Yhteiskunta

Poliittinen viestintä on muutoksessa. Esimerkiksi Facebookissa politiikkaa puhuvat ovat huomanneet, että parhaiten viestinsä saa leviämään tekemällä siitä kuvan, jossa haluttu pointti on tiiviisti esitetty. Toisten viesteihin voidaan myös vastata tekemällä omia versioita muiden kuvista. Kuvaava esimerkki oli viime eduskuntavaalien Vihreiden leijona, josta vastineena lähti leviämään laku-ukkoleijona. Vastineen vastineena Vihreät avasivat kilpailun, johon kannustettiin ihmisiä tekemään omia versioitaan.

Kuvallisen poliittisen viestinnän kulttuuri voi olla hieno mahdollisuus saada viestejä (niin omia avauksia kuin kritiikkejä muita kohtaan) leviämään tavalla, johon pitkän ja perusteelliset blogitekstit eivät koskaan pääse, ja siten ne voivat hyvässä tapauksessa auttaa herättämään ajattelua ja keskustelua uusissa piireissä. Enää kuvat eivät myöskään jää mainostoimistojen hiotuiksi tuotteiksi, vaan niitä tehdään ja jaetaan spontaanisti.

En usko, että tällaisen kuvakulttuurin tarvitsee pelätä rapauttavan syvällisempää ja seikkaperäisempää poliittista viestintää tai ajattelua, se on vain uusi ja täydentävä viestintäväline. Sen sijaan pidän pelottavana sitä, että kuvamuoto vaikuttaa olevan ilmeisen tehokas poliittiselle ilkeilylle. Sarkasmi voi toki olla hyväkin tapa terävöittää kritiikkiä. Ei siinä mitään, jos se kohdistuu poliittiseen sisältöön - kenen tahansa minkälaista tahansa politiikkaa on voitava kritisoida.

Silloin mennään kuitenkin pahasti vikaan, kun lähdetään osoittelemaan politiikkaan uskaltautuvien ihmisten muita ominaisuuksia. Mauttomin ja ilkein esimerkki tästä oli viikonloppuna leviämään lähtenyt Per Looks -blogi, johon on koottu perussuomalaisten ehdokkaiden kuvia, ilmeisenä tarkoituksena nauraa heidän kustannuksellaan.

Politiikassa esillä oleminen ei ole aina mitään herkkua. Se olisi siedettävämpää, jos ei joutuisi naurun kohteeksi milloin mistäkin itsestään johtumattomasta syystä: ulkonäöstä, iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta.

Kiusaamisen kulttuurista yritetään kovasti päästä eroon kouluissa. Samanlaiselle ryhtiliikkeelle tuntuisi olevan tarvetta politiikassakin. Jospa siis maltettaisiin pysyä asiassa ja asiallisina.

Ps. Joskus sanatkin ovat kuvia vahvempia, kun ne lauletaan. Pari hyvää biisiä loppuun:

Timo Pieni Huijaus: Jos te vaan seisotte vieres
Puhuva Kone: Hyvä kiertää

Kävin taannoin Ranskassa sanomalehtitalossa, jota esiteltiin Suomen ja muiden itäeurooppalaisten kehitysmaiden edustajille esimerkkinä maan edistyksellisestä teknologiasta. Kukaan ei uskaltanut kertoa pönäköille herroille, että ihmistyövoimalla, musteämpäreillä ja raksuttavilla telaketjuilla operoivia masiinoita ei ole meillä päin nähty 80-luvun jälkeen missään, ei edes Mauri Kunnaksen mainiossa Etusivun juttu -lastenkirjassa (1990).
http://www.maurikunnas.net/mauri_kunnas/teokset/kuvakirja/fi_FI/etusivun_juttu/

Vuoden 2004 tapahtumat ranskalaisessa painotalossa tulivat mieleen tänään lukiessani, kuinka Taloussanomat siteeraa yhdysvaltalaista Business Insider -julkaisua jutussaan 12 katoavasta ammatista.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/09/09/12-ammattia--naissa-tyot-loppuvat-kokonaan/201112716/139

Useampikin julkinen keskustelija on viime vuosina puuttunut siihen, että ns. talousjournalismi on tasoltaan vain vähän, jos ollenkaan urheilu"journalismin" yläpuolella - ja se siis ei ole kovin korkealla. Tiedotteiden kopipeistauksen lisäksi talousmedia toimii usein äänitorvena niille, joilla on paljon rahaa ja joiden mielestä sen tulisi oikeuttaa nykyistä suurempaan yhteiskunnalliseen valtaan.

