Yhteiskunta

Vihkikaavan tärkein kohta kuuluu suunnilleen näin: “Tahdotteko ottaa tämän (naisen nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?” - ja sama sitten toisin päin. Tässä mennään pahasti metsään. Mitä pelkkä tahtominen auttaa?

Tahdon moniakin asioita, mutta suuri osa niistä ei loppujen lopuksi ole tärkeitä. Vain sellainen asia on tärkeä, jonka eteen on valmis tekemään töitä. Vasta aikominen on merkki sitoutumisesta. Tahtominen on edellytys aikomiselle, mutta ei ole tae siitä.

Rakastaminen on nimenomaan tekemistä, se on päätöksiä tehdä toiselle asioita, jotta tällä olisi parempi olla. Tässä tahtoja eroaa aikojasta. Tahtoja vaihtaa laivaa heti kun pitäisi tehdäkin jotain parisuhteen eteen, kun pitäisi tehdä muutakin kuin tahtoa. Aikoja on sitoutunut suhteeseen ja tekee mitä tehtävissä on, jotta rakastamallaan ihmisellä olisi parempi olla. Aikoja etsii ratkaisut ongelmiin, tahtoja toivoo, ettei ongelmia tulisi. On helppoa nyökytellä myöntävästi kysymykseen "tahdotko miljonääriksi". Sen sijaan kysymys "aiotko miljonääriksi" pistää jo miettimään, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii.

Omissa häissäni etsin maistraatin vihkijää käsiini ennen vihkimistä, jotta voisin sopia etukäteen tästä tahdon/aion -vaihdoksesta. En kuitenkaan häntä löytänyt, ja tilaisuuden alussa ei ollut tähän enää mahdollisuutta.

Vihkijä oli matalaääninen tuomarinkaltainen herrasmies, jolla oli auktoriteettia. Tilaisuus oli varsin arvokas. Vihkiminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Siitä jäi kuva, että tässä tosiaankin sitoudutaan.

Suuri kysymys kysyttiin minulta ensin. Vihkijän auktoriteetti teki minuun vaikutuksen ja minulla meni pupu pöksyyn. Vastasin "tahdon". Se hävettää minua vieläkin, melkein 10 vuoden päästä.

Seuraavaksi vaimoltani kysyttiin sama kysymys. Hän vastasi jämäkästi "tahdon ja aion". Vihkijältä meni pariksi sekunniksi konseptit sekaisin, tilanne oli hänelle selvästi uusi. Sitten vihkiminen eteni normaaliin tapaan.

Minä olin tyytyväinen. Olin valinnut oikein, sainhan puolisokseni aikojan. Vaikka ryssin elämäni ainoan tilaisuuteni vastata "aion", ei vihkimisestä puuttunut aikomista. Eikä ole lainkaan huono asia, että vaimossa on munaa. Varsinkin hääyönä.

On tullut se aika vuodesta, jolloin kansalaisjärjestöt jättävät kuponkejaan sisään tukirahojen toivossa. Lama ja valtiontalouden säästö- ja teho-ohjelmat ovat kuitenkin kiristäneet kukkaron nyörejä ja näissä arpajaisissa järjestökentän käsi vapisee. Vuosikymmeniä toimineet pienet nuoriso- ja päihdejärjestöt, jotka olivat tärkeässä roolissa edesmenneen hyvinvointivaltion rakentamisessa, ovat nyt historiansa kovimmassa kriisissä. Jos rahaa ei tule, pistetään lappu luukulle.

Nuoriso- ja päihdealan järjestöt ovat Suomessa paljon vartijoina. Merkittävä osa ehkäisevästä työstä, kasvatuksesta, valistuksesta ja korjaavasta työstä tapahtuu edelleen niiden kautta. Yhteiskunnan jakautuessa entistä selvemmin kahtia, meillä ei ole varaa menettää tätä voimavaraa.

