Tänään tulee ensi-iltaan Pussikalja-romaaniin perustuva elokuva. Sen tiimoilta minutkin imaistiin tarttumaan uudelleen kirjaan ja lausumaan siitä tulkintoja Puoli seitsemän -ohjelman alustukseksi. Pussikaljaromaanin ja -elokuvan ajankohtaisuuden vuoksi otan aiheen tänään tarkempaan syyniin – tai syyniin siten kuin se minulle aukeaa.
Pussikalja-romaani oli ilmestyessään iso menestys ja kantoi aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Tartuin aikanaan itsekin kirjaan, mutta minulla oli vaikeuksia ylläpitää kiinnostus loppuun saakka. En tuolloin pohtinut syitä tarkemmin, mutta nyt, luettuani kirjan eri otteella, minulla valkeni mikä ensi yrittämällä tökki.
Pussikalja-romaani on ennen kaikkea sukupolvikuvaus. Kirja on paljon – todella paljon – velkaa Douglas Couplandin vuonna 1991 ilmestyneelle klassikolle ”Generation X: Tales for an accelerated Culture”. Couplandin tarinoissa kiihtyneestä kulttuurissa seikkailee ”20-jotain” -ikäisiä ihmisiä, jotka ovat hypänneet pois työelämän oravanpyörästä. Heidän elämänsä on tässä ja nyt – ei menneisyyttä tai huolta huomisesta. Päivät täyttyvät maailman isojen ja pienten kummallisuuden pohdiskeluista: miksi vihreä on vihreä tai olenko minä enemmän lintu vai kala. Sielunmaisema, jota on erilaisissa aikalaisdiagnooseissa myös post-, myöhäis- tai jälkimoderniksi kulttuuriksikin kutsuttu.
Elämäntyyli, jota sekä Coupland (1991) että Rimminen (2004) piirtävät, realisoituu kaikkein konkreettisimmin kaupunkilaisnuorten elämässä – vaikkakin pääosin vain palasina, ei koko elämää läpäisevänä juonteena. Kallio on tietysti yksi niistä paikoista, jossa myöhäismoderni ”tässä ja nyt” mentaliteetti ihan aidosti kukoistaa. Tässä palaudun kohtaan, joka itseäni romaanissa aikanaan tökki. Lukiessa odotin isoa koukkua, jotain suurta ajatusta, mutta sitä ei tullut. Miksi? Koska kalliolaisena ja X-sukupolven edustajana olen elänyt koko elämäni myöhäismodernissa – vaikkei tuo termi niin trendikäs enää olekaan. Kirjan piirtämä maisema oli minulle liian tuttu – sellaista elämää vilisee ympärilläni jatkuvasti. En löytänyt koukkua, sillä koko kirja oli sitä, mutta ei minun kaltaiselleni: se oli normaalia.
Vanhemmille ikäpolville, ja hieman tiukemmin traditionaalisesta ammentavalle nuorisolle, Pussikalja-romaani oli vivahteikas tutkimusmatka toiseuteen. Ei sillä, etteikö kirja minustakin olisi ollut hyvä, mutta ei sentään sykähdyttävä. Niin ja lopuksi: mitä tuo pussikalja sitten on? Kirjassa se on jonkinlainen alleviivaus mentaliteetille ”ei huolta huomisesta”. Kaljana se osuu varmasti parhaiten 1990-luvun alun buumiin, jolloin nuoriso ja spurgut saivat kalliolle ja nurmikoille seurakseen keskiluokkaisen kansanosan. Siitä termi sitten levisi kulovalkean lailla yleisempään tietoisuuteen.
Taidan suositella tänään sellaista biisiä, joka palauttaa minun mieleni Tokoinrantaan ja muovipussiin, jossa on kepua.
Kirjoitettaessa soi Freukkarit - Soittoruokaloiden naiset
