Täällä kirjoittaa vieras kynä!

Tällä viikolla luovutan kirjoitusvuoron kollegalleni Mikko Piispalle. Hän omaa viiltävän analyyttisen katseen muun muassa päihdekentän ilmiöihin. Pohdinnan kohteeksi asettuu tapaus Mika Myllylä:

Mika Myllylän antidopingkuolema

Erkki Vettenniemi kirjoitti 12.7 Helsingin Sanomien mielipideosastolla otsikolla ”Urheilijat eivät ole dopingin vaan antidopingin uhreja”. Vettenniemen mukaan antidoping nojautuu ”asiattomaan pelotteluun”, ja dopingkäryn jälkeinen julkisuuskohu tuhoaa herkästi urheilijan. Vettenniemi on oikeilla jäljillä, ja ajatusta sietää pohtia enemmänkin.

Antidopingtyö on esittäytynyt vuosien varrella urheilijoiden terveyden sekä urheilun ”luonnollisuuden” ja moraalin vaalijana. Samalla antidopingtyö on vuosien saatossa tarttunut jokaiseen mahdolliseen ”dopingkuolemaan” ja ottanut niistä kaiken hyödyn irti. Tällainen on muun muassa Vettenniemenkin mainitsema, ensimmäiseksi dopingkuolemaksi usein mainittu 1960 Rooman olympialaisissa tapahtunut tanskalaispyöräilijä Knud Enemark Jensenin kuolema. Hän menehtyi kilpailun aikana ja syyksi katsottiin amfetamiinin käyttö. Vaikka jälkikäteen on esitetty, että amfetamiinin osuutta kuolemaan on liioiteltu, Jensenin tapauksesta on tullut antidopingtyölle hyödyllinen myytti.

Sillä ja monilla myöhemmillä dopingiin enemmän tai vähemmän kytkeytyneillä kuolemantapauksilla on todisteltu dopingin haitallisuudesta. Samalla dopingista ”kärähtäneet” urheilijat ovat usein määrittyneet pysyvästi dopingurheilijoiksi, jopa siinä määrin, että vielä kuoleman jälkeen heidät nimetään ensisijaisesti douppaajiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Florence Griffith-Joyner, joka ei epäilyistä huolimatta koskaan antanut positiivista dopingnäytettä.

Mika Myllylän kuolema ei onneksi määrittynyt julkisuudessa dopingkuolemaksi. Myllylän kuolinsyy ei liittynyt suoraan dopingaineisiin, ja kuoleman jälkeinen keskustelu liikkui suurimmaksi osaksi Myllylän saavutuksissa ja persoonassa. Häntä muisteltiin hyvällä, ja useimmissa puheenvuoroissa doping oli ikään kuin onneton sivujuonne. Mutta tarkemmin katsottuna onneton sivujuonne ei ollut doping, vaan käryn seuraamukset: muutamat Myllylän läheiset muistuttivat, että pitkittynyt Lahden jupakka mursi Myllylän henkisesti. Oli vain ajan kysymys, koska Myllylä palaisi loppuun.

Myllylän kuolema olikin eräänlainen antidopingkuolema. Myllylä ei kuollut 41-vuotiaana siksi, että hän käytti joskus dopingia, vaan siksi, että hän jäi siitä kiinni ja sai kärsiä kaiken kiinnijäämisen mukanaan tuoman nöyryytyksen. Nöyryytyksen seurauksena menivät itsetunto, terveys, mielenterveys, perhe ja lopulta henki. Antidoping tuhosi entisen sankarinsa, median avulla.

Median roolia käsiteltiin Myllylän kuoleman jälkeen laajasti, ja hyvä niin. Yleinen konsensus oli, että nyt oli menty liian pitkälle. Samat lehdet, jotka ampuivat Myllylän muiden karpaasien ohella alas Lahden jälkeen, myivät numeroita repostelemalla Myllylän ryyppäämisellä ja lopulta kuolleen Myllylän sankaritarinalla.

Laajempi ongelma piilee kuitenkin nykyisessä dopinghysteriassa. Dopingista on tehty piru. Sen käyttö esitetään moraalittomaksi, luonnottomaksi ja terveydelle haitalliseksi. Moraalinen ongelma on kuitenkin urheilun äärimmäisen kilpailun maailmassa häilyvä: huipulla voitonnälkä on niin valtava, että meidän penkkiurheilijoiden on sitä mahdoton ymmärtää. Voittamisen eteen tehdään mitä vain, ja tiedetään, että niin tekee moni muukin.

Moni lieneekin valmis hyväksymään, että moraali ja raaka kilpailu (usein suurine rahapalkkioineen) ovat huono yhtälö. Mutta dopingin väitetty luonnottomuus ja siihen yhdistyvät terveyshaitat ovat vielä jäljellä. Dopingaineet ovat laboratorioissa valmistettuja ja terveyshaittoja voi esiintyä, tämä on kiistatonta. Sikäli doping on luonnotonta ja vaarallista. Mutta monet muutkin – kuten Pertti Hemánus, Tuomas Kyrö tai Mika Myllylä itse – ovat muistuttaneet, että huippu-urheilu itsessään ei ole luonnollista tai tervettä. Se on modernin teknologisen osaamisen avittamaa ihmiskehon (ei koneen) hiontaa. Se on suorituskyvyn rajoille menoa, rääkkäämistä, palautumisen mahdottomuutta ja hillittömiä paineita. Doping on vain looginen jatkumo tässä täydellisen suorituksen metsästämisessä.

Ja aivan kuten doping ja urheilu itsessään tuovat mukanaan haittoja, niin tuo myös antidoping. Syyllisiä metsästävä ja kaikkea muuta kuin aukoton antidopingjärjestelmä voi tuhota urheilijan elämän ja terveyden siinä missä kielletyt aineetkin.

Kirjoittaja: Mikko Piispa

PS. Kirjoittaja suosittelee tällä viikolla (ks. linkit oikeasta yläkulmasta):
Grateful Dead: Death Don't Have No Mercy
Janis Joplin & Jorma Kaukonen: Nobody Knows When You're Down And Out

PPS. Mikot Salasuo ja Piispa ovat edelleen dopingtutkimuksen parissa (ks. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/117574/). Eli haastateltavia otetaan yhä vastaan!

Kirjoitettaessa soi Mikko S:llä soi Joan Baez