Suhteet & seksi

Olen lukenut useamman biseksuaalien hulppeista mahdollisuuksista kertovan jutun. Bi:n elämän täytyy olla ihanaa, kun voi naida kaikkea, mikä liikkuu kahdella jalalla!

Silmiini osui elokuun The Journal of Sexual Medicinen artikkeli biseksuaaleista. Siinä arvioitiin biseksuaalien elämää ihan toisin.

Lukuisat tutkimukset lesbo-, homo- ja bi -nuorista ovat osoittaneet, että biseksuaaleilla on erityisen korkea riski suisidaaliseen käytökseen ja päihteiden käyttöön. Biseksuaaleilla on myös väitetty olevan enemmän masennusta ja ahdistusta kuin heteroilla tai homoilla. Tämä koskee sekä bi-miehiä että -naisia.

Joukko tutkijoita halusi tehdä metatutkimuksen biseksuaaleista. He kysyivät onko biseksuaalisuudella ja itsetuhoisella käytöksellä yhteys, ja jos on, mitkä riskitekijät liittyvät tähän käytökseen.

Biseksuaaleiksi itsensä identifioivat raportoivat tavallista enemmän mielenterveysongelmia ja aineiden väärinkäyttöä. He sekä ajattelevat että yrittävät muita nuoria useammin itsemurhaa.

Itsetuhoisen käytöksen riskiä lisäsivät biseksuaalien kokema väärin kohtelu, ikätovereiden käsitykset heistä ja oman perheen torjuva tai syrjivä käytös.

Tutkijat päättelivät bi-ihmisten kokevan tavallista kovempaa psykologista stressiä. He eivät ilmeisesti koe kuuluvansa mihinkään ryhmään. Lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan tulisi olla erityisen valppaina biseksuaalien mielenterveysongelmia hoitaessaan.

Biseksuaalien tarkkaa määrää ei tiedetä. Jotkut ovat väittäneet enemmistön ihmisistä olevan vähän bi-mielisiä, mutta tutkimuksissa itsensä varsinaisiksi biseksuaaleiksi identifioivia on ollut vain muutamia prosentteja.

Jos joku biseksuaali lukee tämän, olisi mielenkiintoista kuulla omia kokemuksia elämästä bi:nä Suomessa.

Bisexuality and Suicide: A Systematic Review of the Current Literature. The Journal of Sexual Medicine. August 2014.

Luin Hesarista kotisynnytysten suosion kasvaneen Suomessa. Kyseessä ei vielä ole mikään iso buumi, vaan puhutaan joistakin kymmenistä suunnitelluista kotisynnytyksistä.

Suunnitellun kotisynnytyksen ideana on kai välttää sairaalan laitosmaisuus ja kova ilmapiiri. Kotona saa synnyttää rauhallisesti tutussa paikassa ja itse valitun tutun kätilön avustuksella.

Suomalaiset kotisynnytyksiä tekevät kätilöt ottavat yleensä asiakkaikseen vain terveitä uudelleensynnyttäjiä. Riskiraskaudet tai ensikertalaiset ohjataan sairaalaan. Usein kotisynnytyksiin ryhdytään vain jos sairaala sijaitsee aika lähellä. Näin taitava kätilö voi ennakoida synnytyksessä mahdollisesti tulevia yllätyksiä ja toimittaa synnyttäjän tarvittaessa sairaalaan.

Brittisarja kotisynnyttäjiä avustavista kätilöistä oli mielestäni kiva. Lehtien kuvailemat tunnelmalliset synnytykset omassa olohuoneessa kynttilän valossa kuulostavat melkein hyvinvointihoidoilta.

Jotenkin minun on kuitenkin vaikea lähteä täysin sydämin mukaan tähän tunnelmointiin. En tiedä johtuuko asenteeni vain suomalaisten viranomaisten tylystä suhtautumisesta kotisynnytyksiin.

