Yhteiskunta

Suomessa on kova into kieltää asioita. Tupakka on viime vuosina ollut erityisen kieltämisinnon kohteena.

Heti aluksi kerron, että en tupakoi enkä ole koskaan tupakoinut. Pidän sitä typeränä tapana ja pirun pahanhajuisena.

Asioiden kieltäminen on yksisilmäistä ja kapeakatseista, eikä johda toivottuihin tuloksiin. Onko huumeiden käyttö lakannut tai edes vähentynyt niiden kieltämisen myötä? Käyttääkö kukaan alle 18-vuotias alkoholia, vaikka se on heiltä kielletty?

Kielto ei poista tarvetta. Kiellon seurauksena aineen toimittamisen voitot menevät salakuljettajille, ja veronmaksajille jäävät valtavat kustannuksen valvonnasta. Yhdysvaltain "huumeiden vastainen sota" on tästä surullinen esimerkki.

Suomessa tupakkavero on tällä hetkellä vähintään 59% vähittäismyyntihinnasta. Päälle tulee arvonlisävero. Kokonaisuutena tupakan hinnasta on veroa noin 77%. Tupakka-aski maksaa n. 5 euroa, josta veroa on 3,85 euroa.

Venäjältä saa kartongin tupakkaa 5 eurolla ja sen saa Suomessa myytyä 30-40 eurolla. Jos tupakka kielletään, myyntihinta vähintäänkin tuplaantuu. Näin 5 euron sijoituksella voi saada vähintään 50 euron voiton. Vain kieltämällä aine voidaan luoda näin houkuttelevat salakuljetusmarkkinat.

Suomessa noin miljoona ihmistä tupakoi. Tupakka on yksi vahvimpia riippuvuuden aiheuttajia, samassa luokassa heroiinin kanssa. Ne, jotka ovat halunneet lopettaa, ovat varmaankin jo sitä vähintään suunnitelleet tai yrittäneet. Heitän hattuvakiona, että vaikka tupakka kiellettäisiin, maahan jäisi vielä vähintään 300 000 tupakoitsijaa. Arvioin varovaisesti, että kiellon jälkeenkin nämä ihmiset polttavat ainakin askin viikossa.

Jos kiellon seurauksena tupakan hinta tuplaantuu, näiden 300 000 ihmisen vuoden tupakoinnin yhteishinta on 156 miljoonaa euroa. Luomme yhdessä yössä vähintään 150 miljoonan euron laittomat markkinat.

Ajattele jotakin merkittävää henkilökohtaista tavoitettasi. Olkoon se vaikka tutkinnon saaminen, painon pudottaminen tai vuorelle kiipeäminen. Kerrotko tavoitteestasi tutuillesi?

Jos haluat maksimoida todennäköisyytesi saavuttaa tämä tavoite, sinun ei kannata kertoa tavoitteestasi muille. Ongelma ei ole se, kuinka muut suhtautuvat tavoitteeseesi, vaan se, kuinka oma suhtautumisesi muuttuu.

Eräässä tutkimuksessa osa ihmisistä kertoi heille annetun tavoitteen muille, osa ei. Ne, jotka eivät kertoneet, jatkoivat ilmoituksen jälkeen työtä tehtävänsä saavuttamiseksi pidempään kuin ne, jotka tavoitteensa kertoivat. Edelleen, kertomatta jättäneet ilmoittivat tavoitteen saavuttamisen vaativan vielä paljon työtä, kun taas tavoitteestaan kertoneet kokivat olevansa lähempänä tavoitettaan. Toisin sanoen, kertomalla tavoitteen vähentää ponnistelua tavoitetta kohti ja saat samalla käsityksen, että olet oikeasti lähempänä.

Kun saat tyytyväisyyttä tavoitteen kertomisesta, on vähemmän todennäköistä, että työskentelet tavoitteesi eteen ja että koskaan saavutat sitä. Käyttäydymme niin, että toisille kertominen olisi askel kohti tavoitteen saavuttamista.

On taas ollut masentava kaksiviikkoinen. Ei siksi, että elämä juuri nyt masentaisi tavallista enempää, mutta olen joutunut kuuntelemaan aivan kauheita argumentteja. Kaiken lisäksi asialla on ollut tahoja, joiden ainakin teoriassa olettaisi omaavan peruskoulutason ymmärryksen. Mutta ei – joudun selittämään itsestään selvyyksiä.

