Yhteiskunta

Joitakin vuosia sitten mediassa viriteltiin gradukohuja, joissa tuli tutuksi plagiointi eli toisten tuotosten liian laaja lainaaminen. Toisaalta kirjailija Juha Itkonen kertoi vastikään henkilöjutussa, että gradu oli hänelle opettavaisin opiskelukokemus, vaikka suurin osa siitä syntyi matkalla parissa viikossa. Näillä asioilla saattaa olla yhteys.

Lainaamisella ja tiedon ”varastamisella” on monta puolta. Tieteellinen tutkimus rakentuu aiempien tulosten varaan, ja uutta löytääkseen ja todistaakseen sen uudeksi pitää lainata paljon vanhaa. Oleellista on tietenkin ilmoittaa keneltä lainaa, mutta sehän opetetaan jo peruskoulussa (?).

Kiinnostava uutuus itselleni on se, että aiempien graduntekijöiden ja muiden aloittelevien tutkijoiden tuotoksista oppii valtavasti, vaikka ei tietäisi käsiteltävästä sisällöstä juuri mitään, välttämättä edes lukemisen jälkeen.

Kandityötä pohjustetaan opinnoissa ns. metatasolla, ajattelemalla ajattelua ja kirjoittamista sinänsä. Ja sitähän on helpointa tehdä, kun sisältö ei vie liikaa huomiota. Pikaohje: kuvittele vierain, kaukaisin ja epäkiinnostavin mahdollinen tieteenala, etsi siitä mahdollisimman hyvä gradu ja kopioi kaikki mitä voit.

Kesän aikana mielikuvitus lähtee laukkaamaan, ja sitä harhautuu ajattelemaan outoja asioita kuten alanvaihtoa. Ei tietenkään työelämän, vaan opiskelun kannalta: miltähän tuntuisi opiskella jotain muuta alaa, edes ihan pikkuisen?

Vaikka jotkut urpot kuvittelevat, että yksi maisterintutkinto on maksimi, käytännössä Suomi pyörii tuplamaistereiden ja -tohtoreiden varassa niin tieteessä, taiteessa kuin erityisesti bisneksessä.

Siinä ei ole mitään pahaa, mutta saman lopputuloksen saisi vähemmällä byrokratialla, jos opiskelijat voisivat opiskella useampaa alaa kerrallaan. Siis muutenkin kuin sillä perinteisellä pääsykokeiden kautta peruskursseille -tyylillä.

Ja kuinka ollakaan, tätä varten on olemassa järjestelmä.

Sen nimi on optimistisesti JOO eli joustava opinto-oikeus. Yliopistojen välisten kustannusten laskennalliseen vaihtoon ja opintosuunnitelmien molemminpuolisiin hyväksymisiin perustuva järjestelmä on kuitenkin monille maamme amanuensseille ja siten myös opiskelijoille niin monimutkainen ja suuritöinen, että joustavia ovat lähinnä hermot ja odotusajat.

Tämä ei suinkaan koske kaikkia. Ensiksikin isojen monialayliopistojen sisäinen vapaa sivuaineoikeus saa monen huolet kaikkoamaan heti kättelyssä, kun lomakkeisiin ei tarvitsekaan koskea.

Toiseksi aika monet tekevät putkitutkintoja, joissa valinnaista on vain vaihtokaupunki. Kolmanneksi, jos oma yliopisto on ainut laatuaan sadan kilometrin säteellä, ei kovin monelle tule mieleen haikailla perjantaille sitä etnomusikologian erikoiskurssia. Ja neljänneksi, hyvää opinto-ohjausta on sen verran harvassa että eipä tule haikailtua turhia härpäkkeitä (mitenkään viittaamatta etnomusikologiaan, joka on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ala).

Moniyliopistoisen pääkaupunkiseudun kampuksilla kuiskitaan, että ainakin Helsingin yliopiston valtsikasta ja humanistisesta pääsisi melko sujuvasti nykyisen Aalto-yliopiston lihapatojen ääreen, ehkä jopa toisin päin.

Voiko tässä olla perää?