Montako on pari?

Kun lähtee baariin, tulee usein määriteltyä kuinka pitkään aikoo istua iltaa. Aikamääre puetaan usein erilaisten metaforien muotoon. Niiden merkitys vaihtelee kovasti eri ihmisryhmien kesken. Joku lähtee piipahtamaan, toinen taas käväisemään ja kolmas bilettää koko illan.

Oman aktiivisen baareiluni aikoina meille kehittyi kaverien kanssa selkeä, mutta usein hyvin joustava kielikuvien kirjo. Lyhin aikamääre oli pyytää toista ”yhdelle”. Käytännössä se tarkoitti 2-3 tuoppia keskiolutta. Siitä harvoin lipsuttiin, sillä yleensä jollakin tai kaikilla oli aamulla pakollinen meno tai mukana oli kuski, jonka hermo muiden juttuihin petti kolmen kohdalla. Omissa kapakkaspekulaatioissamme päädyimmekin siihen, että kolmen jälkeen on vielä mahdollista lopettaa, mutta neljäs taittaa kamelin selän.

”Parille” lähteminen oli jo toinen juttu. Se tarkoitti 4-7 tuoppia, mutta sisälsi julkilausumattoman mahdollisuuden täydelle mopon karkaamiselle. Iän mukana ”parin” yläraja laski viiteen, mutta tuo karkaamisoptio pysyi yhä mukana. Vaikka ”parille” lähteminen olikin yleisin tapa, oli se myös seuraavaa päivää ajatellen kököin vaihtoehto. ”Parista” tuli pieni kanuuna, joka jäyti hiljaa mutta varmasti koko seuraavan päivän.

Lähteminen ”ravintolan päälle” oli aina varmaa desperado -meininkiä. Kun seitsemän nurkilla istahti soittoruokalan pöytään, ei kotiin päässyt ennen kahta tai neljää. Silloin oli alusta asti täysi rähinä päällä. Mikäli joku kaveriporukasta kuvitteli todella pääsevänsä ”parilla”, muut kantoivat hänelle aina tiskillä käydessään uuden kaljan. Lähes poikkeuksetta niska taittui jossain vaiheessa ja koko porukka oli ilman pidäkkeitä. ”Ravintolan päälle” lähteminen ajoittui yleensä viikonloppuihin ja seuraava päivä piti olla vapaata. Mikäli ”parille” lähteminen karkasi tähän juomisen muotoon, oli seuraava päivä mahdollisine duunikuvioineen hirveä kokemus. Aivan kauhea se oli ilman duunejakin.

Kielikuva ”ravintolan päälle” on muuten varastettu 1970-luvun Turhapurosta.