisi. Pakot eivät koskaan ole hyvästä pakotetulle. Jos olisivat, koko pakkoa ei tarvittaisi.
Viimeisen 15 vuoden aikana on markkinoille vyörynyt suuri määrä uusia päihteitä. Eräs tuoreimmista on nimeltään MDPV, josta lehdet kirjoittelivat vuonna 2009 uutena seksihuumeena. Ainetta kaupataan amfetamiinin ja kokaiinin rinnalla. Vaikutukset lienevät stimuloivia, sillä miksipä muuten kukaan korvaisi kokkelin tai pirin halvemmalla vaihtoehdolla. Nyt MDPV:tä on ollut katukaupassa niin pitkään, että sen sivuvaikutuksista alkaa tihkua käyttäjätietoa. Stoorit ovat kaukana seksistä tai euforiasta. MDPV on suoraan sanottuna saatanan huono ja hengen vaarallinen vaihtoehto muille aineille. Sekä psyykkiset että fyysiset haitat kuvataan todella karuiksi. Erityisesti psyyke on kovilla ja moni kokeilija ja käyttäjä flippaa pahasti.
Aine oli pitkään täysin laillista, mutta on hiljan siirretty lääkeainelistalle. Tämä tarkoittaa sitä, että maahantuontia, myyntiä ja välittämistä voidaan säännellä edes jollakin tavoin. Diilereille tilanne on kuitenkin herkullinen. Koska MDPV ei ole huumausainelistalla, voi sitä tuoda maahan ja kaupata ilman kovien rangaistusten pelkoa. Kuiskaukset kaduilta kertovat, että ainetta suorastaan tyrkytetään jengille amfetamiinin ja kokaiinin vaihtoehtona. Tämä on markkinataloudessa loogista, sillä nyt on todellinen diilerien etsikkoaika. Myydään halpaa kemiallista paskaa maksimimäärä ennen kuin se siirretään huumausainelistalle. Riskit ovat myyjälle pienet, mutta ostajalle sitäkin suuremmat.
En ota yleisemmin kantaa päihteiden kokeiluun tai käyttöön, mutta nyt on pakko setämäisesti herätellä jengiä. Tässä muutama STOP-huumeille ry:n keräämä käyttäjäkommentti:
”Parissa päivässä - kuukaudessa nuppi on valmis lataamoon”
”En oo nähny yhtään jannua joka olis kestäny paria kuukautta pidempään”
”Vainoharhat alkaa jo parissa päivässä”
”Älytön väkivalta / raivo”
”Vanhalla piripohjalla psykoosi v*tun helpos@”
”Toleranssi nousee todella nopeesti”
”Vetää helposti liikaa”
Tiivistäen edellinen: käyttäkää järkeä kun sekoitatte kuuppaanne. Pysykää kaukana MDPV:stä, sillä se on ”fast lane” lataamoon tai hautaan.
Keväisin joka paikassa tungeksivat valkolakit, puoli ikäluokkaa, eivät millään kaikki mahdu tittelin mukaisesti yliopistoihin, vaan heidät loppusijoitetaan maamme lukuisiin ammattikorkeakouluihin.
Niin sanotusta Taxellin visiosta* 20 vuotta sitten alkanut ja hutiloiden kasvatettu koulutuspoliittinen kukkanen on johtanut siihen, että Suomessa on hujan hajan 70 eri amk-yksikköä kouluttamassa nuorisoa toinen toistaan käyttökelvottomampiin tutkintoihin.
Kaunis ajatus väestön koulutustason nostosta on saanut paljon loiseläjiä:
- Aluepolitiikka eli tässä tapauksessa haja-asutusalueiden tekohengitys oppilaitosten avulla on betonoinut ammattikorkeakoulujen sivupisteet niille sijoilleen ikuisiksi ajoiksi. Tämä on huhujen mukaan Keskustapuolueelle rakas ulottuvuus.
- Lukiot-ammattikoulut -jako on kuulemma taas Kokoomukselle niin pyhä, että duaalimallia eli kahta erillistä, ei-vertailtavaa oppilaitosverkkoa on pidetty väkisin yllä myös korkeakoulutasolla. Demarit ilmeisesti hinkuvat muita enemmän toisen asteen yhdistämistä yhdeksi nuorisokouluksi.
- Sisäänotettujen opiskelijoiden – ei siis valmistuneiden, kuten yliopistoissa – perusteella myönnettävä rahoitus on varmistanut liikakoulutuksen suosituille aloille. Tästä en tiedä kuka tätä kannattaa (ammattikorkeakoulujen itsensä lisäksi), mutta eipä ole muuttunut, vaikka kaikki tietävät kuinka älytöntä se on.
- Fossiili-vanhempien mielissä elävä lukion sokea arvostus johtaa lasten painostamiseen väärille aloille.