Lääkärikirja Duodecimin mukaan "Äitiyskuolleisuutta on voitu vähentää keskittämällä synnytykset suuriin yksikköihin, joilla on käytettävissään paras mahdollinen teknologia, lääkkeet ja asiantuntemus".

Sosiaali- ja terveysministeriön raportissa "Synnytyspalveluiden valtakunnallinen toteuttaminen" (Anna-Maija Tapper, 2011:8) todetaan äitiys- ja lapsikuolleisuuden laskeneen juuri hyvän neuvolatoiminnan ja kotisynnytysten loppumisen ansiosta. Sivulta 12 löydän pelottavan kohdan:

"Synnytykseen liittyvä massiivinen komplikaatio on odottamaton, harvinainen ja usein vakava tapahtuma, jota esiintyy myös entuudestaan täysin terveillä synnyttäjillä. Jokaisessa synnyttävässä yksikössä on vakaviinkiin tilanteisiin varauduttava. Niiden hoitoon vaaditaan synnytysyksikössä mittavia apuvoimia ja usein myös erikoisosaamista tai -välineistöä."

Ketään ei voi pakottaa sairaalasynnytykseen, ja niissä on varmasti paljon moitittavaa tunnelman, äitien kohtelun ja aikataulujen ym. osalta. Äidin vointi ja mieliala voivat vaikuttaa synnytyksen kulkuun. Synnytys voi jopa vaikeutua tai pitkittyä, jos äitiä pelottaa ja ahdistaa pahasti. Silti kiltin kansalaisen ääni minussa piipittää, ettei se sairaala nyt niin kamala ympäristö ole, ja onhan se normisynnytys yleensä ohi vuorokaudessa. (Vaikka tosiasiassa sairaalaympäristö on mielestäni epämiellyttävä ja stressaava.)

Sairaalan kivunlievitykset ja valmius auttaa äitiä ja vauvaa ongelmien tullessa ovat hyvä asia. Synnytyskipu voi olla elämän pahin kipu, eikä sen lievittäminen ole syntiä. Kivun saaminen siedettäväksi voi jopa helpottaa synnytystä. Käsittääkseni lääkityksestä tai makuullaan synnytyksestä voi myös kieltäytyä, vaikka synnyttäisikin sairaalassa.

Ihminen ei myöskään aina etukäteen tiedä tarvitseeko sittenkin kivunlievitystä tulevissa koitoksissa.

Suomessa väitetään olevan maailman matalin äitiys- ja lapsikuolleisuus juuri hyvän neuvolatoiminnan ja toimivan synnytyssysteemin takia. Nyt en ole kuullut mitään dramaattisia uutisia kotisynnytyksistä, mutta jos niiden suosio kasvaa kunnolla, moni asiantuntija kysyy ovatko niiden kannattajat valmiita myös heikentämään hyviä eloonjäämistilastojamme.

Monet lääkärit ovat huolissaan ilmiöstä. Vaikka synnytyssairaaloita vähennetään ja monin paikoin Suomea matkat sairaalaan ovat jopa satoja kilometrejä (mikä tietenkin heikentää äitien ja lasten turvallisuutta esimerkiksi syöksysynnytyksissä), on samaan aikaan tulossa tiukennuksia synnytyssairaaloiden kapasiteettiin. Niiden tulisi tarjota ympärivuorokautista mahdollisuutta esimerkiksi hätäsektioon. Eli suuntauksena sairaaloissa on osaamisen ja turvallisuuden lisääminen.

Tunnen itse monta naista, joille on tullut synnytyksessä yllätyksiä. Täysin normaalin tuntuinen raskaus päätyy esimerkiksi juuri hätäsektioon, tai istukka ei lähdekään synnytyksen jälkeen irti, jolloin äiti on vaarassa kuolla verenvuotoon aika nopeastikin. Kaikista vaaroista ei saa etukäteisvaroitusta.

(WHO:n mukaan yleisin äitiyskuolleisuuden syy on vakava verenvuoto (25%).)