Tälläkin kertaa copypaste pettää: Teräviä havaintoja sisältävä ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen ajankohtainen juttu kompastuu epäolennaisuuksiin ja historiattomuuteen. Neljännes ammateista (poptähti, astronautti, hävittäjälentäjä) koskee Suomessa n. 50:tä ihmistä, ja toinen neljännes käsittää 1970- ja 80-luvulla tärkeät ammatit puhelinkeskuksen hoitajan, pankkivirkailijan ja kirjastovirkailijan. Informaatikon ammatin kuolemaa julistava toimittaja ei ilmeisesti ole käynyt kirjastossa 90-luvun alun jälkeen. Tiedoksi, ne hakukortteja seuranneet tietokonepäätteetkin on jo museossa.

Olennaista on sen sijaan se, että kaikki kassalla tai pomon vieressä seisomiseen perustuvat ammatit tulevat häviämään lähes kokonaan. Siis kaikki ne, joihin merkonomin - ja valitettavan usein tradenomin ja humanistinkin - koulutus johtaa: pankkivirkailijoiden lisäksi mm. kaupan kassa, sihteeri, matkatoimistovirkailija, videovuokraamon myyjä jne. ovat pian vailla töitä.

Tätä vasten peilattuna ennakkotiedot koulutusmäärien suunnitelluista muutoksista ovat varsin maltillisia: http://www.okm.fi/OPM/Tiedotteet/2011/04/koulutustarjonta.html

Ja ihan kuin silmiin olisi osunut joku toinenkin työ, jonka koneet hoitavat ihmistä paremmin: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Juttukone+kirjoittaa+tuhat+pörssiuutista+päivässä/1135268922712

Timo Soinin vastenmielinen kiertely aborttikysymyksen ympärillä jatkui torstai-iltana Ylen neljän suuren tentissä. Kysyttäessä raiskatun naisen oikeudesta aborttiin Soini vastasi pitävänsä ihmiselämää pyhänä. Toimittajan kysyessä ”eli ei?” Soini toisti aiemmat sanansa.

Oletettavasti vastaus tarkoittaa, että hän ei sallisi aborttia missään olosuhteissa. Aivan varma asiasta ei voi olla, koska Soini ei uskalla sanoa mielipidettään selväsanaisesti ääneen. Hän tietää, miten käsittämättömänä enemmistö suomalaisista tällaista näkemystä pitää. Kansanmiehen suorasanaisuus näyttää vaikeammissa kysymyksissä vaihtuvan moraaliseen selkärangattomuuteen.

Soinin logiikan mukaan kyseessä on hänen uskonnollisen vakaumuksensa kyseenalaistaminen. Ei ole. Olivat erilaiset uskonnot aiheesta mitä mieltä tahansa, naisen oikeus aborttiin on mitä selkein yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Piiloutuminen uskonnon taakse näin tärkeässä asiassa on suoranaista pelkuruutta. Äänestäjillä on oikeus tietää, millaista politiikkaa ehdokkaat kannattavat.

Kun Soini on toistuvasti kieltäytynyt vastaamasta aborttia koskeviin kysymyksiin suoraan, hän on käyttänyt kahta perustetta. Ei ole kuulemma aiemminkaan tästä aiheesta kyselty, eikä tällaisia muiltakaan poliitikoilta kysellä. Kumpikin perustelu on täydellistä roskaa.

Ei varmaankaan ole aiemmin näin paljon kyselty, kun perussuomalaiset oli pikkupuolue ilman mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Nyt Soini on potentiaalinen pääministeri, joten kansalla on oikeus tietää, millaista politiikkaa hän aikoo tehdä tärkeissä asiakysymyksissä, joihin naisen oikeus aborttiin kuuluu.

Ja aiheesta todellakin on kysytty muilta politiikoilta, viimeksi torstai-iltana, jolloin kolmen muun suurpuolueen johtajat uskalsivat vastata kysymykseen suoraan ja selkeästi.

Kun Soinilta ei tässä asiassa näköjään suoraa vastausta tulla saamaan, olisi mielenkiintoista tietää, onko perussuomalaisilla puolueena jonkinlaista linjausta tässä asiassa. Vai onko se yhtä rehellinen ja älyllinen kuin puheenjohtajalla: ”Että kehtaatte tällaisia kysellä.”

ps. Allekirjoittaneen kanta kysymykseen käynee selväksi aika hyvin, mutta todetaan se nyt kuitenkin: Naisella tulee olla oikeus aborttiin ennen 12. raskausviikkoa, kuten nykyisinkin.

