Viime viikko käytiin kiihkeää keskustelua syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Minä ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton toinen puheenjohtaja Aleksi Laine julkaisimme tasavallan presidentti Sauli Niinistön Tavallisia -kampanjan avauspäivänä kommentin, jossa peräänkuulutettiin yksilöllisten tekojen lisäksi rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ratkaisuja syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja purkamiseen.
Helsingin Sanomien raadin enemmistö oli samaa mieltä minun ja Aleksin kanssa: työryhmän esitykset eivät ratkaise syrjäytymisongelmaa.
Jotkut ovat vetäneet kampanjan kritiikistä kovasti herneen nenäänsä. Joku kuvaili asennettamme kyyniseksi, toinen väitti, että emme ole ehdottaneet mitään tilalle. Osa keskustelussa esiin nousseista erimielisyyksistä on varmaan sovittamattomia, osa on painotuseroja joista on vaikea päätellä, millaista politiikkaa kukin konkreettisesti kannattaa.
On itsestään selvää, että jokainen voi yrittää ehkäistä syrjäytymistä pitämällä huolta lähimmäisistään. Eri asia on, riittääkö tämä. Kun syrjäytyminen ja vähäosaisuus ovat Suomessa periytyviä ilmiöitä, ei syrjäytetyllä tai syrjäytymisvaarassa olevalla nuorella välttämättä ole vanhempia, jotka jaksaisivat huolehtia lapsensa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, varsinaisesta toimeentulosta puhumattakaan. Vuonna 2009 KELAn mukaan Suomessa oli 26 000 tulotonta ihmistä ja 2560 tulottomassa perheessä elävää alle 18-vuotiasta lasta tai nuorta. Näitä lapsia ei auta työryhmän neuvo liian ison viikkorahan antamisesta, kun perheen rahat eivät välttämättä riitä kunnolla edes vuokraan ja ruokaan, harrastuksista tai muista elämyksistä puhumattakaan.
Oikeistolainen näkemys yhteisöllisyydestä työntää syrjäytymisongelmaa ihmisten omaksi ongelmaksi. Entä sitten, jos auttavaa yhteisöä ei ole? Minä ajattelen, että jos ihmiset onnistuvat pitämään itsestään ja toisistaan huolta ja ovat onnellisia, niin se on hienoa, mutta kunnioitan myös ihmisiä yksilöinä siinä määrin, että mielestäni he ovat oikeutettuja apuun ja tukeen silloin kun lähipiiri ei auta ja omat voimat eivät riitä. Silloin yhteiskunnan on autettava.
Keinot syrjäytymisen ehkäisemiseen ja purkamiseen ovat nekin enimmäkseen ihan tavallisia poliittisia tekoja - kaikkien toimeentulon turvaamista tulonsiirroilla ja lannistavan tukiviidakon ja byrokratian perkaamista. Toimivia ja saavutettavia julkisen terveyden- ja sosiaalihuollon palveluita, mielenterveyspalveluita, koulujen opinnonohjaajia, terveydenhoitajia ja kuraattoreita. Edullisia tai ilmaisia kuntoilu- ja harrastusmahdollisuuksia, nuorisotiloja ja etsivää nuorisotyötä. Sekä päätöksiä, joilla kerätään kaikkiin näihin riittävät verovarat.
Oma asiansa on se, mitä pitäisi päätellä presidentistä, joka vaalilupauksenaan lupaa puuttua lasten ja nuorten syrjäytymiseen, ja joka toteuttaa lupaustaan kertomalla vaalien jälkeen, ettei asia oikeastaan hänen valtaansa kuulukaan, että hoitakaakin tämä itse.
Keskustelunavauksesta Niinistöä voi kuitenkin kiittää. Elän toivossa, että kun kaikki nyt niin innolla vakuuttelevat huoltaan syrjäytyneitä kohtaan, osa poliitikoista innostuu tekemäänkin asian eteen jotakin. Vihreillä ideoista ja vaihtoehdoista ei ainakaan pitäisi olla pulaa, ja tietääkseni syrjäytymistä tuntevat asiantuntijat ovat mobilisoitumassa tuomaan esiin lähiaikoina sellaisiakin ehdotuksia, joita Niinistö ei omaan kampanjaansa halunnut.