Kotisynnyttäjillä täytyy olla tosi hyvät hermot ja oma vahva ajatus siitä, että he toimivat oikein. Miksi he muuten ottaisivat niin ison riskin oman lapsensa kohdalla? Vaikka tosi harva synnytys päättyy katastrofiin, ovat sellaisen seuraukset kuitenkin niin ikävät, että voiko sellaisen antaa itselleen anteeksi? Vai onko terveysfasismi jyrännyt tämän (turhan?) pelon meihin hallintoalamaisiin?

Asian taustalla täytyy olla sellaisia tekijöitä, joista ei paljon julkisuudessa puhuta. Kotisynnyttäjällä täytyy olla vahva intuitio siitä, että hän tekee oikein ja että kaikki menee hyvin. Miksei oman kehonsa hyvin tunteva ihminen voisi periaatteessa tuntea itse miten voi ja mihin pystyy?

Lisää hämmennystä asiaan tuovat monissa muissa (hyvinvointi)maissa paljon yleisemmät kotisynnytykset. Ilmeisesti kehittyneissä maissa tapahtuvat kotisynnytykset eivät tilastojen valossa ole suurempi riski äidille ja lapselle kuin sairaalasynnytys.

Tässä yksi esimerkki.

Mitä mieltä olette? Onko viranomaisnäkemys liian tiukka? Tulisiko kotisynnytys nimetä yhdeksi asialliseksi vaihtoehdoksi sairaalasynnytykselle?

Olen puolustanut hyvää lukutaitoa eri blogikirjoituksissani, jotka ovat liittyneet elämässä pärjäämiseen ja opintomenestykseen ym. En muista olenko saanut yhtään lukemista puolustavaa kommenttia, mutta lukutaitoa vähättelevää palautetta on sen sijaan tullut.

En tiedä, vihaavatko ihmiset oikeasti lukemista ja kirjoja, vai onko kysymyksessä jonkinlainen väärinkäsitys? Ehkä defenssimekanismi? Lukihäiriöisten puolustaminen? Käytännön älykkäiden esiin nostaminen?

Ehkä ihmiset ovat törmänneet ärsyttäviin kirjaviisaisiin besserwissereihin, joilla ei ole käsitystä siitä, miten asiat oikeassa elämässä menevät?

Kannustan lukemiseen, koska se tuo niin paljon iloa elämään, ja koska sen hyödyistä on niin paljon faktatietoa. Ei lukemisen mainostaminen tarkoita sitä, että sen pitäisi olla kaikkien lempiharrastus, tai että elämä menisi kokonaan pilalle, jos ei ole hyvä lukemaan. On paljon muutakin kivaa tekemistä ja muuta todella tärkeää elämässä.

Jos kuulut ehdottomaan tekijä-porukkaan, voit lopettaa lukemisen tähän.

Lukemisesta on kiistattomasti hyötyä älyn kehittymisessä, muiden ihmisten ja maailman ymmärtämisessä, opintomenestyksessä, ja nyt todistetusti myös tunnetaitojen kehityksessä.

Uusimmissa tutkimuksissa on huomattu, että paljon kaunokirjallisuutta lukevat ovat muita paljon parempia ymmärtämään erilaista elämäntapaa, erilaisia kokemuksia ja erilaisia ihmisiä.

Mikä tahansa lukeminen ei tuo hyvää tunneälyä. Jostain syystä ns. hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää eniten älyä ja empatiaa. Faktatieto tai kioskikirjallisuus eivät tuo samaa hyötyä.

Kaunokirjallisuuden lukijat parantavat kykyään käsittää, että muilla ihmisillä voi olla erilainen elämä, erilaiset ajatukset ja toisenlaisia tunteita kuin mitä itsellä on. Toisin sanoen, typeryys ja itsekeskeisyys vähenevät. Mielen teorian tutkijat ovat huomanneet saman.