Kaikilla aloilla jyrkkää ja selvää rajaa yliopisto- ja amk-koulutuksen välillä ei ole koskaan ollutkaan. Viimeaikaisten eurooppalaisten tutkintorakenteiden ja viitekehysten myötä koko jako on vedetty vessasta alas ihan virallisestikin. Silti duaalimalli on vieläkin monille pyhä lehmä.
Jotta pelleily loppuisi, laitoksia pitäisi rahoittaa ja arvioida samalta pohjalta. Mutta ei betonia noin vain pureta. Uudistusta ei voi tehdä, sillä sen myötä iso osa ammattikorkeakouluista häviäisi kartalta. Lisäksi jouduttaisiin myöntämään, että muutamat maamme yliopistoista häviävät parhaille “alemman tason” ammattikorkeakouluille ja tulisi lisätä lakkautuslistan jatkoksi.
Monet kuvittelevat, että omat eläkerahat ovat jossakin suuressa kassassa, josta niitä sitten jaetaan kunkin tuottaman työpanoksen suhteessa takaisin. Todellisuudessahan ne rahat käytetään saman tien. Ainoa keino saada jotain takaisin on pakottaa lapsemme maksamaan.
Kuvitteellinen 30-vuotias Simeoni asuu Helsingissä. Hän tienaa suomalaisen miehen keskipalkan eli 3500 €/kk. Simeonin työnantaja maksaa ostamastaan työpanoksesta 4600 €/kk, mutta Simpalle jää käteen vain 2450€. Loput 2150€ menee tuloveroon (875€), työnantajan eläkemaksuihin (600€), työntekijän eläkemaksuun (160€), pakollisiin vakuutuksiin (140€), sosiaaliturvamaksuihin (80€), työterveushuoltoon jne. Pakolliset eläkemaksut ovat yhteensä 760 euroa kuussa.
Jos Simeoni jää eläkkeelle nykyistä keskimääräistä eläkeikää 5 vuotta myöhemmin eli 65-vuotiaana, hänen tuleva eläkkeensä on 1840 €/kk. Verojen ja muiden maksujen jälkeen tästä jää käteen vajaa 1600€.
Jos Simeonin sallittaisiin itse hoitaa eläkkeensä, hänen ei missään tapauksessa kannattaisi olla Kelan asiakas. Laittamalla eläkerahat säästöön hänellä on eläkkeelle jäädessään 320 000 € omaisuus. Jos hän sijoittaa eläkemaksunsa verran kuukausittain, hänellä on eläkkeelle jäädessään helposti 450 000 euroa tai enemmän. Jos Simeoni elää 85-vuotiaaksi (noin 10 vuotta pidempään kuin mitä miehet nykyään elävät), hän voi maksaa itselleen noin 3 500 € kuukausieläkettä, verottomasti. Jos hän kuolee ennen 85 ikävuotta, säästetyt eläkkeet eivät katoa minnekään, vaan hänen lapsensa perivät ne.
Valtion järjestämä eläke on yksi suuri huijaus. Juuri siitä syystä järjestelmästä ei voi irtisanoutua, sillä jokainen laskemaan kykenevä tekisi niin heti. Huonot järjestelmät pysyvät pystyssä vain pakolla. Järjestelmästä hyötyvät ne, jotka myönsivät itselleen 4 000 € "sopeutumiseläkkeen", jonka he saavat kahdeksan vuoden työuran jälken ja samalla vaativat muita jatkamaan työelämässä entistä pidemään.
Simeoni on syntinen, saatana, kurja, jota vielä kustaan linssiin koko elämänsä ajan.
Taas pukkaa näissä blogeissa tuttua sanahirviötä. Päihdetapauslaskenta on indikaattori, josta puhutaan julkisuudessa yllättävän vähän. Kyseinen laskenta tehdään joka neljäs vuosi lokakuun toisena tiistaina kaikissa sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä. Eli yhtenä päivänä kartoitetaan silloin tapahtuneet ”päihdeongelmaiseksi tunnistetun asiakkaan asiointia yksikössä, päihtyneenä asiointia tai päihteisiin liittyvään kertahaittaan, kuten tapaturmaan, liittyvää asiointia”.
Nyt aivonystyrät liikkeelle! Kuinka monta päihteisiin liittyvää asiakaskäyntiä veikkaatte Suomessa tapahtuvan yhtenä ainoana päivänä? Ennen kuin paljastan lukumäärän, sanon että määrä löi minut aikanaan ällikällä. Vuonna 2003 tutkija Yrjö Nuorvala istui silloisessa Stakesissa kanssani samassa yksikössä. Kun hän esitteli viikkopalaverissa tutkimustuloksia, meinasin pudota jakkaralta. Häh? Yhtenä päivänä? Ymmärsin jotain uutta päihdeongelman olemuksesta. Se todella, todella on läsnä suomalaisten arjessa päivittäin.
