Huomenna olisi sitten vaalipäivä. Vihreille gallupit ovat näyttäneet ihan toiveikkailta, mutta ennen lopullisia tuloksia ei kannata iloita.
Olen itse ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon isoissa vaalitenteissä on väännetty politiikan prosesseista ja palveluiden järjestämisen rakenteista, sen sijaan että oltaisiin puhuttu palveluista itsestään. Nämä keskustelut ovat jättäneet varjoonsa paljon isoja sisältöjä, joissa puolueiden välillä on suuriakin eroja.
Ehkä keskeisin näistä unohdetuista aiheista on ollut ympäristö. Jos sosiaali- ja terveyspolitiikan suhteen mennään vaaleihin sokkona niin kuin väitetään, niin ympäristön suhteen vaaleihin mennään sokeina, kuuroina ja mykkinä.
Suomi ei ole vielä tehnyt tarpeeksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ei lähellekään. Kunnissa tehdään lukuisia kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavia päätöksiä niin energiantuotannon, liikenteen ja liikkumisen tarpeen kuin ruuankin suhteen. Tai tehdään, jos niin päätetään. Ei ilmastonmuutos ratkaise itse itseään, varsinkin kun kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa sopu ei vieläkään ole lähellä. Olen itse lähdössä osana Suomen virallista delegaatiota marraskuun lopulla alkaviin YK:n ilmastoneuvotteluihin, mutta kauhean suuria toiveita niihin ei voi lastata. Paikallisia päätöksiä tarvitaan, jos jotain halutaan saada aikaan.
Ilmaston ohella keskeinen kysymys on luonnonmonimuotoisuuden turvaaminen ja sukupuuttoaallon pysäyttäminen. Kunnilla on tähän hyviä mahdollisuuksia: suojellaan metsiä, annetaan virkistysalueiden kasvaa lajistoltaan monimuotoisiksi, rakennetaan viherkattoja, kaavoitetaan tiiviisti eikä haulikolla ampuen.
Kun suojellaan luontoa, annetaan myös muille eläimille elämisen mahdollisuus. Ihminen on jo vienyt liikaa kanssaeläimiltään, nyt olisi aika elää ja antaa muidenkin elää.
Kaikki puolueet eivät ole vihreitä, ja jos vihreällä onkin viisi miljoonaa sävyä, ei vaalean vihreällä muuteta pikimustaa teollisuusyhteiskuntaa puhtaaksi.