Viikonloppuna juhlittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton 90-vuotissyntymäpäiviä. Perjantaina oli Tieteiden talolla juhlaseminaari Parasta opiskelua!, jossa yliopisto-opiskelun erilaiset asiantuntijat Jorma Ollilasta tämän tekstin kirjoittajaan kertoivat opiskelusta ja SYL:stä eri näkökulmista. Pelkästään tuosta seminaarista riittää kerrottavaa pitkään. Pitäkää siis läppäreistänne kiinni, yliopisto-opiskelun 2010-luku on pian täällä.

Juhlat jatkuivat lauantaina Dipolissa Espoon Otaniemessä, jossa pöytäjuhlaa kunnioittivat läsnäolollaan monet viime vuosikymmenien SYL-toimijat tasavallan presidentistä lähtien. Sekä seminaarissa että vuosijuhlassa pidetyissä puheenvuoroissa korostui yksi asia ylitse muiden: kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus on peruuttamattomasti osa yhteiskuntaa ja erityisesti akateemista maailmaa.

Vaan miksiköhän yhteiskunnan eturivin vaikuttajat vaivautuivat toistelemaan tätä itsestäänselvyyttä keväällä 2011 joukolle, jolle se on ehkä kaikkein selvintä? Varmaankin samasta syystä kuin miksi jokainen itseään kunnioittava kolumnisti ja kommenttiraitoja kirjoittava toimittaja on pistänyt lusikkansa Suomea marinoivaan perussuomalaissoppaan.

”Suomi ei ole saari eikä ole koskaan ollutkaan”, juhlaseminaarin puheenjohtaja tutkija Tommi Laitio kiteytti pari keskustelupuheenvuoroa. Toinen terävä huomio kuultiin pöytäjuhlassa: hallituspuolueiden ja suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajat ovat nyt nelikymppisiä, vaikkei jäsenkunta vastaakaan kehitystä.

Tämä saattaa olla syynä myös ajankohtaiseen persuvetoiseen poliittiseen keskusteluun: vallan yhtäkkinen siirtymä suurten ikäluokkien kirjavataustaisten mutta konservatiivisten ikipoliitikkojen käsistä korkeakoulutettujen, liberaalien, ympäristötietoisten ja ihmisoikeuslähtöisten nelikymppisten käsiin on luonut kuilun, jonka yli osa kansasta ei ole ehtinyt hyppäämään.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on ehkä samantapainen koulutuksen ja sukupolven yhteisvaikutuksena syntynyt jakolinja. 90-luvun puolivälistä asti tavallisissa lähiökouluissa (sekä hoitoalalla) on voinut luontevasti ja arkisesti kohdata ihonväriltään, uskonnoltaan ja äidinkieleltään erilaisia ihmisiä. Niinpä on luontevaa, että maahanmuuttomölinän eturivissä näkyy paljon kolmi-nelikymppisiä miehiä, mutta vähemmän nuoria ja naisia.

Monesti hehkutettu koulutusmäärien ennakointi on melkoista tuuripeliä: jos se perustuu analyysiin, lopputulos on valmistuessaan helposti 10 vuotta myöhässä (poliittinen prosessi + opiskeluaika).

Siitä huolimatta tarveharkintaa ei kannata jättää kokonaan huomiotta: nyt kuuminta hottia on se, että koulutusmääriä supistetaan sieltä, minne opiskelijatkaan eivät halua. Se olisikin arkijärjellä ajateltuna fiksua ja riittäisi melko pitkälle, mutta tiellä on muutamia rakenteellispoliittisia esteitä (ks. mm. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109420/).

Koulutus erottelee väestöä paitsi sukupolvien mukaan (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/115632/), myös mm. sukupuolen mukaan - ääriesimerkkeinä tekniikan ja hoitoalan sukupuolijakaumat. Entisaikoina se on voinut vaikuttaa puoluekantaankin: syy-seuraussuhde koulutusasteesta työmarkkina-aseman kautta tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan on joskus takavuosina saattanut toimia paremmin.

