Dokasin ja mokasin

”TV5:dellä lauantaina 25.6. alkavassa Dokasin ja mokasin -sarjassa (What
did I do last night?) nuorille naisille ja miehille näytetään
shokeeraavaa kuvamateriaalia siitä, mitä he tekivät edellisen illan
ryyppyreissullaan”.

Mitä mahtaa olla tulossa? Kävin surffailemassa netin keskustelusaiteilla ja vastaanotto oli Britanniassa aika kaksijakoinen: joillekin erittäin herättävä ja toisille tylsä. Ei ilmeisesti ihan maailman laadukkainta tosi-tv:tä, mutta lopulta mikään tosi-tv -sarja ei minun kriteereilläni voi muutenkaan olla laadukas – tai edes siedettävä. Saarivaltakunnassa sarja on saanut paljon ystäviä ja reality-tv formaatin ystäville tarjolla on tuore konsepti ja lisää tirkistelyä ihmisten noloihin tilanteisiin. Jos katsotte, niin kertokaa minulle miltä näytti!

Mutta teema dokasin ja mokasin, on toki minullekin hyvin tuttu. Aika monelle ikäpolveni edustajalle niin tuttu, että melkein kaikki on tullut nähtyä, tehtyä ja koettua. Minun kohdallani ajatus, jonkinlainen valokuvamainen muistijälki, dokailusta ja mokailusta tiivistyy dialogiin kämppikseni kanssa vuonna 1997. En suoraan sanottuna muista mitä sillä reissulla tuli tehtyä, mutta valittelin kämppikselleni jotain suuremman luokan mokailua. Kun puhun suurista mokailuista, niin sellaisia ne todella usein olivat – erittäin suuria menemättä tarkemmin yksityiskohtiin. Kämppikseni istahti valitteluani kuunnellen viereeni ja lausahti:

”eiköhän se Mikko ole niin, että me molemmat ollaan 1990-luvulla oltu tuhat kertaa siinä kunnossa kuppiloissa, että maine on mennyt jo ajat sitten. Mokailu on saturoitunut niin normaaliksi, että niiltä osin meillä ei ole enää mitään pelastettavissa. Ihan turha siis manailla yhtä pientä mokausta, kun se menee niiden vanhojen kanssa samaan konkurssiin”.

Kämppikseni verbaalinen muotoilu jäi kuin valokuva mieleeni, sillä toden totta, hän oli aivan oikeassa. Eikä kämppäämmekään turhaan kutsuttu buduaari, putkaksi ja tai Roihuvuoren touhuvintiksi. Meidän silloiset kutsumanimet Adenius ja Rähjä olivat lainattu vanhasta Turhapurosta, kuinkas muuten. Itse olin luonnollisesti tuo jälkimmäinen.

Suhteeni noihin vuosiin on lämmin. Elimme toista aikaa ja silloin liberaalin alkoholipolitiikan huippuvuosina känniääliöintä esiintyi paljon – se oli joissakin ikäluokkamme fraktioissa jopa pop, tai paremminkin rock. Muutamasta mokasta olen vieläkin anteeksipyyntöjä velkaa ja toivon joskus tapaavani kyseiset henkilöt. Näin 15 vuoden jälkeen sen ajan muistelu kuitenkin pääosin pakottaa suupielen vinkeään virneeseen. Selvisimme hengissä lukemattomista touhuista, jotka jälkeenpäin tuntuvat täysin vastuuttomilta, vaarallisista ja hulluilta. Ne ovat kuitenkin retrospektiivisesti kaikessa hulluudessaan niin hulvattoman hauskoja, etteivät niiden hersyvät muistot koskaan kulu tuolloisen ”heimomme” aivokuoresta.

Kaipaanko takaisin niihin aikoihin? En todellakaan, sillä kaikkea aikansa (ja ajassaan) – pelkkä ajatuskin siitä rilluttelusta ja vauhdista saa pulssin nousemaan. Sen sijaan kaipaan usein ystäviäni siltä ajalta, buduaarin poikia, sillä näen heitä enää satunnaisesti ja harvoin. Meitä yhdistää ikuisesti valtava jaettujen kokemusten kakofonia. Tuolloin tiirailimme välillä tulevaisuuteen pohtien, milloin tulee se aika, jolloin Southside Johnny and The Asbury Jukesin ”It’s been a Long Time” on meille kaihoisa paluu menneisyyden muistoihin. Nyt olemme kukin taatusti kypsiä kohottamaan hymyssä suin kappaleen kehoittaman maljan – vaikka minulla se sisältääkin alkoholitonta (ks. suositus).

Kirjoitettaessa soi Southside Johnny and The Asbury Jukes: It´s Been a Long Time