Yhteiskunta

Viikonloppuna juhlittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton 90-vuotissyntymäpäiviä. Perjantaina oli Tieteiden talolla juhlaseminaari Parasta opiskelua!, jossa yliopisto-opiskelun erilaiset asiantuntijat Jorma Ollilasta tämän tekstin kirjoittajaan kertoivat opiskelusta ja SYL:stä eri näkökulmista. Pelkästään tuosta seminaarista riittää kerrottavaa pitkään. Pitäkää siis läppäreistänne kiinni, yliopisto-opiskelun 2010-luku on pian täällä.

Juhlat jatkuivat lauantaina Dipolissa Espoon Otaniemessä, jossa pöytäjuhlaa kunnioittivat läsnäolollaan monet viime vuosikymmenien SYL-toimijat tasavallan presidentistä lähtien. Sekä seminaarissa että vuosijuhlassa pidetyissä puheenvuoroissa korostui yksi asia ylitse muiden: kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus on peruuttamattomasti osa yhteiskuntaa ja erityisesti akateemista maailmaa.

Vaan miksiköhän yhteiskunnan eturivin vaikuttajat vaivautuivat toistelemaan tätä itsestäänselvyyttä keväällä 2011 joukolle, jolle se on ehkä kaikkein selvintä? Varmaankin samasta syystä kuin miksi jokainen itseään kunnioittava kolumnisti ja kommenttiraitoja kirjoittava toimittaja on pistänyt lusikkansa Suomea marinoivaan perussuomalaissoppaan.

”Suomi ei ole saari eikä ole koskaan ollutkaan”, juhlaseminaarin puheenjohtaja tutkija Tommi Laitio kiteytti pari keskustelupuheenvuoroa. Toinen terävä huomio kuultiin pöytäjuhlassa: hallituspuolueiden ja suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajat ovat nyt nelikymppisiä, vaikkei jäsenkunta vastaakaan kehitystä.

Tämä saattaa olla syynä myös ajankohtaiseen persuvetoiseen poliittiseen keskusteluun: vallan yhtäkkinen siirtymä suurten ikäluokkien kirjavataustaisten mutta konservatiivisten ikipoliitikkojen käsistä korkeakoulutettujen, liberaalien, ympäristötietoisten ja ihmisoikeuslähtöisten nelikymppisten käsiin on luonut kuilun, jonka yli osa kansasta ei ole ehtinyt hyppäämään.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on ehkä samantapainen koulutuksen ja sukupolven yhteisvaikutuksena syntynyt jakolinja. 90-luvun puolivälistä asti tavallisissa lähiökouluissa (sekä hoitoalalla) on voinut luontevasti ja arkisesti kohdata ihonväriltään, uskonnoltaan ja äidinkieleltään erilaisia ihmisiä. Niinpä on luontevaa, että maahanmuuttomölinän eturivissä näkyy paljon kolmi-nelikymppisiä miehiä, mutta vähemmän nuoria ja naisia.

Tässä on nyt joku juttu: olen tänä talvena kuullut useita värikkäitä kertomuksia opettajien ryyppäämisestä.

Esimerkiksi juuri tällä viikolla yksi tuttava avautui siitä, millaista oli päätyä samaan laivaan OAJ:n risteilyporukan kanssa. Kuulemma ”vielä tulosatamassa bussissa jotkut ällöt viisikymppiset nuolivat toisiaan ihan hirveässä kännissä”.

Tipattoman tammikuun bilehuuruissa kuulin myös tarinoita itäsuomalaisten koululaisten ammoisella 90-luvulla tekemistä Venäjän-retkistä, joiden matkanjohtajuudesta oli käyty opettajanhuoneessa ilmeisesti kovaakin vääntöä. Oppilaiden sijaan vodkaa karkasivat öisin lipittämään opettajat, ja tahoillaan naimisissa olevat kollegat pussailivat bussin etupenkillä vielä kun bussi kurvasi takaisin koulun pihaan.

Tämänkaltaiset tarinat ovat takuuvarmoja hittejä bileissä kuin bileissä. Samaan tapaan kuin pappien sekoilut painetaan välittömästi lööppiin, myös opettajien mokailujen ja dokailujen ympärillä leijuu sama ristiriitainen ja epäuskoinen, inhonsekainen mutta viihdyttävä tunnelma.

Äsken töistä palatessa Helsingin kaduilla velloi hämmentävä määrä bilettäviä nuoria. Mietin, miten he suhtautuisivat jos kuulisivat opettajiensa – saati sitten vanhempiensa – viilettäneen samalla tavalla baarista toiseen ja avautuen puhelimeen yksityiselämänsä viimeisimmistä melodramaattisista käänteistä niin, että koko Narinkkatori kuulee.