Tänä päivänä oman ryhmän edunvalvonta ei enää määrittele nuorten sukupolvien poliittisia asenteita, vaan niitä mitataan enemmän akselilla kiinnostaa - ei kiinnosta (ks. mm. Nuorisobarometri 2010, s. 100, 105, 106). Silti, päätellen joistakin koulutuspolitiikan kulisseissa käytetyistä puheenvuoroista, ajatus koulutuksen määräämistä yhteiskuntaluokista ja niiden mukaisesta äänestyskäyttäytymisestä ohjaa puoluestrategeja edelleen.

Siitäkö johtuu koulutusmäärien supistamisen hitaus? Kaikkia koulutusaloja ja -asteita sekä tärkeimpiä poliittisia suuntauksia koskevan kompromissin rakentaminen voi olla vaikeampaa kuin ulospäin näyttää.

Järkeviä selityksiä hidastelulle koulutusmäärien karsimisessa on muuten vaikea keksiä, sillä hyödyt olisivat melkoiset: työttömyys laskisi (varsinkin kun Nokialta nyt vapautuu korkeakoulutettua väkeä lähivuosikymmenien tarpeisiin), ja korkeakoulutukseen käytetyt pennoset riittäisivät paremmin laatuun, joka on muutenkin ainoa kansallinen kilpailuvaltti miljoonia aasialaisia korkeakoulutettuja vastaan.

Maltti on valttia: kunhan ammattikorkeakoulujen rahoitus ja ohjaus saadaan alkavalla vaalikaudella uudistettua, sitten alkaa lätty lätisemään. Ja kyllä niitä kokonaisia yliopistojakin voi lakkauttaa. Ei tarvitse välttämättä aloittaa Helsingistä ja niistä tiedekunnista, joissa aineet ovat Suomen ainoita ja/tai parhaita lajissaan.

Nuorisobarometri 2010:
http://www.okm.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/barometrit/liitteet/nuorisobarometri2010.pdf

Toissa viikolla kysyttiin,
http://www.ylioppilaslehti.fi/2010/04/16/nokkapokka-onko-suomen-ylioppilaskuntien-liitto-turha/.

Tärkeä kyseenalaistus! Palataan siihen vielä. Mutta sitä ennen: heräsikö mielessäsi kysymys, miten Mannerheim ja SYL liittyvät toisiinsa? Olet väärässä. Oikea kysymys on, miten ne muka eivät liity toisiinsa.

SYL:n puheenjohtajan toimiston seinällä on kuva Marskista karttojen ääressä. Taulua ei sovi ottaa seinältä pois, se on siellä lahjoittajansa nimenomaisesta määräyksestä. Puheenjohtajaperehdytyksen tärkein osa on Marskin ryyppy. Mannerheim on nimittäin kaikkien suurten (opiskelija)johtajien suuri esikuva, ja sellaisena loukkaamaton. SYL ja Mannerheim ovat kohtalonyhteydessä.

Tämän ymmärtäminen on tarpeen kaikille, jotka haluavat ymmärtää SYL:iä. Yhtä tärkeää on ymmärtää, että iso osa liiton sisäisestä kalabaliikista on saanut alkunsa marsalkan vastaisesta provokaatiosta. Sen innoittamina rastatukkaiset hipit ja salskeat reservinupseerikoulun kasvattamat tulevat toimitusjohtajat kävivät kissatappeluun, jonka luulin jo loppuneen.

Sitten takaisin kyseenalaistuksiin.

Kuulin viime syksynä huhua (varma lähde), että eräs aivan äskettäin Ylioppilaslehdessä esiintynyt teekkari olisi tuolloin menettänyt yöunensa SYL:n linjapaperiluonnoksen sisällön vuoksi. Yleensä pidän kriittisistä kysymyksistä, mutta tuota viime Ylioppilaslehteä lukiessani jouduin kyynisyyden valtaan: miksi kukaan pitäisi turhana tukkona instituutiota, jonka politiikkaluonnokset ovat juuri saaneet hänet kihisemään niin, ettei uni tule silmään?

Ettei vain olisi kyse torjuntareaktiosta: ’kun noi on tommosii, ni ei me sit leikitä niitten kaa’.

Tällä en nyt viittaa mihinkään ajankohtaiseen debattiin, sillä tosiasiassa koko soppa jäi viime vuosikymmenelle. Mutta ihmettelin silloin ja ihmettelen vieläkin: Miksi älykkäät, taitavat ja sujuvasanaiset nuoret ylioppilaat käpertyivät nurkkaan mököttämään – sen sijaan, että perustelisivat näkemyksensä ja voittaisivat väittelyn asia-argumenteilla, asianmukaisella foorumilla?