Psykologi Raymond Marin ryhmän tutkimukset lukemisesta ja mielestä ovat varsin perusteelliset.

Marin tutkimuksissa tosin huomattiin, että pitkien elokuvien katsominen ja niistä keskusteleminen voivat myös kehittää lapsen tunneälyä.

Korkeakirjallisuuden lukijoita pidetään usein vain snobeina ja ärsyttävinä itseään muita parempina pitävinä raukkoina. Time-lehden artikkeli Reading Literature Makes Us Smarter and Nicer kertoo lyhyesti mistä on oikeasti kyse. Lukeminen tekee ihmisestä paremman ihmisen.

Parisuhteen kannalta korkea älyllinen ja empaattinen kapasiteetti on yleensä vain plussaa. Koska lukijat eivät ole vain fiksuja ja kivoja, vaan myös muita viisaampia, on myös parisuhteessa mukavampaa kuin ymmärtämättömän ja jäykän partnerin kanssa olisi.

Lukevan kumppanin mieli on eloisampi, ymmärtäväisempi ja joustavampi. Seuraavaan deitti-kuvaan kannattaa ottaa vaikka Paul Austerin kirja, eikä mitään muuta rekvisiittaa, kuten lapsia, nalleja, kaulimia, veneitä, lentokoneita, autoja tai golf-mailoja.

Tässä vielä varsinainen hehkutusten hehkutus lukijoista.

Cityn lukijoissa on varmasti joitakin ihmisiä, joita ei kiinnosta keskittyä marjoihin ja pakastimiin. Miksei voi marjastaa Alepassa, tai mennä jonnekin maailman toiselle puolelle syömään talvella?

Naisten keskuudessa kummastellaan, jos sanoo, että inhoaa verhoja, hankkii ne vain pakosta (pimennykseksi), eikä silloinkaan ompele niitä itse (kiemuraan ommellut ovat vielä tavallistakin rumempia).

Verhojen välttelijä saa huolestuneita katseita, mutta mansikoiden pakastamatta jättäminen vasta kamalaa onkin. Millainen sellainen nainen oikein on? Onko kunnollinen ollenkaan? Jokaisen naisen pitäisi kytätä uutisista parasta mansikka-aaltoa ja hankkiutua äkkiä kotiin pussittamaan.

En usko, että vain kuvittelen kulttuurimme olettavan ihmisten (naisten) pakastavan marjoja, sieniä ja muita luonnon antimia talven varalle. Jokainen marketti mainostaa koko kesän hulluna kylmälaitteita ja etenkin arkkupakastimia, joita ahkerimmilla (parhailla) perheenemännillä täytyy olla useita.

Yksissä juhlissa eräs nainen pyysi minut apuun miehensä ympäri puhumiseen. "Sano nyt tolle miehelle, että tietenkin mä tarvitsen uuden arkkupakastimen (edellisten lisäksi)!". Kerroin etten pysty liittymään pakastinrintamaan, koska en hirvestä. En ymmärrä, miksi kaupunkilainen varastoisi vuoden ruuat kotiinsa.

Pakastinpuolue on kuitenkin iso, koska jopa Hesarin lukijoilla oletetaan olevan runsaasti arkkutarpeita.

Rakastan mustikoita, ja viime kesänä poimin niitä jopa talven varalle pari ämpärillistä. Niiden siistiminen on muuten sairaan tylsää puuhaa. Karviaiset ja mustat viinimarjat ovat herkullisia, mutta pitäisi ostaa omakotitalo, koska en suostu ostamaan lötköksi menneitä sikahintaan torilta.

Marjanpoiminta, keräily ja varastoiminen on varmaan geeneissä. Ei nykyihminen sellaista muuten harrastaisi. Pakastimet, bensat ja varastoneliöt ovat sen verran kalliita.

Mitä mieltä miehet ovat? Onko innokas marjanpoimija-pakastaja parasta vaimoainesta?

Onko pakastaja-nainen ihana?

