Kuun alussa käynnistyi farssi: doping-oikeudenkäynti. Farssi oikeudenkäynnissä ei suinkaan ole STT:n osuus. Siinä kuitenkin tutkitaan jotakin aivan muuta kuin dopingaineiden käyttöä – asia joka tuntuu monilta unohtuvan. Niiltä osin kyse on törkeästä petoksesta. Sillä, mikä asiassa kansaa todella kiinnostaa, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse syytteen kanssa, vaan sen kyljessä mahdollisesti paljastuvasta vilpistä – urheilijoiden dopingaineiden käytöstä. Media on tehnyt työnsä taitavasti, sillä nämä kaksi asiaa sekoittuvat sumeilematta uutisoinnissa. Kansalaisten silmien edessä onkin hiihtourheilun viimeinen tuomio – pyhän kansallisen urheilukertomuksen häpäisy tai kunnia.
Huippu-urheilu on ollut eräs kansallisen identiteettimme tärkeitä palasia. Suuret sankarit juoksivat Suomen maailmankartalle heti itsenäistymisen jälkeen ja pienen kansan itsetunto oli kukkeimmillaan urheiluareenoilla. Urheilun suuri kertomus on todiste suomalaisen sisun olemassa olosta ja kansamme kyvykkyyden erityisyydestä. Sen rikkoi vuonna 1984 Martti Vainio talonmies Nyrösen ”väärillä” vitamiineilla. Siitä alkoi epäilyksen aika, jossa pyhää oli tahrattu.
Edellinen unohtaa täysin dopinghistorian todellisen luonteen, mutta pelkistää ison kuvan siitä, mikä vuonna 2011 on todella tuomiolla: epäusko kansallisen itsetuntogeneraattorin filunkiin. Vanha polvi hakee edelleen sitä ”viimeistä” todistetta sille, että heidän kansallinen identiteettitarinansa onkin ollut petosta. ”Josko taustalla olisi sittenkin etelän median vaino” toivoo varmasti salaa moni Toisen-Suomen vanhoista parroista. Emotionaalisesti kyse onkin lähes rintamakarkuruuteen rinnastuvasta oikeudenkäynnistä.
Sen sijaan kyynikkojen – pikemminkin realistien – mielessä elää toive: voi kun jonkun syytetyn pokka pettäisi ja saisimme kuulla koko totuuden. Toive lienee kuitenkin turha. Vastassa on kolme päällekkäistä defenssiä. Primäärisesti puolustetaan oikeudessa omia satuja liittyen STT-juttuun. Toiseksi halutaan säilyttää edes jonkinlainen kunnia oman työn ja henkilökuvan suhteen. Kolmantena defenssinä on urheilun sisäinen koodisto: dopingista ei lauleta. Tapauksen lopputulos ei tule vapauttamaan kansaa epäilysten ajasta. Saamme vain pienen osatotuuden dopingin ja huippu-urheilun suhteesta. Sekin koskee ainoastaan hiihtoa. Jää jossiteltavaa, selityksiä, uskoa ja toivoa.
Viittaamatta ainoastaan dopingoikeudenkäyntiin, on ”puhdas” urheilu varmasti eräs nykyajan suurista myyteistä. Buustia suorituksiin on haettu kaikesta mahdollisesta niin kauan kuin huippu-urheilu on ollut olemassa. Tavat ovat muuttuneet, erilaisia sääntelymekanismeja luotu, urheiluun tullut valtavia rahasummia mukaan ja monia muita käytänteitä syntynyt. Huippu-urheilun paikka on muuttunut monin tavoin, mutta täysin varmaa on se, että vippaskonstit seuraavat aina mukana. Ne eivät seuraa ainoastaan hiihtäjiä, vaan kaikkia niitä, joille saadaan tuotettua etua muita vastaan. Tässä piileekin nyt käytävän dopingoikeudenkäynnin farssin juuri. Emme saa koskaan tietää mitä kaikkea ”todella” piilee huippu-urheilun varjoissa. Ehkä niin on myös parempi, sillä näin säilytämme naiivin, mutta samalla niin elähdyttävän ajatuksen urheilun jaloudesta ja sen huippujen suurenmoisuudesta. Saamme suuria sankareita, jotka eheyttävät itse- ja kansallistuntoamme .
