20 vuotta kaljalla ja viisi vedellä

Melko tarkalleen huomenna tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun siemailin viimeksi ilolientä. Jos kyseessä olisi jokin AA:n kaltainen, saisin varmasti jonkun prikan ja raikuvat aplodit. En niitä todellakaan etsi tai halua. Sen sijaan ajanjakso alkaa olla sen verran pitkä, että se mahdollistaa omaelämänkerrallisen tarkastelun.

Stoorin alku on tuttu. Ensimmäinen känni tuli otettua juuri 14 vuotta täytettyäni 1.6.1986. Se painui kirkkaasti mieleen, sillä kossua hörppiessä TV:stä tuli Brassien avauspeli Meksikon MM-kisoissa. Siitä alkoi ensimmäinen vaihe suhteessani alkoholiin. Elo itäisen Helsingin kartsoilla viikonloppuisin keppanan ja lonkeron siivittämänä. Lukioaika muutti kuvioita. Kotibileet astuivat Kontulan, Mellunmäen ja Marjaniemen kallioiden tilalle. 16-vuotiaana sain myös täysikäisen kaverini passin, jolla ryntäilin kuppiloihin. Viikonloppuisin vähintään toinen ilta meni Lahden Sinisen merkeissä. Nastaa ja viatonta aikaa, vaikka tietysti välillä meni snadisti överiksi.

18-vuoden ikä muutti paljon. Sen ajan nuorisomestat tulivat hyvin tutuiksi sekä viikolla että viikonloppuisin. Siihen aikaan ”happy hour” oli kova juttu, sillä lukiolaisen lompakossa muutama markkakin oli paljon pois tuopin hinnassa. Mestoille mentiin jo kahdeksan aikaan ja pikatahtiin halpaa kepua mahdollisimman paljon. Sitten pari tuntia tömäkässä blyymissä ja pilkku välähti 0.30. Kun ikää vähän karttui, vaihtuivat mestat. Iltojen kaava oli suhteellisen vakio: ensin pohjat ja sitten ördäämään kapakkaan. Perinteiseen suomalaiseen tapaan humalahakuista meininkiä, mutta pääosin hauskaa oli – Turhapuroa lainaten – ”kuin apukoulun pikkujouluissa, jossa kaatui kuusi”. Paljon – todella paljon - sattui ja tapahtui: tuli törmäillessä klommoja, tehtyä monen sorttisia typeryyksiä, heräiltyä oudoista – välillä mieluisista ja välillä vähemmän mieluisista - paikoista, tavattua valtavasti ihmisiä jne.

Taisi olla vuosi 1995 kun siirryin bilemestoista savuisen ja kodikkaan irkkumeiningin pariin. Keppana muuttui Guinnessiksi ja meno seesteisemmäksi. Enää ei jaksanut sekoilla ihan aiempaan tapaan, mutta reipas suomalainen humala matkasi usein mukana. Sitä kesti sitten viitisen vuotta ja sehän passasi opiskelijaelämään. Ajanjakso oli melkoista säätöä, sillä vähäiset roponi menivät pääosin kuppiloihin ja hauskan pitoon. Kun myöskään pahempi kiire tai velvoitteet eivät painaneet, oli tapana käydä radalla 2-3 kertaa viikossa.

Vuosituhannen taitteessa kantakuppiloiksi muodostuivat Juttis ja Rytmi. Ikä alkoi painaa hieman yli kolmekymppisenä ja samalla tietty lapsenmielinen riemu kadota kaljoittelusta. Keho ja mieli olivat vanhenneet. Vuosien varrella tulleet klommot muistuttivat itsestään. Palautuminen illoista piteni dramaattisesti ja kankkuset alkoivat saada infernaalisia piirteitä. Ärsyttävintä oli, että, jos mopo lähti käsistä, ei seurauksena ollut hilpeää hillumista vaan pateettista humalaa. Vaikka kuinka toivoi illan alussa tavoittavansa sen nuoruudessa koetun vapaana virranneen energian, jäi käteen aina morkkis. Lopulta klommot, morkkis, kankkuset ja kadotettu riemu saivat yliotteen. Suljin itseltäni hanan.

Mitä 20-vuotisesta suhteestani alkoholiin jäi käteen: paljon. Valehtelisin jos en myöntäisi lukemattomien elämäni hullunkurisempien ja hauskimpien hetkien sattuneen maistissa. Toisaalta sama koskee noloimpia insidenttejä, niitä joiden (muisti)jäljet piinaavat ajoittain edelleen. Ehkä tulosta voi kuvata nolla-summa-peliksi. Jos arvioin saavutettujen positiivisten ja negatiivisten kokemusten määrää, jää käteen yhtä paljon iloa kuin surua – hyvin paljon tekisin toisin ja samalla suurta osaa en vaihtaisi pois.

Entä sitten viimeinen viisivuotinen vedellä? Sosiaalinen elämä hapertui, kun kuppilaan en selvin päin mene. Ilakoinnin määrä romahti – selvin päin on näet haastavampaa pitää hauskaa. Sen sijaan suorituskyky suoritusyhteiskunnassa nousi tappiin. Työ, urheilu ja lepo valtasivat ajankäytön – tylsääkö? Jos olisin 10 vuotta nuorempi, sanoisin suoraan että pakkaselle menee pahasti. Nyt en moiseen arvioon voi ryhtyä tai yhtyä. Näyttää pahasti siltä, että ikä on tehnyt tehtävänsä – tai protestanttinen työetiikka - mutta viimeisestä viidestä vuodesta en vaihtaisi kovinkaan montaa hetkeä pois. Jottei tarina kuulosta jeesustelulta tai käännytykseltä – sillä siitä ei ole kyse - tökkään loppuun Freukkarien oivan muotoilun. Se olkoon ikään kuin lohdutus, huomio, kommentti, alaviite tai muistutus sukupolveni edustajille: ”(...) eihän pitkä se pudotus ole varmastikaan marmoriportailta katuojan likaan. Siitä mustelmasi muistuttavat sinua mihin menetkään”.

Kirjoitettaessa soi Freukkarit - Mustelmilla