Suomessa on melko korkeat eroluvut ja runsaasti päihteiden ongelmakäyttöä. Verrattuna muihin pohjoismaalaisiin olemme myös melko sairaita. Väkivaltaisuuttakin esiintyy runsaasti, tosin kohtuuttoman paljon muihin eurooppalaisiin verrattuna lähinnä Pohjois- ja Itä-Suomessa.

Tuoreessa Scientific American Mind -julkaisussa kirjoitetaan tunteiden huomiotta jättämisen vaurioittavan ihmisen terveyttä. Aleksityymikko saattaa kutsua vaivoja luokseen.

Suomessa aleksitymiaa, eli kyvyttömyyttä tunnistaa omia ja muiden tunteita, on tutkittu paljon. Nopean katsauksen aiemmasta tutkimuksesta saa vaikka täältä.

Jotenkin kaikenlainen syrjäytyminen näyttää olevan osittain päällekkäistä aleksitymian kanssa. Jopa epäsosiaalisen käytöksen ja aleksitymian esiintymiskartat näyttävät aika lailla samanlaisilta.

Onneksi aleksitymia näyttää vähentyvän väestössämme. Max Karukivi on sekä tutkinut että hoitanut siitä kärsiviä nuoria.

Aleksityymikoita on aiemmin pidetty tunteettomina. Nykytiedon valossa heillä on paljonkin tunteita, mutta he eivät oikein pääse niihin käsiksi. Jos ajattelee tunne-eksyneen ihmisen ennemminkin avuttomana ummikkona kuin psykopaattina, voi säilyttää oman empatiakykynsä myös aleksityymikon seurassa.

Kotimaisten tutkimusten mukaan aleksityymikoissa on enemmän yksin eläviä. Parisuhteissa tunteiden heikko ymmärtäminen ja niukka ilmaiseminen voi olla hyvinkin ongelmallista. Pariutuneet aleksityymikot päätyvät tavallista useammin eroon. Voisivatko erilaiset parisuhteen ongelmat johtua ainakin osin aleksitymiasta?

Usein epämääräinen fyysinen oireilu tunne-elämän ristiriidoissa on yleistä aleksityymikoille. Kun on paha mieli, ei ymmärretä sitä kunnolla, vaan saadaan erilaisia ruumiillisia oireita. Vaikka tutkimustiedon valossa aleksitymia on ollut yleisempää miehillä kuin naisilla, on minusta selviä merkkejä siitä, että Suomessa on myös paljon naisia, joilla on vaikeuksia tunteiden ymmärtämisessä.

Max Karukiven väitöksen mukaan sukupuoliero on nuorten keskuudessa hyvin pieni. Jatkossa on mielenkiintoista nähdä, miten nykyiset nuoret voivat aikuisina ja vanhoina. Jakautuuko aleksitymia tasaisesti naisille ja miehille? Onko kulttuurissamme jotain sellaista, mikä vaikeuttaa miesten tunne-elämän kehitystä? Aiemmin sellaisina seikkoina on ainakin pidetty sotaa, kasvatusta ja erilaisia muita näivettäviä tekijöitä.

Vastaus otsikkoon on: opetelkaa. Tunteita voi opetella tunnistamaan ja ilmaisemaan. Jos on tosi pahassa jamassa, on varmasti syytä hakea ammattiapua, mutta lievemmissä tapauksissa voi hyvä ja turvallinen parisuhde kasvattaa ihmistä. Naiset ja miehet ovat oppineet ilmaisemaan itseään ja rakkauttaan, sekä myös vihan tunteitaan, yhdessä kärsivällisesti opettelemalla.

Tunteiden ymmärtämisen opettelu vaatii parisuhteessa molempien kumppaneiden panostusta. Vaaditaan vastaantuloa, vilpitöntä halua ymmärtää ja antaa anteeksi toisen kehno tunneilmaisu, ja tarvitaan myös tilaa toisen kehitykselle.

