Päihdyttävät rituaalit

Joka vuosi vietän kesän tehden töitä, siis kirjoittaen hirvittävällä intensiteetillä. Kevään viimeisten kuukausien aikana alitajuntani työstää tiheään rinnakkain eteneviä ajatus- ja tekstiaihioita. Mieleni on liminaalitilassa. Liminaalitila on kansantieteiden määrittelyn mukaan ”pyhä kaaos”, joka metaforana sopiikin kuvaamaan keväistä mieltäni. Vaihe on minulle lähestyvän kesän tärkeä siirtymäriitti. Kirjoitusrituaalin lähestyessä psyykessäni tapahtuu suuria muutoksia. ”Pyhästä kaaoksesta” alkaa tislautua selkeitä hahmoja.

Kesäkuun alussa mieleni liukuu abstraktista kaaoksesta pitkään hautuneiden ajatusten rihmastoihin. Valmistelemani tekstiaihiot alkavat elää uudelleen, ne heräävät henkiin. Ystäväni Markku Soikkeli kutsuu menetelmän käynnistymistä ”Salasuon aivoprintteriksi”. Siirryn kaaoksesta tiukan jäsentyneeseen järjestykseen, jossa tekstit ikään kuin valuvat näppäinten kautta tekstinkäsittelyohjelmaan. Tunne on voimakkaan päihdyttävä: kaikki luettu, koettu ja nähty ryöppyää paperille – kuin kasaantuneen tiedon padot murtuisivat. Samanaikaisesti rakentuu rinnakkaisia artikkeleja, kirjojen aihiot saavat jalostuneemman muodon ja monet muut tekstit nousevat lentoon.

Päihdyttävä kirjoitustila jatkuu lähes poikkeuksetta 7 päivää viikossa kahden kuukauden ajan. Joka aamu herään addiktin tavoin. Ensimmäisenä ajatuksenani on päästä jatkamaan siitä mihin jäin, saada päivän ensimmäinen kirjoitusannos. Lopulta vauhtini hidastuu, mutta ei suinkaan pysähdy. Hidastuminen osuu aina samaan kohtaan, joka on Tour de Francen viimeinen viikko. Älkää kysykö miksi juuri tuolloin, sillä en osaa antaa kovin tarkkaa vastausta. Jonkinlainen selitys lienee 15 vuotta kestänyt tapa seurata Tourin viimeisen viikon kaikki etapit. Ehkä pyöräilyn pitkät etapit ja hurjat kiritaistelut toimivat psyykkisinä analogioina omalle keväälleni ja kesän hirvittävälle loppurepäisylle. Kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen rituaali, jossa on vahva tunneulottuvuus läsnä. Elän prosessin läpi koko mielelläni ja kehollani.

Tourin viimeinen viikko on sekin omalla tavallaan huumaava kokemus. Menen töihin hyvin varhain, jotta pääsen seuraamaan alkuiltapäivästä alkavia etappeja. Niiden edessä mieleni lepää täydellisesti. Sisäinen kelloni on rytmitetty vuosien varrella sallimaan tälle viikolle mielelleni täydellisen tyhjyyden. Korvissani kuuluu vain isä ja poika Selinin maaginen selostus.

Pian se on kuitenkin ohi. Siirryn vuodenkierrossa vaiheeseen, jossa yhdistyvät pragmaattisuus, dynaamisuus ja tasainen tahkoaminen. Elokuun alussa mieleni asettuu kaikkein ”selvimpään” moodiin. Olen edennyt huhtikuusta elokuun alkuun jatkumolla ajatuskaaos - päihdyttävä kirjoitusvimma - aivojen nollaaminen - ja lopulta selväjärkisyys (tai niin lähelle sitä kuin minä voin vain päästä). Tuolla reilun 4 kuukauden ajanjaksolla aika kulkee kuin siivillä. Jos minulla ei olisi almanakkaa ja joku kysyisi päivämäärää, vastaukseni olisi jossakin kesäkuun lopulla.

On kiinnostava havaita toistavansa vuodesta toiseen samoja rituaaleja ja siirtymäriittejä. Vaikka tällaisella rytmityksellä kesän ihanuus jää pääosin kokematta, tuo se elämään pysyvyyden tunnetta ja synnyttää aina jotain uutta. Katselen tietysti hieman haikeana tummenevia kesäiltoja, mutta samalla tiedän saavani symbolisen palkinnon vuoden lopussa. Joulu-maaliskuun aikana suuri määrä erilaisia tekstejä näkee päivänvalon.

Niin, ja onhan tällaisessa päihtymyksessä etuna se, ettei tästä synny krapulaa.

Kirjoitettaessa soi John Mellencamp - Human Wheels