Samanaikaisesti ulkoistamisvimmassa rietasteleva julkinen sektori kilpailuttaa järjestöt kyykkyyn ja saa ne hoitamaan tehtäviä ryöstöhintaan. Tilanne on kummallinen, sillä ulkoistamisen ideana piti alun perin olla parempien palveluiden tuottaminen, ei kansalaisjärjestöjen työntekijöiden saattaminen orjan asemaan. Nyt kuitenkin rahahanat ovat sulkeutumassa ja huolimatta orjatyövoiman käytöstä järjestökentällä, alkaa lappuja nousta luukuille.

Jossakin joku - ei tietenkään valtio, joka syyttää kuntia, eivätkä tietenkään kunnat, jotka syyttävät valtiota - on järkeillyt, että pienet järjestöt imetään kuiviin ennen kuin pyöveli lyö niiden pään lopullisesti irti. Ongelmana menetelmässä on kuitenkin se, että kansalaisjärjestöjen jälkeen ei ole enää ketään jota orjuuttaa ja ennen muuta, mikään muu instanssi ei kykene hoitamaan vastaavia tehtäviä.

Se joku jossakin on unohtanut, että jos pienet nuoriso- ja päihdejärjestöt katoavat, uusien rakentaminen vie vuosikymmeniä. Periytyvää osaamispääomaa ei voi perustaa uudelleen. Tässä kohdin haluaisin lausua jotain optimistista tai tulevaisuutta kaunein värein maalailevaa, mutta en halua valehdella. Monien epätoivoinen katse kääntyy nyt RAY:n tulevien linjausten suuntaan, mutta pienten järjestöjen kohtalo vaikuttaa sinetöidyltä. Ne jonottavat vuoroaan mestauslavalle.

Iltalehdessä on aina silloin tällöin henkilöjuttu Eija-Riitta Korholasta, joka hämmästelee ilmastohysteriaa rennosti mökillä tai saunassa. Tämän lajityypin kriittinen journalismi saavutti yhden lakipisteensä perjantaina julkaistussa Nyt-liitteessä, jossa toimittaja pääsi tutustumaan tutalaiseen tuplatohtoriin. Iik!

Pois alta risut, männynkävyt, lapsinerot ja nuorena väitelleet (mm. Pekka Himanen, FT 20-vuotiaana) – täältä tulee Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Jaakko Aspara, 29.

Älkää käsittäkö väärin! Juttu oli soljuvasti kirjoitettu ja ehjä kokonaisuus, ja minustakin tuli sitä lukiessa Aspara-fani. Valitettavasti jutusta (ja pääkirjoituksesta sekä HS-etusivun nostosta) oli vain unohtunut taustatyö ja kriittinen ajattelu. Ilman niitä on vaikeaa kirjoittaa koulutuspolitiikasta, joten yritän tässä vähän paikkailla.

-

Jaakko Aspara, kuusi laudaturia ja yksi eximia, on ns. kympin poika. Heitä on melko harvassa, mutta olen pannut merkille, että (Aalto-yliopiston) Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden osasto (tuta) on onnistunut keräämään heitä tavallista enemmän yhteen paikkaan. Syynä saattaa olla se, että siellä saa korkeakoulututkinnon sekä tekniseltä että kaupalliselta alalta, kun muilla aloilla kyvykkäät ja laaja-alaiset joutuvat monesti opiskelemaan kaksi erillistä tutkintoa.

Tästä ei tietenkään puhuttu jutussa mitään. Eikä siitä, että valmistuakseen diplomi-insinööriksi kolmessa vuodessa tarvitaan vähän muutakin kuin sitä, että ”’opiskelisi kahdeksan tuntia päivässä, kuten on tarkoitus. Siis kahdeksan tuntia ihan oikeaa opiskelua, neljän tunnin sähköpostin kirjoittelun ja luennoilla nuokkumisen sijaan.’” Näin siis Aspara itse.