Jatkuvan mykkäkoulun sietäminen, pakeneminen paikalta, tai yhteinen karjuntakonsertti täytyy lopettaa yhteisymmärryksessä. On yritettävä tulkita toista yhä uudestaan kysymällä, että mitä oikeastaan tunsit ja tarkoitit äskeisellä? Tunnetaitojen oppiminen vaatii paitsi kärsivällisyyttä myös paljon rohkeutta. Aiemmin tunteita paennut tai niistä eksynyt on voinut saada pahasti nenilleen lapsuudessa ja nuoruudessa.

Rohkeus kannattaa. Elämä tunteiden rikastamassa maailmassa on niin paljon antoisampaa. Mitä iloa on olla rakkaan sylissä, jos ei tunne mitään?

Amerikan psykologiyhdistys APA on julkaissut aviopareille yhdeksän tieteellisesti todistettua psykologista kehitystehtävää onnellisemman liiton saavuttamiseksi. Yritän kiteyttää ohjeet, olkaa hyvä.

1. Itsenäisty omaksi itseksesi, eli älä ole liian kiinni lapsuudenperheessäsi. (Hyvät suhteet omiin vanhempiin on tietenkin hyvä asia.)

2. Kasvattakaa yhteenkuuluvuudentunnetta keskinäisen intiimiyden ja yhteisen identiteetin avulla, muistaen samanaikaisesti huolehtia kummankin autonomian rajoista. Liiallinen symbioosi ei ole pidemmän päälle terveellistä.

3. Luokaa rikas ja tyydyttävä seksuaalisuhde, ja suojelkaa sitä työn ja perheen asettamilta velvollisuuksilta.

4. Lapsellisten vanhempien tulisi sulauttaa vanhemman vaativa taakka aviorooliin, niin ettei vauva niele vanhempien rakkauselämää kokonaan. Opetelkaa suhteenne yksityisyyden jatkuva suojelu.

5. Kohdatkaa, haastakaa ja selvittäkää elämän vääjäämättömät kriisit.

6. Pitäkää yllä avioliittonne kiinni pitävää yhdyssideliimaa myös vastoinkäymisissä. Avioliiton tulisi olla suojasatama, jossa kumpikin osapuoli voi ilmaista erilaisuutta, kiukkua ja ristiriitaa.

7. Viljelkää huumoria, iloa ja naurua, jotta muistaisitte asioiden suhteellisuuden, ja jotta välttäisitte tylsistymisen ja eristäytymisen.

8. Hellikää ja lohduttakaa toisianne tyydyttääksenne molempien riippuvuudentarvetta ja tarjotkaa jatkuvaa rohkaisua ja tukea toisillenne.

9. Pitäkää hengissä alun romanttinen ja idealisoitu rakastumisentunne, samalla kohdaten terveesti todellisuuden mukanaan tuomat muutokset elämässä.

Osa tehtävistä tuntuu itsestään selviltä, jotkut taas näyttävät olevan hieman ristiriidassa. Ei pidä hermostua. Rakkaus on kuin elämä, täynnä keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Halutaan turvallisuutta ja jännitystä, intiimiyttä ja itsenäisyyttä jne. Parisuhde voi olla jatkuvaa tasapainon hakemista. Välillä yhtä veuhtomista. Sellaista se nyt vaan on - ja vaikka yleensä tekisi mieli salaattia, joskus on saatava pizzaa.

Thanks to Judith S. Wallerstein, PhD, co-author of the book "The Good Marriage: How and Why Love Lasts."

Naisilla on tapana ihmetellä, miksei joku heidän ystävänsä koskaan löydä miestä. Ystävä on kiva, fiksu, nätti ja kaikin puolin mahtava tyyppi.

Miehet voivottelevat, mikseivät he kelpaa naisille. "Olen hyvin koulutettu, hyvässä työpaikassa, minulla on asunto ja auto, asiani ovat kunnossa, eikä kukaan ole rumaksi haukkunut. Miksi kukaan nainen ei kiinnostu minusta?"