Tuorein laskenta on vuodelta 2007 http://www.stakes.fi/yp/2008/6/nuorvala.pdf Se kertoo, että naisten osuus asioinneista oli 28 prosenttia. Karumpaa kertomaa on se, että vain 12 prosenttia asioineista henkilöistä oli ansiotyössä, kolmannes työttömänä ja peräti 42 prosenttia eläkkeellä. Mielenterveyden häiriöitä kirjattiin 48 prosentilla. Ei kai karumpia lukuja huono-osaisuuden kasaantumisesta voi paljon kertoa. Päihdejakauma meni karkeasti siten, että alkoholi oli mukana 90 prosentissa asioinneista, lääkkeet ja laittomat huumeet, molemmat, noin 25 prosentissa. Meni prosentit yhteensä kirkkaasti yli sadan, mutta olemmehan sekakäytön luvattu maa.
Sitten siihen lukumäärään. Tuona lokakuisena tiistaina 2007 Suomessa tapahtui 12 070 päihde-ehtoista asiointia. 12 070! Mitä jos laskenta tehtäisiin perjantai-iltana tai helteisenä terassipäivänä? Jos luku ei jotakuta yllätä, voi sen valossa myös arvailla sosiaali- ja terveysyksiköille päihteistä koituvia kustannuksia. Entä mitä tuo määrä kertoo inhimillisestä kärsimyksestä?
Kävin tammikuussa kiertomatkalla Kambodzassa, ja tutustuin mm.
paikalliseen Angkor Wat -temppelialueeseen. Kaikkialla
pääsylippualueen ulkopuolella turistien perässä roikkuu iso joukko
katulapsia, jotka kauppaavat turisteille postikortteja. Itse asiassa
kortteja oli vaikea edes löytää muualta.
Oppaan mukaan kortteja ei pidä ostaa, sillä niin kauan kuin lasten
bisnes toimii, vanhemmat eivät laita heitä kouluun. Tai
vaihtoehtoisesti, jos vanhempia ei ole, heitä itseään on vaikea saada
tulemaan kouluun. Korteilla tehdyt kymppitonnit kuluvat mm. huumeisiin.
Postikorttien myynti on kambodzalaisittain parhaasta päästä
lapsityövoiman laajassa kirjossa. Matkalla kuulin, että maan
pääkaupunki Phnom Penhillä on huono maine alaikäisiin kohdistuvan
seksiturismin matkakohteena. Otsikon lainaus muinaiselta
MoonTV-kanavalta sai yhtäkkiä kovin synkän sivumerkityksen.
Vielä kolmas koulutukseen liittyvä erikoisuus oli ei-demokraattisen
maan tapa käsitellä synkkää historiaansa, jossa kummittelee 70-luvun
lopussa tapahtunut laajamittainen kansanmurha. Opastettujen vankila-
ja joukkohautakierrosten jälkeenkin jäi hyvin sekava ja epäselvä kuva
siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Paikallinen historianopetus kuulemma loppuu 70-luvun alkuun.
Kun kävin suomalaista peruskoulua 2000-luvun vaihteessa, sekä
kotimainen että maailmanhistoria loppui juuri jonnekin 70-luvulle.
Mitäköhän silloin tapahtui?
Yllättävän suosittu uskomus on, että käyttäisimme aivokapasiteetistamme vain 10%. Minkälaisia perusteita on sille, että käyttäisimme aivoistamme vain 10%? En keksi yhtäkään.
Vahva argumentti 10% väitettä vastaan tulee siitä yksinkertaisesta kysymyksestä, että minkä ihmeen vuoksi evoluutio olisi kehittänyt näinkin ihmeellisen, monipuolisen ja itse asiassa hämmästyttävän työkalun ja elimen kuin aivot, ja sitten jättää siitä 90% käyttämättä, vieläpä kun samaan aikaan vallitsee kova kilpailu.
On totta, että kun aivojen aktiivisuutta kartoitetaan (PET tai fMRI), ei koskaan saada kuvaa, jossa aivojen jokainen osa toimisi täydellä teholla. Eikä tulisikaan saada - sellainen kuva vastaisi suunnilleen sitä, että ihmisen lihakset alkaisivat krampata ja supistella kaikki yhtä aikaa täysin hallitsemattomasti. Se ei olisi seisomista tai toimimista, se olisi lähinnä epileptinen kohtaus, niin aivojen kuin lihastenkin kannalta. Toki käytämme eri osiamme aivoistamme eri tehtävissä ja eri aikoina, mutta emme kaikkia yhtä aikaa, eikä pitäisikään.
Jos ihminen saa vamman aivoihinsa, on sillä käytännössä aina dramaattisia seurauksia. Kuvittele, että ihminen saisi luodin päähänsä ja neurologi tai aivokirurgi kommentoisi: “Ei mitään hätää, onneksi luoti tuhosi osia siitä 90%:sta, jota ei kuitenkaan koskaan käytetä.” Aivojen hämmästyttävän mukautumiskyvyn seurauksena ihminen toki kykenee kompensoimaan yleensä suuren osan vammastaan, mutta aivan alkuperäistä toimintakykyä ei silti saavuteta.
90% aivoista tosiaan taitaa jäädä käyttämättä, jos uskoo näihin perättömiin legendoihin.