Siitä tietenkin vaiettiin, että kyseisellä osastolla oli joskus tämän vuosituhannen puolella sarja vakavia loppuunpalamisia ja TKK:lla muutama vuosi sitten pieni itsemurha-aalto. Tuolta voi myös aistia tunnelmaa: http://www.tky.fi/fi/ajankohtaista/pysytaanko_pinnalla/

Asparan ensimmäinen tohtorintutkinto on kauppatieteestä, jota Aspara on opiskellut käytännössä koko perustutkintonsa (DI) ajan. Taiteen tohtorinväitös puolestaan käsittelee sitä, miten sijoittajien mielikuvat tuotedesignistä vaikuttavat sijoituspäätöksiin. Tyypillinen taiteen tohtori siis. Toisaalta myös Aalto-yliopiston hallituksessa ”korkeinta taiteen asiantuntemusta” edustaa niinikään designin kaupalliseen merkitykseen perehtynyt tohtori.

Siihenkään ei ollut jutussa puututtu, että urheasti professorintyön ohessa tehty väitöskirja eli tässä tapauksessa oman alan tutkimus on itse asiassa ihan luonteva, ellei peräti pakollinen, osa professorin toimenkuvaa.

Seuraavaksi opimme, että 1990-luvun alussa luotua ja 2008 korotettua opintotukea ”ei ole nostettu vuosikymmeniin” ja että käyttämättömien opintotukikuukausien antaminen rahana valmistuneille on vain ja ainoastaan ”mielenkiintoinen ajatus”. Siis että opintotukimenojen valtava paisutus tavalla, joka ei hyödytä yhtäkään opiskelijaa penninpyörylää, on ”mielenkiintoinen ajatus” ja siinä kaikki.

Haastateltava on ensin asunut kaksi vuotta kotona ja sen jälkeen ”kitkutellut” vuoden opintorahalla ja kesätyötuloilla. Kun diplomi-insinöörin harjoittelupalkkasuositus (http://www.tek.fi/index.php?id=149) pyörii parin tonnin molemmin puolin, voi vain kuvitella sen kurjuuden määrää. Lainastakin puhutaan. Tutalaisten rahakkaat työurat sekä professorin vauras kotitausta eivät voi olla vaikuttamatta lainanottohalukkuuteen – eivätkä ne olekaan! Nimittäin tilastoissa lainaa ottavat eniten – heti konkurssia pakenevien jälkeen – ne, joiden talous ennen ja jälkeen opintojen on kaikkein turvatuin.

Kuulemme myös, osapuilleen kolme kuukautta ensimmäisen Aalto-professorin nimityksen jälkeen, että erityisen menestyksekkäästä tutkijasta ”voisi tulla” oikea Aalto-professori. Voih. Ja pääkirjoituksessa pääsemme fiilistelemään autuaan päämäärättömiä opiskeluvuosia ja yhdeksän vuoden maisterintutkinnon oikeutusta. Erittäin ajankohtaista ottaen huomioon, että rajauslaki astui voimaan vasta 2005.

Harvemmin pääsee Hesarissa toimittajan kirjoittamana läpi tällainen lause: ”26-vuotiaana Todennäköisesti Yksi Nuorimmista professorin viran hoitajiksi koskaan nimitetyistä”. Netistä löytyi minuutissa matrikkeli ’Suomen professorit 1640-2007’, mutta mitä sitä turhia toimittajan aikaa tuhlaamaan. Lukijat voivat itse KVG ja sen jälkeen KVK (kirjasto).

-

Mutta ”Tohtori Aalto” Nyt-liitteen kannessa. Aijaijaijai… Aalto-yliopiston johto ja erinäiset muutkin tahot lienevät olleet liekeissä jutun luettuaan. Hehkutusta ja suitsutusta suoraan suoneen, juuri kun on kaksi vuotta yritetty selittää että kyllä se taidekin on tärkeää, opintotuki säilyy ja lehmät lentää.

HS Nyt – Mitä nyt ja mitä seuraavaksi. ;)

Stefan Wallin on huolestunut dopingaineiden käytön yleistymisestä kuntourheilun parissa. Syyskuussa 2007 hän herätteli aiheesta keskustelua kysymällä, onko dopingista tulossa kansantauti. Wallinin huoli kumpuaa terveysnäkökulmasta. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että dopingaineiden käyttö kasvaa vauhdilla Yhdysvalloissa ja useissa Euroopan maissa.