Naiset tsemppaavat ystäväänsä vuodesta toiseen, että kyllä sä kohta löydät sen oikean. Keski-ikää lähestyttäessä joku suorasanaisempi saattaa tokaista, ettei pidä olla liian nirso.

Miehille keksitään teorioita naisten oikullisuudesta ja rahanahneudesta. Ehkä joku ehdottaa, että olet liian tylsä.

Tässä hauskassa pätkässä on kiteytettynä evoluutiopsykologian löydökset pariutumisesta:

Sinulla on vain sellainen biologinen kokonaisuus, ettei sille ole niin paljon kysyntää kehityksen tässä vaiheessa!

Tietäminen ja tiede ovat ihania asioita. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, ettei kaikkea halua tietää. Esimerkiksi, haluaako lasta suunnitteleva pari todella tietää mitä kaikkia vaaroja sisältyy matkalla hedelmöityksestä syntymään?

Mitä enemmän lukee ihmisen hedelmöittymisestä, raskausajasta ja synnytyksestä, sitä ihmeellisemmältä tuntuu terveen lapsen syntymä.

Elämän alku on täynnä vaaroja ja riskejä.

Suurin osa hedelmöityneistä alkioista ei koskaan pysty tarttumaan kohdun seinämään.

Naiset saavat todella paljon varhaisen vaiheen keskenmenoja, usein itse asiaa edes tietämättä. Kuukautiset saattavat olla runsaat ja kivulloiset, mutta nainen ei tiedä olleensa raskaana.

Ehkä terveydenhuollon työntekijät eivät välitäkään pitää kiirettä raskauden toteamiseksi. Monet ryntäävät itse apteekkiin hakemaan yhä tarkempia raskaustestejä.

Todetuistakin raskauksista jopa viidennes menee kesken - suurin osa jo aika alkuvaiheessa raskautta.

Ovatko ihmiset oikeasti valmistautuneita tällaisiin mahdollisiin menetyksiin? Suru on suuri.

Olen miettinyt miltä miehistä tuntuu menettää syntymätön lapsi. Naisten surusta ja epätoivosta kerrotaan paljon enemmän. Jotenkin ajatellaan, ettei asia kirpaise miestä yhtä paljon, koska hän ei kanna lasta sisällään. Mutta onko asia näin? Ottaako mies menetyksen kevyemmin?

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/elaman_ja_kuoleman_kimpussa

Vieläkö äitipuolet syöttävät miehen lapsille myrkkyomenoita?

Haastattelin kirkon perheneuvojaa Suhdeklinikan uusperhejuttua varten. Vaikka suomalaisissa uusperheissä on useammin isäpuoli kuin äitipuoli, riittää pahoista äitipuolista juttua loputtomiin.

”Varmasti on olemassa pahoja äitipuolia, mutta yhtä lailla myös pahoja isäpuolia, vaikka jälkimmäisistä harvoin puhutaan. Toisaalta on varmasti olemassa myös pahoja äitejä ja isiä, eli biologinen vanhemmuus ei luonnostaan takaa hyvää vanhemmuutta", kertoo perheneuvoja Outi Lepistö.

"Päivi Sutinen on on väitöskirjassaan tutkinut erilaisia uusperheeseen liittyviä myyttejä. Näissä nimenomaan naisiin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia, ja herkästi myös leimaamista. ”Äidit eivät jätä lapsiaan”, ”paha äitipuoli”, ”naiset rakastavat kaikkia lapsia”, ”äidit ovat parasta lapsilleen”....Uusperheissä myytit siis vainoavat enemmän naisia kuin miehiä. Ja näinhän on ollut jo Grimmin saduista alkaen! Hannu ja Kerttu, Lumikki ja Tuhkimo ovat kaikille tuttuja. Pahat äitipuolet piinaavat ja yrittävät tuhota lapsipuoliaan”, Lepistö kuvailee.