Esim. 1: Minä sanon tutkimuksiin pohjaten, että nykynuorten suhde sotien suureen kertomukseen on hapertumassa ja se on varusmiesten palvelusmotivaatiolle haaste (ks. http://www.kirkkojakaupunki.fi/uutiset/taakse-poistu). Saan oikein kenraalistason mieheltä kirjallisen vastauksen, että olen väärässä. Tämän ko. henkilö osoittaa todeksi kuviolla, jossa on kysytty varusmiehiltä: tuleeko palvelus säilyttää ja onko se arvo sinänsä? Nyt tämä tyhmä tutkija kysyy, mitä helvetin tekemistä tuolla kysymyksellä on nykynuorten ja sotien suuren kertomuksen välillä? Vastaan ko. henkilölle kirjeitse, että hänen argumenttinsa oli jotain tyhjän ja tyhmän välistä.

Esim 2: SPR:n kunniakkaan päihdetyön 10-vuotisseminaarissa kuulen joltakin kolmannen sektorin päihdetyön ammattilaiselta, että taiteiden yössä värikkäissä paidoissa liikkuneet nuoret ”olivat ottaneet jotain, en tiedä mitä mutta olivat kaikki ihan sekaisin”. Tällä kommentilla hän kyseenalaistaa sadat väestötason kyselyt, joiden mukaan 80 prosenttia kannabiksen kokeilijoista lopettaa muutaman kokeilukerran jälkeen. Vastaan, että jos menee selviämisasemalle, näkee varmasti vielä enemmän päihtyneitä kerralla. Mutta tiedoksi: tämän ”ammattilaisen” mukaan kaikki nuoret vetävät jotain huuuumetta. Hohoijaa!

Esim. 3: Sama seminaari ja Irti huumeista Ry:n toiminnanjohtaja kertoo heidän olevan huumeiden käytön valtimolla ja tutkijoiden sekä virkamiesten laskimolla. He siis omaavat ”todellisen tiedon”. Kyseinen järjestö painottaa työssään kovasti huumeongelmaisten omaisten auttamiseen. Voi siis olettaa, että heillä on hyvä tatsi omaisten huoliin. Sen sijaan kokeiluun, käytön yleisyyteen, ongelmattomaan käyttöön ja satoihin muihin ilmiöihin ei yhtikäs mitään (Studio Kotro http://www.youtube.com/watch?v=2FFtY4BYsuY.)

En halua mestaroida. Minusta IHRY:n ja tuon toisen päihdeargumentin esittäneen sedän tekemä duuni on todella arvokasta! Voi kuitenkin kysyä kaksi kysymystä:
1. Onko oman subjektiivisuuden ymmärtäminen todella näin vaikeaa?
2. Onko kohtuutonta olettaa tietyllä alalla toimivien ”ammattilaisten” lukevan edes omaa työtään koskevat keskeiset tutkimukset?

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että me opiskelijat haemme koko ajan?

Ensin haemme opiskelupaikkaa. Joillakin siinä saattaa mennä vuosia – ja niiden aikana tulee haettua yhtä jos toistakin.

Sitten kun opiskelupaikka on hallussa, haemme asuntoa. Siihen kuuluu paitsi asunnon etsimistä, myös aivan konkreettista hakemusten täyttämistä – yhä useammin myös vapailla markkinoilla. Jo alussa haemme myös opiskelijakorttia sekä opintotukea. Päätöksen mukana tulee muutoksenhakulomake; voi, kunpa niitä voisi lähettää minne vain.

Opintojen aikana saatamme joutua hakemaan suosituille kursseiLLE. Selvää ainakin on, että joka ikinen joka haluaa opintoihinsa vaihtelua ja oman profiilin, joutuu joskus hakemaan kursseJA. Moni hakee vaihto-opiskeluun, jotkut hakevat ulkomaille jäädäkseen.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on työnhaku. Siitä ei nykyisillä sukupolvilla tulekaan loppua, sillä korkeakoulutettuja myöten yhtenäiset urat ja varmat, pitkäaikaiset työpaikat ovat historiaa ja eläkeikäkin karkaa elinajanodotteen tuolle puolen.

Ainakin joillakin aloilla on mahdollisuus hakea stipendejä, apurahoja tai työ-/opiskeluvälineitä. Käypä onni tai ei, ensi vuonna on uusi haku edessä. Se liittyy läheisesti toiseen, laajempaan aiheeseen: moni hakee vuodesta toiseen esimerkiksi sääliä. Bubbling under: motivaation hakeminen.

En ole pitkään aikaan tavannut ketään, joka ei silloin tällöin hakisi tarkoitusta elämälleen ja/tai opiskelulleen. Niissä riittääkin hakemista, varsinkin kun samaan aikaan haemme myös elämänkumppania, itseämme ja kaupasta olutta.

Samalla kun haemme tanssiin, voimme hakea myös ymmärrystä, iloa tai sisäistä rauhaa. Ja kliseisesti ne saattaa joskus löytää, kun lopettaa hakemisen.

Ennen oli helpompaa, kun oli hakulaite. Siinä oli tosin se erikoisuus, että siinä olit itse haun kohteena.