Itse asiaa tutkivana pohdin kovasti sitä, onko ongelmanäkökulma oikea kehys dopingaineiden käytölle kilpaurheilun ulkopuolella. Käytön terveyshaitoista kiistellään ja emme itse asiassa tiedä, millaisesta ilmiöstä on kyse. Kehon muokkaus lääkeaineilla voidaan kiinnittää yhtälailla lääkkeistymiseen, tehokkuuseetokseen, alakulttuurikeskusteluun ja moniin muihin näkökulmiin.

Vaikuttaa siltä, että moni dopingaineita käyttävä kuntoilija on tyytyväinen nykytilanteeseen. Mitä ilmeisimmin terveyshaitat ovat suhteellisen vähäisiä. Käytöstä irtoaa myös hyötyä, sillä muutenhan siinä ei olisi mieltä. Julkinen keskustelu dopingaineiden käytöstä kilpaurheilun ulkopuolella on vähäistä ja käyttäjät saavat puuhata rauhassa, toistaiseksi. Sanon toistaiseksi sen vuoksi, että ilmiöön on viimeaikoina alettu kiinnittää huomiota. Elämmekin aikaa, jona myös kuntoilijoiden parissa tapahtuva dopingaineiden käyttö hakee yhteiskunnallista paikkaansa.

Mitä yritän sanoa? Uusien ilmiöiden ilmaantuessa yhteiskunnallisen skannauksen piiriin, tehdään niistä määrittelyjä. Nämä määrittelyt asemoivat toiminnan ja siinä mukana olevat ihmiset johonkin lokeroon. Dopingilmiö on kuin saippua. Kuntoilijat ovat saaneet olla rauhassa ja suorastaan välttelevät tutkijoita. Reaktio on ymmärrettävä, mutta enää ei väistöliikkeillä saavuteta rauhaa. Kuntodoping asetetaan viranomaisten toimesta johonkin ja ilman käyttäjien ääntä todennäköisin paikka on laittomien päihteiden rinnalla. Paikan oikeellisuudesta en itse ole lainkaan vakuuttunut. Kuulen mieluusti näkemyksiä asiasta keskustelussa ja toivon käyttäjien tarttuvan mahdollisuuteen saada anonyymisti äänensä kuuluviin:
http://www.dopinglinkki.fi/files/Etsitaan_haastateltavia.pdf

1970-luvulla tutkittiin palkitsemisen vaikutusta lapsiin. Klassikkotutkimuksessa joukko lapsia sai kunniakirjan, kun he piirsivät haluamansa kuvan. Vertailuryhmä ei saanut muuta palkintoa kuin piirtäminen itse. Pari viikkoa myöhemmin lasten leikkejä seurattiin lasten itse näkemättä. Ne lapset, jotka saivat palkinnon, käyttivät piirtämiseen puolet vähemmän aikaa kuin vertailuryhmä. Kun piirtämisestä ei enää saatu palkintoa, sitä ei tehty. Piirtämisen arvo ja kiinnostavuus oli sidottu siitä saatavaan ulkoiseen palkintoon, ei piirtämisen itsensä tuottamaan iloon.

Monet vanhemmat antavat rahaa lapsilleen, jos he saavat hyviä arvosanoja koulussa. Asiasta on väitelty paljon. Nyt lopultakin tehtiin ensimmäinen empiirinen tutkimus aiheesta: kuinka lasten rahallinen palkitseminen vaikuttaa heidän oppimiseensa?