Jotenkin ymmärrän vielä senkin, että joku teekkari saa politiikasta allergisen reaktion. Mutta miten kivikovaksi keitetyt puoluepoliitikot voivat kategorisesti kieltäytyä käymästä poliittista keskustelua ja samalla vielä keikuttaa venettä opiskelijahyvinvoinnin puolustamisen, opintotuen, maksuttoman koulutuksen, maan ainoan toimivan terveydenhoitojärjestelmän sekä kattavien opiskelija-alennusten kustannuksella?

Koska olet lukenut tänne asti, et todennäköisesti ollut seuraamassa tuolloisia keskusteluja. Samaa tunnelmaa voit käydä aistimassa mm. kollegan parin viikon takaisen blogin kommenttiraidalla: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/tarkastaja/110372/

Kohtalonyhteydestä Mannerheimiin tässä olikin jo puhetta, ja kuinka ollakaan, blogisti Pettersson on Ylioppilaslehden uusi päätoimittaja. Onnea vaan matkaan.

Viikonvaihteen Turun Sanomissa kerrottiin brittiläisestä luokkayhteiskunnasta ja siitä, miten kolmivuotiaiden lasten saamat virikkeet vaihtelevat taustasta riippuen. Hyväosaisissa ja koulutettujen vanhempien perheissä jopa lasten päivittäin kuulema sanamäärä oli moninkertainen verrattuna huonompiosaisiin perheisiin.

Suomen koululaisten hyvät tulokset ns. Pisa-tutkimuksissa perustuvat juuri peruskoulun tasoittavaan vaikutukseen. Oppimistulosten erot ovat pienemmät kuin muualla ja yleistaso suhteellisen korkea. Vaikka sitä ei heti uskoisi, eri tasoiset opiskelijat samassa ryhmässä tukevat oppimista.

Silloin tällöin tasaisuudesta kuuluu mölinää: jotkut ihan vakavissaan kuvittelevat, että koulussa estetään vahvoja pärjäämästä. Katkerat, poispilatut wannabe-huiput buustaavat egoaan ja syyttävät saamattomuudestaan – mitäpä muutakaan kuin – järjestelmää. Vaarallisinta peruskoulun kaltaisessa laitoksessa on, että joku saattaa pärjätä ihan hyvin pelkästään omilla ansioillaan, eikä tarvitsekaan äiskän ja iskän kavereita tai paksua lompakkoa tasoittamaan tietä taivaisiin.

Sosiaaliluokka ei ole luonnonolosuhde vaan yhteiskunnan tuote. On hankala ennakoida, seuraako yksittäisen nuoren koulutuspolku perheen tulotasoa, koulutustasoa, tuttavapiiriä, asuinpaikkaa vai esim. nuoren omaa kiinnostusta (!).

Eikä ole tullut vastaan käyttökelpoista tutkimusta aiheesta, mikä johtuu luultavasti kahdesta asiasta: ensinnäkin koulutuspolkujen selittäminen on kovin monimutkaista, ja toiseksi, on mahdollista, että tulokset pakottaisivat kääntämään koulutuspolitiikan tämänhetkisen ”leikitään-vähänniinku-palvelusektoria-mutta-otetaan-siitä-vain-huonot-puolet” -trendin kohti jotain tolkullista ja keskittymään koulutusjärjestelmän kehittämiseen!

Varmaa on ainakin se, että vaikka maksuton koulutus ei ole pystynyt kitkemään koulutuksellista eriarvoisuutta kokonaan, maksujen käyttöönotto ei ole keino tilanteen parantamiseen. Häkellyttävää kyllä, tunnen mm. joukon demareita jotka väittävät että näin on. Ilmankos vasemmiston sanotaan olevan kriisissä.

Viime viikolla Facebookissa kohistiin erään toisen puolueen suhteesta maksuttomaan koulutukseen, ja loppuviikosta kuulin skumppalasin ääressä lisää mielenkiintoisia juoruja aiheesta. Mutta sen vyyhdin selvittämiseen menee vielä muutama päivä, sillä ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.

Korkeakoulutusta ymmärtäviä poliitikkoja on tässä maassa pelottavan vähän. Tällä hetkellä kuuminta hottia on joko a) hössöttää tutkimuksen kaupallistumisesta ja rahan vallasta yliopistoilla väärillä faktoilla tai b) vaatia markkinaliberalismia koulutukseen tajuamatta yhtään mitään kummastakaan.

Hutkimisiin!