Kalareissulta katsomopaikalle

Laaja-alaisen harrasteyhteisömme eräs mukava osa on kahdesti vuodessa tehtävä kalareissu. Kolmepäiväinen metski-retki suuntautuu Helsingistä länteen tai itään, mutta aina meren ääreen. Toisin kuin moni luulisi, kyse on todella ensisijaisesti kalastamisesta – siellä kökitään aamukuudesta ilta kahdeksaan virvelien kanssa jahtaamassa haukia. Itse en ole kalamiehiä, joten homma alkoi nopeasti jurppia. Sen sijaan keskityin tekemään muille kupruja, kuten viritämään kalapuikkopaketin omaan siimaani ja kiljuen onnesta kelatessani siimaa veneeseen - muut odottivat jännittyneinä saalista ja merestä nousi 10 puikkoa pahvikuorineen. Ei kuulemma ollut ollenkaan hauskaa ja kovaa ja korkealta laulettu ”merimies merta rakastaa” ei sekään ollut kertoman mukaan sopivaa kalastettaessa.

Jokainen kalaporukka tarvitsee selviytyäkseen sisäistä lämmikettä, sillä merellähän on tähän aikaan kovin koleaa – näin isot pojat kertovat. Kun osallistuin koitoksiin 1990-luvulla, keskityin kaljoittelemaan ja kertomaan huonoja vitsejä. 2000-luvun alussa vedin aivan kaameat lipat ”kalastaessani”, pää kumahti kallioon ja siinä sitten tarvittiin tikki jos toinenkin kuuppani paikkaamiseen. Päätin jatkaa kalastamista ilman lämmikkeitä, mutta se oli aivan kauhea kokemus. Ensin tylsistyneenä 10 tuntia pienessä veneessä ja sitten Olavi Virtaa yhteislaulun kera aamuun saakka. Nicht Gut, sanoisi saksalainen.

Lopulta päädyin mobiiliteknologian siivittämäksi etäkalastajaksi. En lähtenyt lainkaan mukaan, mutta soittelin kundeille kotisohvalta parin tunnin välein, että ”miten pojilla hurisee – syökö kala”? Se oli tosiaan kalastuksen näkökulmasta ”mun juttu”, mutta aina iltaa lähestyttäessä aloin huolestua. Puheluiden taustaäänet alkoivat elää omaa elämäänsä: ”hei Martti älä nyt kaadu sinne kaislikkoon, (hiljaisuus) nyt pitää Mikko lopettaa, kun toi yks ui tahtomattaan” tai ”böbaaöböqn-än—n chj (hiljaisuus) önafböaböj, nyt bisseä!” – siinä muutama painokelpoinen esimerkki. Totesin lopulta, että kalastus ei vaan yksinkertaisesti ole minun laji ja ihan jokaista nyanssia en muutenkaan ymmärrä – ainakaan selvin päin. Joitakin, kuten väitettä: ”sinisellä uistimella pitää aina aloittaa” – en ymmärtänyt edes kännissä.

Nykyisin olen sitten siirtynyt pilkkimiseen. Ei, en todellekaan ulkona meren jäällä tai baarin pöydässä. Olen löytänyt kalastuksesta elementin, joka sopii minulle kuin nenä päähän. Laitan taivaskanavilta kalastusohjelman pyörimään ja se on joka ikinen kerta niin poskettoman tylsää, että pilkin ja nukahdan lopulta sohvalle. Olen saavuttanut kalareissujen todellisen katsomopaikan.

PS. Turvallisia tuulia ja hyvää syöntiä (tai jotain) kalajoukoille

Kirjoitettaessa soi The Waterboys - Fisherman's Blues