Lääkärikaverini tunnusti, että hän on vieraantunut amiksista.
Istuimme viinilasien ääressä iltaa omistusrivarissa vauraalla pientaloalueella. Juttelimme ensin pitkään kaukomatkailusta, vuorikiipeilystä, taidemusiikista ja muista kepeän elitistisistä aiheista. Vuorikiipeily näyttää muuten olevan uusi musta, ainakin lääkäripiireissä.
Kun puhe kääntyi jalkapalloon, meidät valtasi yhtäkkiä raskas luokkatietoisuus. Uudessa joukkueessa oli ollut puhetta ammateista, ja korkeakoulutetun oli ollut vaikea kakistaa tittelinsä ulos joukossa, jossa (tulevat) maisterinpaperit eivät olleetkaan itsestäänselvyys.
Tämä kaikki oli arkea vielä yläasteella (nyk. yläkoulu), mutta jo armeijassa se tuntui vähän oudolta. Ilmieläviä amiksia tuvan täydeltä. Ei tehnyt mieli paljon metelöidä omasta koulutuksesta, vaikka ylioppilaslakilla ei nykypäivänä voikaan leimautua akatemiaprofessoriksi tai muuksi epäilyttäväksi (?) kirjaviisaaksi.
Kun nuorisotyöttömyys huitelee pilvissä ja samaan aikaan Suomen lääkärikunta matkustaa extremeurheilemassa ympäri maailmaa, kuilu ei ole sukupolvien välillä vaan sisällä. Vaikka vietin vuoden seminaareissa ja cocktailkutsuilla edustamassa Suomen opiskelijanuorisoa ja luin enemmän nuorisotutkimuksia kuin ylipäätään mitään tutkimuksia koko opiskeluaikana sitä ennen, en voi väittää ymmärtäväni useimpien ikätoverieni sielunelämästä paljon paskaakaan.
Onko tämän julkaisun lukijoilla mitään muuta yhteistä kuin SpyHard? Yöelämässä baarinvalinnan rintamalinjat kulkevat ehkä enemmän maaseudun ja kaupungin välillä, kun taas valomerkin jälkeen tehtävä valinta ”tietysti taksi” – ”ehkä nyt tämän kerran taksi” – ”yöbussi” – ”rahat loppu, täytyy kävellä” lyö kiilaa eri tuloluokkien väliin.
Keskiarvoilla pelaavassa arvotutkimuksessa (http://www.city.fi/news/296/) ei näy ns. polarisaatio eli vastaajajoukon sisäinen eriytyminen, jos vastauksia ei eritellä vaikkapa koulutustason mukaan.
En ole (vielä) alkanut kysellä vastaantulijoilta koulutustasoa, mutta uskallan arvella, ettei Etelä-Helsingin, saati sitten Etelä-Espoon, kaduilla kulje yhtä monta siivojaa tai autonasentajaa kuin liikejuristia tai sijoituspäällikköä. Puhumattakaan niistä, jotka peruskoulun jälkeen eivät saaneet raahattua itseään lähiöpubia pidemmälle.
Mutta allaolevan linkin takana olevassa jutussa väitetään, että luokka kulkee suvussa. TJEU!
http://www2.hs.fi/extrat/kuukausiliite/arkisto/2009/05_2/
2 kommenttia
shiwan8
10.5.2010 02:44
Ammattikoulun ja lukion nähneenä, ainoa erotus on lukiolaisten korostuneempi pintaliitokulttuuri. Porukka on samaa kauraa molemmissa. Pois lukien he, jotka tosiaan tietävät jatko-opiskelevansa jotain missä lukiosta on merkittävää hyötyä suhteessa ammattikouluun, pidän kuitenkin ammattikoululaisia määrätietoisempina ihmisinä siinä ikävaiheessa.
Tällä hetkellä ja varmaan hamaan tulevaisuuteen saakka koulutuksen arvostus tuntuisi menevän puhtaasti sen pariutumismeriittien pohjalta. Ammattikunnista miesten suosiota saavat eniten ne ammatit joiden edustajat kiihottavat naisia puhtaasti tittelin perusteella ja vastaavasti naisten ammateista "arvostetuimpia" ovat ne, joiden sovellusmahdollisuudet ovat korkeimmillaan myös kotiympäristössä.
Evoluutio on jännä juttu. Naisopettaja saa viisarin värähtämään useammin kuin miesopettaja pöksyt kostumaan. Vastaavasti isopalkkaiset, auktoriteetti- tai suoranaisesti kotiympäristön jäsenten elinajanodotusta kuvitteellisesti nostavat ammatit miesten CV:ssä näyttävät suhteellisesti paremmilta kuin naisten CV:ssä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
13.5.2010 11:12
Olen todellakin huomannut saman. Olen pitänyt tiiviisti yhteyttä yläasteaikaisten ystävieni kanssa, joista osa meni ammattiopistoon, ja tämän reilun kymmenen vuoden aikana on alkanut näkyä, miten yhteiset puheenaiheet tuntuvat käyvän jatkuvasti yhä vähäisemmiksi.
Tämä ei muuten haittaisi - kyllä puhuttavaa edelleen löytyy ja siten syitä yhteydenpidolle - mutta suuri osa yrityksistäni puhua työasioista tai mielenkiinnonkohteistani johtaa koulutukseeni ja ammattiini kohdistuvaan kuittailuun tyyliin "sanopas sinä korkeakoulutettu, kuinka tämä asia menee" sekä työssä kohtaamieni haasteiden vähättelyyn. Ikään kuin henkiseksi luokiteltava työ olisi jotenkin kevyempää kuin fyysinen!
Omien koulutus- ja ammattivalintojeni taustalla ei myöskään ole ollut halua päteä titteleillä tai menestyä pariutumismarkkinoilla, minkä ymmärtäisin syyksi kuittailulle, vaan yksinkertaisesti kiinnostus tiettyä alaa ja itsensä henkistä kehittämistä kohtaan. Haaveammattini kelpoisuusvaatimuksiin nyt sattuu kuulumaan ylempi korkeakoulututkinto. Samoin on outoa, ettei itsensä fyysistä kehittämistä (urheilua) paheksuta, mutta halu sivistää itseään vaikkapa kulttuuriharrastusten parissa on ylimielistä. Ihan kuin lukisin kirjoja tai kävisin teatterissa jonkun toisen kiusaksi enkä omaksi ilokseni.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin