Presidentti Niinistön työryhmän syrjäytymisen vastainen kampanja (www.tavallisia.fi) on herättänyt voimakasta paheksuntaa. Osa on kokenut kampanjan hyvinvoivan väestönosan pullakahvihankkeeksi ja porvarisetien puuhasteluksi. Kritiikki on voimakkainta poliittisen kentän toisella laidalla. Aatteellinen oppositio ajaa agendaansa niin äänekkäästi, että heidän näkemystään voisi luulla valtavirran mielipiteeksi. Tämän kertainen kirjoitus aloittaa syrjäytymistä käsittelevien blogien sarjan.
Ihan tavallisia asioita-kampanjaa on kritisoitu mm.siitä, että se ei tavoita vaikeasti syrjäytyneitä. Toinen itkun aihe on ollut työryhmän teesien käytännönläheisyys. Näin valistuneita puheenvuoroja osattiin antaa jo muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen. Voin yhtyä kriitikoiden näkemykseen siltä osin, että syrjäytynyt nuori tuskin välittömästi muuttaakaan elämänsä suuntaa Niinistön työryhmän kampanjasivuston seurauksena.
Mutta onko sitten niin, että vaaravyöhykkeellä oleva nuori tulisi lähettää kriisiterapiaan ja lääkitä niin, että hän on varmasti kuutamolla seuraavan lukukauden? Suomihan on tällä hetkellä masennuslääkkeiden ja mentaalilomien luvattu maa. Syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle yli miljoona euroa - inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.
Meillä ei ole varaa syrjäytyneiden luokkaan. Huoltosuhteemme on jo ennestäänkin kestämättömällä pohjalla. Yhteiskunnan on taattava perusvalmiudet elämässä pärjäämiseen. Vapaassa yhteiskunnassa vastuu on kuitenkin viime kädessä yksilöllä. Syrjäytyminen on valinta.
Seuraavassa kirjoituksessani tulen esittämään näkemykseni siitä, mikä uusi perusvalmius yhteiskunnan tulisi taata suomalaisille veronmaksajille.