”Sutisen mukaan uusperheissä äitipuoli kohtaa roolinsa mukaisia ennakko-odotuksia: hänen on päivittäin ratkottava, miten peittää myyttistä ilkeyttään. Onnistumisen pakko ja myytin puristus saavat äitipuolen usein odottamaan itseltään liikoja. Äitipuolen ensimmäinen virhe on kuvitella, että hän luonnostaan voisi rakastaa lapsipuoltaan. Kun niin ei käykään, hän tuntee epäonnistuneensa. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteet saavat hänet pelkäämään ilkeän äitipuolen leimaa, mikä taas saa hänet yrittämään entistä enemmän...Mitä enemmän äitipuoli yrittää, sitä vakavammin hän ottaa lapsipuolen mahdolliset kielteiset reaktiot ja alkaa nähdä tämän käytöksessä kiittämättömyyttä ja epäkunnioitusta. Kiitoksen puutteessa hän saattaa alkaa kohdella lapsipuoltaan epäreilusti ja noidankehä on valmis....Yritettyään ensin liikaa äitipuoli joutuu loppujen lopuksi miettimään, miksi yrittää lainkaan. Häneen kohdistuvat ennakko-oletukset näyttävät niin vahvoilta, että hyvätkin yritykset tulkitaan kielteisesti”, Lepistö avaa hillitöntä odotusten kehää.

”Avoin keskustelu voi osoittautua parhaaksi lääkkeeksi em. noidankehän purkamiseksi. Äiti- tai isäpuolen ei tarvitse ryhtyä heti tunnetasolla toisen lapsen vanhemmaksi, jos ei pysty siihen. Vanhemmuus syntyy luonnostaan ajan kuluessa”, Lepistö lohduttaa.

Itse en ole koskaan kuullut yhdenkään uusperheen äidin problematisoivan ääneen vaikeuttaan rakastaa lapsipuoltaan. Miksi en? Eikö asia ole ongelmallinen, vai eikö siitä haluta puhua?

Oletko kuullut Sunday Assemblystä?

Satuin lukemaan SPR:n verenluovutuksessa Anna-lehteä (16-17) ja siellä oli lyhyt juttu aiheesta.

Sunday Assembly on tavallaan jumalanpalvelus ilman uskoa. Kaksi koomikkoa, Sanderson Jones ja Pippa Evans, keksi kerran autossa, että olisi tavallaan kivaa mennä kirkkoon, mutta he eivät halunneet kuulla jumalan sanaa.

Sanderson ja Pippa kysyivät: miten yhdistää kirkossakäynnin parhaat puolet kivoimpiin mahdollisiin lauluihin? Kuinka voisi nauttia "elämänpalveluksista" ilman taikauskoa? Mikseivät ihmiset voisi kokoontua yhteen laulamaan ja kiittämään hienoista asioista elämässä?

He päättivät kokeilla uskonnotonta miittiä, joka tavallaan noudattaa jumalanpalveluksen kaavaa. Sunday Assemblyssä lauletaan kuitenkin yleensä poppia ja puheosuus voi käsitellä vaikka jotain runoilijaa.

Uskovaiset ovat myös tervetulleita. Tarkoituksena ei ole julistaa ateismia.

Koska alkuperäinen SA on kehitetty Britanniassa, on tapana ollut juoda jälkeenpäin teetä yhdessä ja jutella.

Aika vekkuli ajatus. Miksei? Monet tutkimukset ovat todenneet yhteisöllisyyden ja varsinkin yhdessä laulamisen tekevän ihmisille hyvää. Monet uskonnosta luopuneet kokevat kuitenkin esimerkiksi kirkossa käymisen kiusalliseksi, koska eivät pidä sanomaa uskottavana ja lauluja kovinkaan hyvinä.

Tällainen kokoontuminen voi olla kiva vaihtoehto uskonnottomalle ihmiselle, joka kaipaa yhdessä tekemistä ja hyvän mielen ohjelmaa.