Mikä raskas taakka Suomen tuhansilla opettajaksi opiskelevilla onkaan! Kuvitelkaa, miten 2030-luvun teinit irvistelevät, kun joku onnistuu bongaamaan historianopettajan Spy Hardista 20 vuoden takaa. "Ei ***** ja tossa se nuolee meidän entisen matikanopen kanssa! Ja hyi kauheeta mikä tyyli!"

Olipa kerran ihme: opintotuesta vastaava ministeri (tällä vaalikaudella Wallin) yritti hallituksen budjettiriihessä ihan tosissaan sitoa opintotuen indeksiin.

Indeksiin sitomista pidettiin opiskelijajärjestöissä vielä muutama vuosi sitten niin epärealistisen hyvänä kehityksenä, ettei sitä edes aktiivisesti ajettu. Sen sijaan listalla oli kasa pienempiä armopaloja.

Hiljattain opintotuen parissa työskenteli – kuinkas muuten – työryhmä, joka esitti toimenpiteitä kahteen suuntaan: tiukennuksia ehtoihin ja parannuksia itse tukeen.

Jo työryhmän työn alkuvaiheessa valtakunnalliset opiskelijajärjestöt, Kela sekä opetus- ja kulttuuriministeriö totesivat, että opintotuen rakenteessa ei ole suurta vikaa. Käytössä ei vain ole tarpeeksi rahaa, jotta malli toimisi niin hyvin kuin sen pitäisi.

Lisäksi kaikki asiantuntijat totesivat yksimielisesti, että monet aiemmin esitetyt rakenteelliset muutokset, kuten tuen painottaminen opintojen alkuvaiheeseen tai opintorahan ja asumislisän yhdistäminen, olisivat kalliita, hyödyttömiä, haitallisia tai pahimmassa tapauksessa kaikkia näitä.

Sitten tapahtui se ihme: ehdotus oli jotakuinkin järkevä ja asiasta vastaava ministeri otti ehdotuksen ajettavakseen.

Ja kaikki elivät onnellis... Mutta sitten tuli yllätyksenä ja pyytämättä vielä yksi bonusihme: yksi opiskelijajärjestö (!) totesi, että ei käy – vaikka olivat edellisenä syksynä yhdessä muiden kanssa nimenomaisesti päättäneet, että näin tehdään (mielellään vielä paremmin voimin kuin tähän asti).

TJEU: http://www.kokoomusopiskelijat.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=161&Itemid=35

Toive toteutui ja hallitus toteutti pelkät tiukennukset.

Onnea, Suomen opiskelijat!

Olipa aikamoiset bileet kauppiksella… tupa oli täynnä ja tunnelmat hikiset. Kyse oli siis Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen (Rake) seminaarista viime tiistaina Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Ministeriön johto antoi yliopistoille ja ammattikorkeakouluille kevään kunniaksi kovan paketin painavaa palautetta. Avaussanoissa mm. kuultiin, että ”nykyinen koulutustarjonta on ylimitoitettua ja koulutuspaikkojen käyttö tehotonta”. Joustavaa suhtautumista tilaisuudessa edusti se, että valmiin toimenpideohjelman sijaan esiteltiin tilannekatsaus.

Loppua kohti puhe alkoi olla jo melko suoraa. Moni AMK esimerkiksi potee hakijapulaa, ja näyttää siltä että kohta ministeriöllä alkaa joko kirves tai juustohöylä heilua. Iltapäivän aikana kuultiin kommentteja kuten…

”Välillä asia ei ole mennyt täysin jakel… tai siis aina emme ole onnistuneet viestimään, mitä tämä [profiloituminen] tarkoittaa”
”Joskus kiinteistöjen ylläpito tuntuu olevan keskeinen toimiala”
”Alueellinen vaikuttavuushan ei ole sama kuin alueellinen läsnäolo”
”Monella painoaloja ovat edelleen kaikki alat”
”Tähän tulee muutos”

…ja niin edelleen. Vaikuttaa siis siltä, että vaikka maakunnat ovat täynnä Betonia (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109420/), ministeriöllä on käytössään riittävän järeät työkalut.

Keskusteluissa kuultiin mm. pohdintaa siitä, pitäisikö yliopistojen kiinteistöyhtiössä ajaa yhtiön etua vai yliopistojen etua. Mielenkiintoinen kysymys, varsinkin kun yliopistot ovat yhdessä kiinteistöyhtiön enemmistöomistajia. Toisaalta: mitä se kuuluu Itä-Suomen tai Tampereen yliopisto-omistajille, onko vaikkapa Oulun yliopistossa tilaongelmia. Käytännössä yliopistot alkavat siis saneerata toisiaan. Kätevää!