Tip-tap my arse!

Pikkujoulut ovat erittäin korkealla henkilökohtaisella angst -listallani. Nyt ne taas tulevat ja alkaa väistöliikkeiden sarja. Tai alkaisi, mutta tänä vuonna olen liian väsynyt ja äreä keksimään "päällekkäisyyksiä".

Pikkujoulut ovat ahdistavan punainen ja vielä paljon ahdistavamman lämmin, oikein hehkuva "juhla". Ollaan niin saatanan hyvää pataa sellaistenkin ihmistenkin kanssa, joita tekisi mieli todellisuudessa runtata kuokkaan. Asiaan ja tapoihin ei katsokaas kuulu osoittaa sosiaalista paheksuntaansa pikkujouluissa - ei, vaikka joku olisi ihan täysi arse. Pitää olla kaikille yyyyyyystävällinen ja tietenkin hyperyhteisöllinen.

Pikkujoulujen tarkoituksena on simuloida joulun henkeä, siis jäljitellä implisiittisesti lämpimän pehmeää ja piparkakkutaikinaista perhejoulua: semmoista sarjakuvamaista rekiajelua, kulkusten kilinää ja amerikkalaistyylistä pukkia, joksi pahimmillaan joku pukeutuu. Unohtamatta tietenkään joululauluja! Jumalauta, Bing Crosbyä myöden olen joutunut 39 joulua kuuntelemaan aivan poskettoman huonoa musiikkia. Musiikkia, johon verrattuna Popedan uusinkin on sinfonia. Ja sehän soi taukoamatta: uudelleen ja uudelleen ja parhaimmillaan vieläpä yhteislaululla siivitettynä! "Porsaita äidin oomme kaikki..."

Poguesin Fairytale of New York on ainoa kelvollinen joululaulu:

You Scumbag, You maggot
You cheep lousy faggot
Happy Chrismas You arse, I hope it our last!

Paluu pikkujouluihin. Alkuillasta hymyillään ja kynttilän valossa kehutaan vuolaasti kavereita, tuttavia, kollegoita tai missä ikinä porukassa nyt satutaan olemaan: kyräillään ja kyräillään ja vielä snadisti kyräillään lisää. Pahimmassa tapauksessa joku pitää puheen. On tietenkin tonttulakit, mistelinoksat, kaikki pelit ja systeemit.

Sitten vähän terästettyä glögiä ja alkaa joillakin juttu luistaa, ha ha ha! Ai, ai, että naurattaa ihan valtavasti jo pelkkä ajatuskin, kun on se niin valtavan hauskaa. Mikäs sitä voi ihmistä enempää lämmittää, kun kuunnella semi-hiprakkaista yläpilven yläosan ylintä osaa. Sille joukolla nyökytellään päätä hyväksyvästi ja koetaan samalla myötähäpeää - sekin on kuusenhavujen tuoksuista ja lumihiutaleen muotoista.

Nykyisin kukaan ei vedä kunnon lärvejä, joten mitään autenttista ja stimuloivaa grande finalea on turha odottaa. Yksi, tai kaksi enintään, alkaa jankuttaa ja avautua pienessä huppelissa jostain henkilökohtaisesta. Sitä sitten kaikki kollektiivisesti paheksuvat: voi, voi, että aina se on tuollainen, ymmärtäisi nyt hyvä ihminen lähteä kotiin, niin ei ihan nolaa itseään. Lopulta joku saattaa väsyneen juhlijan taksiin.

Ei, ei, kuulkaahan ei. Tänä vuonna passaan suosiolla ja sanon rehellisesti: en tule, koska en pidä pikkujouluista.

Vähän jää askarruttamaan, että onko minulla liian jyrkkiä ennakkoluuloja pikkujouluja kohtaan vai olenko muuten vain allerginen teennäishauskalle. (Olen siis mukana aina selvinpäin - ennen olin itse yksi niistä joka saatettiin taksiin tai rynnin jatkoille).

Mutta lopulta sillä ei ole väliä, koska tämän jutun jälkeen kukaan ei minua mihinkään kutsu.

Kirjoitettaessa soi Porsaita äidin oomme kaikki