Asevelvollisuus puhuttaa taas. Tällä kertaa yllykkeenä on OHI ON -kansalaisaloite, jonka tavoitteena on lakkauttaa asevelvollisuus Suomessa.
Aihe putkahtaa aika ajoin esiin. Viimeksi vuonna 2010, kun vihreät esittivät Kohti valikoivaa asevelvollisuutta -ohjelmansa:
http://www.vihreat.fi/node/5392
Keskustelu ja siinä esitetyt argumentit eivät ole paljoa muuttuneet vuosien varrella.
Timanttisimman puheenvuoron OHI ON -kampanjasta käytti Aliupseeriliiton puheenjohtaja Petteri Leino.
http://www.aliupseeriliitto.fi/blogit?247_a=comments&247_m=1324
Leinon kirjoitus kuvaa koko asevelvollisuuskeskustelun syvimmän olemuksen: kyse ei ole järkiperäisestä argumentaatiosta vaan tunneperäisestä varjonyrkkeilystä.
Leinon tunnepurkaus palveli lähinnä OHI ON -kampanjaa ja toi sille rutkasti lisänäkyvyyttä.
Olen suorittanut 9kk:n asepalveluksen ja seurannut puolustuspoliittista keskustelua aktiivisesti jo vuosia. Alla muutama näkökulma, joita olen pohtinut niin kasarmilla kuin siviilissä jo pitkän tovin.
1. Minkälainen sotilaallinen uhka ja mistä meihin kohdistuu?
2. Valmistaudummeko yhä laajamittaiseen maahyökkäykseen?
3. Tarkastelemmeko puolustusvoimia sen ydintehtävien kautta?
4. Onko maanpuolustustahto kytketty yleiseen asevelvollisuuteen?
Omiin voimavaroihin perustuva uskottava koko maan kattava puolustus ei tarkoita 230 000 henkilön miesaitaa maamme rajoilla eikä edellytä yleistä asevelvollisuutta. Päinvastoin. Pieni, laadukas ja moderni puolustus on kustannustehokas ja vastaa parhaiten uusiin haasteisiin.
Eduskunnan hyväksymä ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko lähtee edelleen siitä lähtökohdasta, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta sitä ei voi sulkea kokonaan pois pitkällä aikajänteellä.
http://vnk.fi/julkaisukansio/2012/j05-suomen-turvallisuus-j06-finlands-sakerhet/PDF/fi.pdf
Puolustusvoimia pitää tarkastella sen ydintehtävien kannalta. Kuinka nykyinen armeijan malli pystyy vastaamaan ydintehtäväänsä eli Suomen puolustamiseen? Vastaus on huonosti. Kuntokoulu- sekä "tehdään pojista miehiä" -argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua. Armeija ei pidä itseään minään kasvatuksellisena instituutiona vaan maanpuolustusorganisaationa. Sellaisena armeijaa pitää myös käsitellä.
Toissijaiset perusteet hämärtävät armeijan tehtävää. Samalla logiikalla voisi vaatia vaikka lukiokoulutuksen siirtämistä armeijalle ja perustella armeijan merkitystä kansankunnan sivistyksen ylläpitäjänä. Ikäluokkien yhteiskunnallistaja -argumentit eivät avaudu tämän ajan ihmisille tulevista sukupolvista puhumattakaan. Käsitys ainoasta ja oikeasta tavasta elää, uskoa sekä toimia isänmaallisesti eivät enää kantaudu menneisyydestä, hyvä niin.
Puolustusvoimia on ajateltava ennen kaikkea tulevaisuuden turvallisuusuhkien kautta. Mihin varaudumme? Puolustusvoimien kehittämisen on luonnollisesti vastattava noita tavoitteita. Ilmastonmuutos, ympäristökatastrofit, rikollisuus, terrorismi, talouskriisit, epidemiat ja tietoyhteiskunnan ongelmat eivät kunnioita valtioiden rajoja eikä niihin pystytä vastaamaan varautumalla laajaan maahyökkäykseen.
Suomen puolustuspoliittinen selonteko tunnistaa hyvin uudet turvallisuusuhkat ja se katsoo huomattavasti paremmin tulevaisuuteen kuin kansallinen puolustuspoliittinen keskustelu. Valitettavasti selonteon johtopäätökset eivät tue sen keskeistä asiasisältöä ja yleinen asevelvollisuus nähdään yhä suomalaisen puolustuksen kivijalkana. Tämä kielii siitä, että kyllä puolustusvoimissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta johtopäätökset ovat saneltu ennalta sisäpoliittisista syistä.
Selonteossa korostetaan hyvin voimallisesti valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta ja puolustuspoliittista yhteistyötä (Nato-kumppanuus, EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen, pohjoismainen yhteistyö sekä kansainvälinen kriisinhallinta). Seuraava kappale ei ole esimerkiksi ole Heikki Patomäen ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Patomäki) kirjasta vaan puolustuspoliittisesta selonteosta:
”Maailmanlaajuisen keskinäisriippuvuuden kasvun myötä valtioiden ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kuuluvat yhä tiiviimmin yhteen. Yhteiskuntien uhkien torjuminen ja niihin varautuminen edellyttävät sekä siviili- että sotilaallisia voimavaroja. Rajat ylittävien uhkien, muun muassa järjestäytyneen rikollisuuden, terrorismin, huume- ja ihmiskaupan, tartuntatautien, ympäristöuhkien, energiakatkojen ja tietoverkkohyökkäyksien, merkitys korostuu. Valtioiden varautuminen häiriötilanteisiin tapahtuu yhä enemmän kansainvälisessä yhteistyössä.”
Kaikesta huolimatta suomalaiseen keskusteluun on jämähtänyt käsitys, että vain yleisellä asevelvollisuudella voimme suhtautua vastuullisesti Suomen puolustukseen. Näin asia ei ole. On vastuutonta ja vaarallista tarkastella puolustusvoimia muusta yhteiskunnasta ikään kuin irrallisena osakokonaisuutena ja varautua Kekkosen ajan turvallisuusuhkiin sokeana tulevaisuudelta.
Näkemykset koko maan puolustuksesta luopumisesta ovat virheellisiä ja vanhakantaisia. Kyse on siitä, millä tavoin koko maata puolustetaan, millaisiin turvallisuusuhkiin koko maa varautuu ja kuinka koko maan puolustus kustannetaan. Nykyinen armeijan malli on epärealistinen juuri siksi, että se ei ole kyennyt vastaamaan sisäpoliittisista syistä näihin kysymyksiin.
Puolustuspolitiikkamme keskeisin ongelma on, että puolustukseen käytettävät resurssit ja tulevaisuuden uhkat eivät keskustele riittävän hyvin keskenään.
Puolustusvoimien kustannuksista hyvin suuri osa on välillisiä, epäsuoria menoja. Kun puhumme puolustusbudjetista, emme voi sulkea ulos esimerkiksi työurien lyhentymistä ja opintoaikojen pidentymistä. Kansantaloustieteen professorin, tutkija Panu Poutvaaran mukaan asevelvollisuuden näkymättömät kustannukset ovat Suomelle noin 1-2 prosentin luokkaa bruttokansantuotteesta.
Niin ja lopuksi on hyvä vielä muistuttaa Leinoa ja muita hengenheimolaisia siitä itsestään selvästä asiasta ja tasa-arvoon liittyvästä ongelmasta, että yleinen asevelvollisuus koskee vain miehiä.