Kokeessa oli neljä vertailtavaa tilannetta: New York: luokkatasosta riippuen oppilaille maksettiin $25 tai $50 per koe. Rahat maksettiin suoraan oppilaiden tilille. Chicago: mitä parempi arvosana, sitä suurempi palkinto, enintään $50 per koe ja enintään $2000 vuodessa. Puolet rahoista saa heti, puolet silloin, kun valmistuu koulusta. Washington: kaava, jossa huomioitiin viisi eri muuttujaa, mukana myös läsnäolo ja hyvä käytös. Parhailla pisteillä tienasi $100 kahdessa viikossa. Dallas: ei palkintoa tuloksista, vaan vain tekemisestä. Kun lapsi luki kirjan ja suoritti visailutehtävän kirjan tietojen perustella, hän sai $2.

Tulokset mitattiin valtakunnanlaajuisissa standardoiduissa kokeissa, ja niitä verrattiin oppilaisiin, jotka eivät saaneet mitään rahallisia palkintoja. New Yorkissa koetuloksissa ei ollut parantunusta. Chicagossa oppilaat kävivät tunneilla ahkerammin, mutta koetuloksissa ei ollut muutosta. Washingtonissa tulokset paranivat hiukan. Dallasissa koetulokset paranivat huomattavasti (30%), ja pysyivät parempina myös vuosi testin jäleen.

Näyttäisi siis siltä, että ei kannata palkita tuloksista, vaan tekemisestä. Oppilailla on suora vaikutusvalta tekemisiinsä, mutta tuloksiin vaikuttavat muutkin asiat. Jos oppilaalla ei ole hyviä opiskelustrategioita, on melkein samantekevää, kuinka paljon hänelle maksaa - hänellä ei kuitenkaan ole tiedossaan keinoja, jolla suoritustaan parantaisi. Palkitsemisella voi kuitenkin vaikuttaa tuloksiin, mutta ei ole samantekevää, mistä palkinto annetaan.

Vaikka oppilaille maksaminen parantaisikin tuloksia, se on pikemminkin merkki ongelmasta kuin ratkaisu niihin. Sinulle ei varmastikaan tarvinnut maksaa senttiäkään tämän kirjoituksen lukemisesta, ja mahdollisesti opit tästä jotain uutta. Et lopettanut kesken, koska asia ilmeisesti kiinnosti. Jos asia kiinnostaa, siitä luetaan ja sitä tutkitaan ihan vain tutkimisen ilosta. Kuinka julkinen koululaitos on onnistunut tekemään oppimisesta niin epäkiinnostavaa, että oppilaille kannattaisi maksaa opiskelusta?

Yhdysvalloissa 1941-1945 sotilaiden lukutaidottomuus oli 4%. Korean sodassa 1950-1953 osuus oli 19% ja Vietnamin sodassa 1964-1973 osuus oli jo 27%. Vuonna 2003 koko väestön lukutaidottomuus oli 14%. Mitä enemmän valtaa valtiolla on koulutuksessa, sitä huonompi on väestön lukutaito. Jos tämä ei osoita julkisen koulutuksen epäonnistumista, mikä sitten osoittaa? Tällaisia ongelmia ei ratkaista antamalla oppilaille rahaa.

Itse näen ydinongelmana, että koulu ei ole mainittavasti uudistunut liki sataan vuoteen. Menetelmät ovat yhä samankaltaisia. Joku muu päättää, mitä oppilaiden pitää oppia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kaumpana koulun menetelmät ovat nykyajan vaatimuksista, ja sitä huonompia ovat tulokset. Aiemmassa blogissani kirjoitin Sudburyn vapaasta koulusta, jossa oppimistuloksetkin ovat loistavia.

Eräiden tunteet ovat kuumenneet kevään aikana koulutusviennistä. Projekti on ollut vireillä jo pitkään, mutta opetusministeriö piti asiassa matalaa profiilia, jottei koko roskaa ammuttaisi alas heti kättelyssä.

Pelko oli turha, sillä ei koulutusvientiä tarvitse ampua alas. Koko homma kun lähtee siitä, että koulutus nähdään palvelutuotteena markkinataloudessa, ihan kuin hiustenvärjäys tai autonkorjauskin. Heh.

