Portfoliopolven "burn outit"

Viikolla uutisoitiin Taloustutkimuksen kyselyn tuloksia, joiden mukaan lähes puolet työssäkäyvistä pelkää palavansa loppuun. Ikäryhmässä 40-49-vuotta peräti 82 prosenttia kokee terveydentilansa heikentyneen työn vuoksi. Samanaikaisesti nuoret ovat kyselyissä raportoineet jo vuosia pelkäävänsä eniten jaksamista tulevassa työelämässä. Kuva työstä ei siis ole kovin ruusuinen kenenkään näkökulmasta.

2000-luvun alkupuolella käytiin vilkasta keskustelua pätkätöistä. Tuolloin tutkija Kari Paakkunainen lanseerasi käsitteen portfoliosukupolvi. Se on edelleen käypä käsite, kun etsitään työelämään liittyvän äärettömän kiireen ja kovan kilpailun syitä.

Nopeasti muuttuva työelämä perustuu monilla aloilla projekteihin. Ne tarjoavat töitä muutamasta kuukaudesta joihinkin vuosiin. Projektin päätyttyä on työntekijän siirryttävä seuraavaan. Yhtä paikkaa kiinnostavassa projektissa voi nykyisin hakea helpostikin 100-200 henkeä. Paikkaan valitaan se, jonka CV ja muut ansiot ovat parhaat - kenen portfoliossa on eniten monipuolista osaamista.

Käynnissä on syklinen prosessi. Lukematon määrä projekteja käynnistyy ja loppuu ja samalla suuri joukko pätkätyöläisiä etsii paikkaansa kierrossa. Jokainen tietää, että päästessään kiinni projektiin, täytyy tykittää täysillä. Jos osoittaa poikkeavaa kykyä, sitoutumista ja tarmoa, voi työnantaja jopa (tosin harvoin) vakinaistaa työntekijän. Vaikkei niin kävisikään, tykittämällä 12 tuntia päivässä saa omaan portfolioon lisää sivuja. Näin asema seuraavassa työnhaussa on muihin hakijoihin verrattuna astetta parempi. Syklissä on siis kyse kilpailusta, jossa palkintona on työ ja hyvällä tuurilla jopa itseä kiinnostava jobi, pätkän ajaksi.

Jos ja kun pohditaan sitä, mikä työelämässä pakottaa pistämään aivan kaiken peliin - oman terveydenkin uhalla - löytyy ainakin yksi iso vastaus portfoliopolven kilpailusta työmarkkinoilla. Tehokas, nopea, ylitöitä ilmaiseksi painava ja sitoutunut väsääjä on tietysti työnantajan unelma, mutta samalla työntekijä kuluttaa 100 prosenttisesti omia henkisiä ja fyysisiä resurssejaan. Työntekijä on myös eräänlaisessa kiitollisuuden velassa työnantajalle siitä, että juuri hänet valittiin satojen joukosta kahden vuoden projektiin. Täytyy osoittaa olevansa valinnan arvoinen.

Työnantajan vastuulla on katsoa, ettei ahkera väsääjä aja itseään loppuun. Paradoksi kuitenkin syntyy, kun työntekijä ei tee töitä ainoastaan työnantajalle, vaan pakertaa myös tietoisena omasta portfoliosta - siis siitä, että jokainen ylityötunti, ylimääräinen työtehtävä ja kaikki mistä saa merkinnän portfolioon, nostaa mahkuja seuraavassa työnhaussa. Pätkätyöyhteiskunnan sykli ruokkii näin useilta suunnilta työntekijää ylisuorittamaan.

100 prosenttia työtehoa ei tarkoita vain sitä, että kaikki työaika kuluu työhön. Se kuvaa pikemminkin henkisten resurssien intensiteettiä, joka pannaan työhön. Suoritetaan koko ajan ja aivan täysillä. Näistä asetelmista ei ole vaikea löytää syytä työuupumukseen ja sen pelkoon. Työntekijöitä helpottavan ratkaisun löytäminen ei ole helppoa. Projektiyhteiskunnan syklit eivät oikein tarjoa muuta mahdollisuutta kuin kilpailla, tykittää ja kasvattaa portfoliota - siis polttaa vääjäämättä itseään (loppuun?).

Täytyy sanoa, myös itse tässä projektimaailman oravanpyörässä juoksevana, että puheet työhulluuden yhteiskunnasta osuvat aika nappiin. Eivätkä turhia ole myöskään väitteet suomalaista yhteiskuntaa kuvaavan käsitteen wellfare korvautumisesta termillä workfare.

Suositeltavaa (helposti saatavilla olevaa) luettavaa:
Hoikkala, T. & Salasuo, M. (toim.) (2006) Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta (julkaisuun tästä): http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/prekaariruoska.pdf

Ja tietysti tekstiä melodisesti kuvittavaa musiikkia: Factory - Bruce Springsteen.

Kirjoitettaessa soi Factory - Bruce Springsteen