Eräät penkkarit

Moni tuttu opettaja hämmästeli tänä vuonna abien siivoa tapaa juhlia. Itseironinen pilke silmäkulmassa monet muistelivat esimerkiksi Facebookissa omia ”hurjia” kinkereitään. Kyse ei ollut niinkään kaipuusta vanhaan, vaan aito ällistely penkkarikäytäntöjen ja nuorten muuttumisesta – tässä tapauksessa merkittävästi fiksumpaan suuntaan.

Tässä on muistelon paikka. Helmikuussa 1992 aloitimme penkkaripäivän kaverin luona aamiaisella, jossa ruokajuomana oli Grants whisky. Siitä koululle ja perinteisten potkijaisten jälkeen auton lavalla kohti Espaa. Olimme kahden kaverini kanssa varanneet lämmikkeeksi litran potun skottilaista. Muutama siivu oli otettu aamulla ja pikkuriikkisen lisää aamupäivän temmellyksessä. Homma sujui kuin rasvattu ja sosiaalisen voiteluaineen annostelu oli kohdallaan.

Espaa oli kurvailtu jo melkoinen tovi, kun kuorma-auto käänsi nokkansa kohti Etelä-satamaa ja abi-risteilyä. Silloin toinen kavereistani koputti minua olalle ja vinkkasi luokseen. Rekan lavan kulmassa makasi tyhjä Grants-pullo. Kaverini katsoi minua kysyvästi, puistelin päätäni – not me – ja sitten frendini totesi lakonisesti kolmanteen pullonjakajaan katsahtaen: ”tästä ei hyvä heilu”. Nyökkäsin, tietäen hyvin, ettei pullon tyhjentäjä juurikaan omannut kokemusta alkoholista.

Pääsimme Etelä-sataman ns. kakkosterminaaliin, joka oli tuolloin kolera-altaan kupeessa nykyisen Grand Marinan hujakoilla. Siellä ei ollut baaria ja iso porukka lähti viereiseen Viking Linen terminaaliin kaljalle – näin myös viskisieppo toverimme. Skottilainen oli alkanut selvästi kihahtaa tukkaan, mutta isku oli ihan siedettävä, joten annoimme kaverin mennä. Laivan lähtö lähestyi ja muu porukka palaili kakkosterminaaliin, mutta kaveriamme ei näkynyt missään. Odotimme kalkkiviivoille, mutta lopulta oli pakko hypätä botskiin. Soitin ennen lähtöä kaverini tyttöystävälle, että kannattaa käydä Viikkarin terminaalissa noutamassa omansa pois – siellä heppu oli pörrännyt ihan hyvässä iskussa.

Huoli kaverin katoamisesta varjosti risteilyn alkua ja lisääntyi entisestään, kun minut kuulutettiin laivan respaan. Puhelimessa oli kaverini tyttöystävä, joka kertoi, ettei frendiämme löydy mistään. Homma oli satamassa muuttunut todelliseksi huoleksi siitä, ettei kaveri ole pudonnut mereen tai sammunut hankeen. Myös laivalla mentiin vakavaksi.

Tunnin verran spennasimme mitä tuleman pitää, kunnes taas kuulutettiin: ”Mikko Salasuota pyydetään komentosillalle”. Sydän kurkussa kapusin ylös, jossa laivan kapteeni löi puhelimen käteeni. Siellä oli kadonnut ystävämme, joka kirosi ääneen ja puhisi, että ”missä helvetissä te olette, minä olen etsinyt teitä laivan joka sopesta”. Hetken ruksutti tyhjää, mutta sitten lappu syttyi: ”minkä laivan?” Kuulin kaverini kysyvän joltain missä laivassa hän oli. Hetken hiljaisuus ja luurin toisesta päästä kuului syvän epäuskon sävyttämä raastava parahdus: ei jumalauta Mikko, mä olen väärässä laivassa!

Kirjoitettaessa soi Sir Douglas Quintet - Meet Me In Stockholm