Kyynisyys on yleensä helppo laji, mutta tällä kertaa ei. Ajatus koulutusviennistä nimittäin kuulostaa nerokkaalta: ”vähäpäästöistä ja aineetonta, osaamislähtöistä, luovaa ja innovatiivista korkean asiantuntemuksen palveluliiketoimintaa”. Huuhaa-virkamiehen ja -poliitikon märkä uni.

Kun Björn Wahlroos julisti Hankenin ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlissa vuosi sitten, että ekonomit rakentavat maailmanrauhaa, kirjoittajalla meni fasaaniterriini väärään kurkkuun.

Pahinta oli, että Nalle on aivan oikeassa! Tasavertaiset ja vapaaehtoiset kauppasuhteet naittavat eri maailmankolkat keskenään niin pohjamutia myöten, että sodankäynti ja muu uhittelu lakkaa kannattamasta. Toimiva infrastruktuuri ja vakaus tekevät hyvää bisnekselle, joten laittakaa nyt ne aseet pois.

Tässä oikeastaan onkin kaikki, mitä tarvitaan koulutusviennin romuttamiseen.

Koulutus ei ole palvelu markkinataloudessa, vaan hyvin pitkävaikutteista ja syvälle rakenteisiin käyvää yhteiskunnallista, jopa poliittista, toimintaa. Ei ole ollenkaan yhdentekevää, eikä totta vie ”työmarkkinalähtöistä”, miten ihmisiä koulutetaan. Itse asiassa juuri asian poliittisuuden vuoksi kehittämistoimet ovat niin hitaita: kerran väännetystä kompromissista on todella vaikea liikahtaa milliäkään, mikä nähdään sekä yliopistojen sijoittelussa että peruskoulun tuntijaossa.

Eikä maailmassa ole kuin muutamia ulkomaankauppasuhteita, jotka tapahtuvat vapaaehtoisesti saati sitten tasavertaisesti. Nytkin koulutusviennin kohdemaiksi suunnitellaan etupäässä kehitysmaita sekä eriasteisia diktatuureja tai muuten ei-demokratioita, joita nimitetään kehittyviksi talouksiksi.

Ja sitten vielä se perusliirumlaarum yksilö- ja perhetason tulonjaosta, oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Voilà!

Päihdetutkijat Nils Christie ja Kettil Bruun tiivistävät 1986 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan ”Hyvä vihollinen” ihmisten peruskäsityksiä huumausaineiden käytöstä ja sen seurauksista näin: ”Kun kysytään kadun mieheltä, mitä huume on, he pitävät kysymystä ennen kaikkea typeränä. Kaikkihan sen tietävät. Se on jotain vaarallista, jota nuoret käyttävät ja josta he joutuvat rappiolle; juuri sitä vastaan hyvät voimat taistelevat.” Mikäli vastaavan kysymyksen esittäisi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin vastaavalle kadun miehelle, ei vastaus todennäköisesti juuri poikkeaisi edellisestä.

Edellinen kappale on lähes suora lainaus väitöskirjastani vuodelta 2004. Viimeisen 10 vuoden aikana tilanne on muuttunut paljon. Erityisesti median puhetapa huumeista on monipuolistunut ja huumepolitiikassa sekä ehkäisevässä päihdetyössä edistytty paljon. Mutta entä tuo satunnainen kadun mies?

Elokuvan ”Reindeerspotting – Pako Joulumaasta” ikärajasta käyty keskustelu on virittänyt uudelleen pohtimaan, onko yksittäisten kansalaisten tietovarannossa tapahtunut sittenkään mitään. Sain käsiini Elokuvatarkastamon ja Valtion elokuvalautakunnan perustelut leffan ikärajasta. Ne vetivät mielen matalaksi. Samat yleistävät tulkinnat kuin 1980-luvulla nousivat taas esiin. Huumausaineet ovat kaiken pahan alku ja juuri, hyvä vihollinen ja äärimmäinen pahan kategoria. Perustelut elokuvan haitallisuudesta rakentuvat riittämättömän tiedon, vääristyneiden argumenttien ja kärjistävien esimerkkien kautta.

