Mihin puliukko meni?

Nuoruudessani 1970-luvun lopulla ja vielä läpi 1980-luvun ostarit olivat pullollaan vanhan kaartin pultsareita. Kun muutin Kontulasta Kallioon 1990-luvun puolivälissä, oli Ympyrätalon näkymä tuttu: Alkon edusta kuhisi noin 40–60-vuotiaita pultsareita – pääosin miehiä, vaikka joku naisenkaltainenkin oli eksynyt joukkoon. Kohti vuosituhannen vaihdetta ja viimeistään milleniumin tällä puolen alkoivat ostarin miehet kadota katukuvasta. Nykyisin Ympyrän edustalla bostaa päivisin enää muutama heppu.

Olen aina nähnyt vanhan kaartin pultsarit jotenkin sympaattisina hahmoina. Osin ehkä siksi, että Kontulan aikoina opin, ettei heitä tarvinnut pelätä. Usein pikku skloddeina pysähdyimme fillarilla ohi ajaessa heittämään herjaa muutamalle vakituiselle ostarin miehelle. He kyselivät, miten futismatsit olivat menneet ja varoittelivat ottamaan itsestään mallia. Jotenkin kaikessa kurjuudessaan heidän sympaattisen opettavainen puhetapa vetosi minuun – se oli karheaa, mutta aitoa empaattisuutta. Joku saattoi välillä rähjätä vieressä, että ”mitäs ne pojat siinä seisoo ja painukaahan nyt helvettiin”. Aina silloin joku näistä vakimiehistä korotti äänensä ja käski puhujaa pitämään turpansa kiinni: ”Älä jumalauta rupee näitä pikkukundeja kiusaamaan”. Taisipa kerran joku näistä ”kavereistamme” tempaista meille rähisijää nyrkilläkin – silloin lähdimme muistaakseni karkuun.

Jotenkin haikailin menneeseen, kun piipahdin joku tovi sitten A-klinikkasäätiössä. Kysyin hieman naiivisti ja enempää ajattelematta toimitusjohtaja Olavi Kaukoselta, että mihin kaikki pultsarit ovat menneet? Silmäilimme molemmat ikkunasta Hakaniemen toria ja Olavi totesi, että se taitaa olla vanha kaarti yksinkertaisesti kuollut. Ja oikeassahan hän tietysti oli, sillä muistelemistani Kontulan ostarin hetkistä on toisiaan kulunut jo 30 vuotta. Päihdeongelmaisten profiili on muuttunut enemmän sekakäytön suuntaan ja julkijuopotteluun puututaan ihan eri otteella – nykypäivän päihdeongelmaiset eivät näy enää vanhaan tapaan katukuvassa.

Ehkä myös siinä on jotain perustavanlaatuisesti erilaista, kuinka puliukkoihin yleensä vielä 1970- ja 1980-luvuilla suhtauduttiin. Vietin lapsuuteni alueella, joka kuhisi maalta kaupunkiin 1960-luvun lopulla työtä etsimään tullutta väkeä. Kaikki eivät löytäneet onneaan Helsingistä ja viina otti perisuomalaisen niskalenkin. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin moni puliukkojen ohi kulkiessaan olisi miettinyt, että ”minäkin voisin olla vähän huonommalla tuurilla yksi heistä”. Tästä syystä heitä siedettiin ja annettiin olla rauhassa. Voi tietenkin myös olla, että aika kultaa muistot ja joku suurten ikäluokkien edustaja torppaa lapsuusmuistoni roskakoriin. Itselleni vanhasta kaartista jäi kuitenkin surumielisen positiivinen muistijälki – jotain jonka aistin ja tunnen enää musiikissa, kuten esimerkiksi Tuopin jäljissä.

Kirjoitettaessa soi Tuopin jäljet - Tapsa