Palkoista ei ole ollut tapana puhua Suomessa. Sotienjälkeisen ajan ja aina viime lamaan asti kaventuneiden luokkaerojen ja pienten paikkakuntien maassa palkalla kerskumista ei olla katsottu hyvällä.
Monelle ansiotason kertominen on myös ollut häpeällistä. Vaikka pienet tulot eivät ole yhtä kuin huonosti hoidettu elämä, luokka-asemiin liittyvien stereotypioiden välttämiseksi varsinkin monet alempiin tuloluokkiin kuuluvat ovat välttäneet palkastaan puhumista.
Tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan muuttumassa. Paskoja harjoittelijapalkkoja ja freelancer-palkkioita sekä tienaa tonni-työdiilejä kritisoidaan julkisesti. Pätkätyömarkkinoilla ja työvoimahallinnon palveluissa seilaavien kärsivällisyys alkaa olla loppu.
Ja hyvä niin.
Suomessa on syytä puhua enemmän palkoista.
Vaikka Tilastokeskuksen numeromaailma vaatiikin vähän tottumista, on palkkataulukkojen selaaminen erittäin mielenkiintoista puuhaa. Yleisesti oletetaan, että palkkasumma heijastaa tietyn ammatin vaativuutta, vaadittavan koulutuksen tasoa, vastuun määrää ja vaikeutta. Palkkataulukot kertovat kuitenkin myös paljon muuta. Tarina palkasta on ennen kaikkea kertomus suomalaisen luokkayhteiskunnan rakenteesta, julkisista palveluista ja sukupuolesta.
Lokakuussa 2011 kokoaikaisten kuukausipalkkaisten palkansaajien säännöllisen työajan ansio oli miehillä keskimäärin 3 729 euroa ja naisilla 2 913 euroa yksityisellä sektorilla. Kuntasektorilla vastaava luku oli miehillä 3 319 euroa ja naisilla 2 728 euroa.
Molempien sektoreiden sisällä on tietenkin omat ääripäänsä. Yksityisellä puolella suurimmat tulot, ei kovin yllättäen, kuuluvat johtajille ja erityisasiantuntijoille, kun palvelu- ja myyntityöntekijät löytävät itsensä toisesta päästä.
Ketkä sitten löytyvät palkkatilastojen ääripäissä kuntapuolella? Kuntien tulovoittajia ovat johtajat ja ylimmät virkamiehet. Toisesta päästä löytyy muun muassa katujen puhtaanapidon ja jätehuollon työntekijät, siivoojat sekä avustustehtävissä lasten, nuorten ja vanhusten kanssa työskentelevät.
Jos tilastoja jaksaa selata vähän lisää, huomaa myös että sukupuolittunut työnjako elää ja voi hyvin Suomen kunnissa. Sihteerit, hoitajat, lastentarhahoitajat, ruokahuollossa työskentelevät, koulukäyntiavustajat ovat valtaosin naisia.
Tiesitkö muuten, että vuonna 2010 kerättyjen tilastojen mukaan Suomessa työskentelee 1084 apulaisosastonhoitajaa, joista 95% on naisia? 343:sta avustajasta 93% on naisia ja tehtäväkohtainen palkka 1686 euroa. 453:sta erityisavustajasta 95% on naisia, joiden palkka 1735 euroa.
Muun muassa kaikista arkisto- ja asiakaspalvelusihteereistä, erityiskoulunkäyntiavustajista, erityissosiaalityöntekijöistä, esiluokan opettajista, etuuskäsittelijöistä, hallintosihteereistä, hammashoitajista, henkilökohtaisista avustajista, hoitajista, hoitoapulaisista, iltapäiväkerhon ohjaajista, johdon sihteereistä, kanslisteista, keittiöapulaisista, keittäjistä, kiertävistä erityislastentarhan opettajista, kodinhoitajista, kotiavustajista, koulunkäyntiavustajista, kätilöistä ja laboratoriohoitajista yli 90% oli naisia.
Itse asiassa kaikista kunnilla töissä olevista 440 000 henkilöstä ⅘ on naisia. Poikkeuksiakin löytyy. Kuntatyönantajien mukaan vain 11% kaupunginjohtajista oli naisia. Heidän tehtäväkohtainen palkkansa oli 8119 euroa kuukaudessa.
Julkiset palvelut tuotetaan pitkälti naisten voimin. Kuntien työnantajapolitiikka on siksi olennaisesti myös naisten työnantajapolitiikkaa ja siten keskeistä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi.
Kun kunnat aliresurssoivat julkisia palveluita ja käyttävät sijaisia, avustajia ja harjoittelijoita pätkätyösopimuksilla kärsii muun muassa lastensuojelu, vanhustenhuolto ja opetus. Niin kärsivät myös työntekijät, jotka joutuvat venymään kun tekeviä käsipareja ei ole tarpeeksi.
Sukupuolittunut työnjako yhdistettynä matalaan palkkatasoon etenkin lasten, nuorten ja vanhusten parissa työskentelevien keskuudessa on merkittävä syy miesten ja naisten väliselle palkkakuilulle. Mikä pahempaa, se viestii myös siitä, että näiden ammattilaisten työtä ei arvosteta.
Oikeisto puhuu paljon kestävyysvajeesta, mutta poliittista tahtoa parantaa esimerkiksi hoitotyötä tekevien palkkatasoa ja resurssoida elintärkeitä palveluita riittävästi ei tunnu löytyvän. Ilman suunnanmuutosta kunnista tulee sukupuolten välisen epätasa-arvon ylläpitäjiä.
Kuntien on edistettävä samapalkkaisuutta parantamalla palkkatasoa kunnallisilla matalapalkka-aloilla. Työsuhteiden ketjuttaminen ja palkattomien harjoittelijoiden väärinkäyttö on lopetettava.Yksityinen sektori on tähän asti epäonnistunut palvelutuotannon tehostamisessa laatua heikentämättä, joten kuntien rooli työnantajana tulee pikemminkin korostumaan. Resursoimalla riittävästi varoja palveluiden tuottamiseen ja hoitoon kunnat työllistävät ja parantavat samalla jo töissä olevien naisten hyvinvointia. Kun valtiot ja yritykset eivät investoi, kuntien on otettava vahvempi rooli taantumaan vastaamisessa. Työllisyyttä edistäviä investointeja on suunnattava ennen kaikkea naisvaltaisille aloille.
Siksi vaaleissa on puhuttava palkoista.