Olin reilu viikko sitten Aalto-yliopiston avajaisissa. Se oli aika Jännää! Vähän kuin Elinkeinoelämän valtuuskunta ja parisataa professoria olisi eksynyt Euroviisuihin.
Ohjelma oli ristiriitaisuudessaan vaikuttava. Nykytanssi, proge-bändi, avatar-rehtori, mieskuoro, tasavallan presidentin puhe sekä byrokraatit värikkäissä kaulahuiveissa olivat varmasti ensi kertaa yhdessä.
Herkullinen yksityiskohta oli juhladialogi, jossa Taideteollisen korkeakoulun ex-rehtori haastatteli yritysvastuun (?) professoria. Isoimmat naurut kuultiin, kun professori kertoi uudesta kurssista nimeltä How To Change The World.
Mutta asiassa on vinha perä. Ylioppilaslehti teki aiheesta oikein kansijutun: http://www.ylioppilaslehti.fi/2009/10/02/unelmaduuni-2009/
Taustalla olevasta kyselytutkimuksesta kävi ilmi, että opiskelija ei halua hikoilla turhaan. Ei enää tyhjää paskanjauhantaa kaikkimullehetitännenyt-sukupolvesta. Uusi musta on Maailma paremmaksi nythetimeille!
Sikäli kun kahvilaparlamenttiin on luottaminen, suomalainen ylioppilasnuoriso ei enää teekään muuta kuin miettii, mitä tekisi elämällään. Kaupan kassalla, luennolla, lenkillä, joululomalla, baarissa ja seuraavana aamunakin, opiskelijat miettivät kuumeisesti mihin oikein juoksevat. Ennustajilta varmaan kysytään usein, mikä minusta tulee isona.
Samaan aikaan ohitse vilistää cv-tietoisia sisäisiä sankareita, joita eivät ilmastouutiset eivätkä itsemurhaluvut hetkauta. Maakuntien Suomen Facebook-seinät olivat viime syksynä sinisenä katkeruudesta, kun opiskelijaikäisten asennemaailmaa yritettiin saada näkymään opiskelijoiden ajamissa tavoitteissa. Osa nuorista on valmis näkemään paljon vaivaa estääkseen tulevaisuutta tulemasta.
Vilkaisin sitten siellä Aalto-avajaisissa yhden korkean profiilin kollegan silmiin, kun en tahtonut saada hänestä irti edes tervehdystä. Määrätietoisen katseen sijaan siellä näkyikin voimakas paniikki. Tukka oli hyvin ja rolex näkyi, joten eipä tässä mitään.
Kristallipalloa, anyone?