En pysty löytämään järjettömien ja täysin epärationaalisten käsitysten selitykseksi muuta kuin narkofobian, huumepelon. Kun ei tiedetä miten suhtautua, nostetaan kädet pystyyn ja huudetaan: apua, kauheaa, hirveää!

Kuinka laajalti huumepelko on yleistettävissä kansalaisten ajatusmaailmaan? Saatan olla naiivi, mutta uskon, että tänä päivänä ainakin joka kolmas satunnainen kadun mies vastaisi toisin kuin 1986. Mikään ongelma ei katoa lakaisemalla se maton alle tai panikoimalla. Tämän pitäisi olla päivän selvää, mutta sitten on ne huumeet.

Kun ihminen sanoo rakastavansa toista, siihen usein sisältyy ajatus tai ainakin odotus ikuisuudesta: "rakastan sinua ikuisesti". Miksi ihmeessä rakkauden pitäisi olla ikuista? Jos sanon vihaavani jotakuta, ei minun tarvitse sanoa vihaavani häntä ikuisesti. Paitsi että viha laantuu ajan myötä, niin se myös riippuu vihan kohteen teoista - aivan kuten rakkauskin.

“Rakastan sinua ikuisesti” tarkoitus lienee viestittää sitoutumista tai tunteen syvyyttä. Jos tarkoitus on viestittää sitoutumista tai tunteen syvyyttä niin miksi ei sitten sano niin?

Jotta voisi rakastaa ikuisesti, pitäisi elää ikuisesti. Ellei rakastaminen kuole siihen kun rakkauden kohde kuolee niin se kuolee viimeistään silloin kun itse kuolee. Jos rajataan “ikuisuus” huomattavasti lyhyempään aikaan eli ihmisen elinikään, silloinkin sanotaan pelkkä toive totena tai lupauksena. Tunteen intensiivisyys ei tarkoita, että sen kesto olisi pitkä. Ihmiset muuttuvat, ympäristö muuttuu, aika muuttuu. Vaatisi yli-inhimillisiä kykyjä sanoa varmuudella rakastavansa samaa ihmistä edes oman elinaikansa verran. Jo se, että toinen lakkaa rakastamasta takaisin, kuihduttaa “ikuisen” rakkauden useimmiten viimeistään muutamassa vuodessa.

Vain rakkaudestaan epävarma “vaatii” toiselta ikuisen rakkauden tunnustamista. Ikään kuin suhde muuttuisi turvalliseksi ja kestäväksi sillä, että puhuu pehmoisia. Painostettu ikuisen rakkauden tunnustus ei ole aito ja vapaaehtoisenakin se on itsensä pettämistä. "Rakastan sinua ikuisesti" ei ole totta ja on parhaimmillaankin vain optimistinen ennuste. Se on toive - ei aikomus, lupaus tai päätös.

Minä tunnustan ylpeänä, että en rakasta ikuisesti. Minä rakastan toistaiseksi.

“Rakastan sinua toistaiseksi” on merkitykseltään syvempi kuin pliisu “rakastan sinua ikuisesti”. “Rakastan sinua toistaiseksi” on totta. Siihen voi luottaa. Se kiinnittää huomion tähän päivään ja tähän hetkeen eikä johonkin aikaan tulevaisuudessa, jota ei ole todennäköisesti edes tule. Rakkaus kerran saavutettunakaan ei välttämättä ole ikuista. Sitä pitää ylläpitää eikä arkistoida. Rakkaus on teko, ei sana.

Rakkaus ja rakastaminen ovat minulle niin tärkeitä asioita, etten suostu puhumaan niistä pehmoisia. Kuinka voi sanoa rakkautta tai rakasta ihmistä itselleen tärkeiksi, ja sitten valehdella päin naamaa rakastavansa tätä varmuudella ikuisesti?

Keltainen lehdistö luukuttaa viikosta toiseen ”julkkisten” viina- ja huumehöyryisistä sekoiluista. Kun lööpeissä kerrotaan Matin ja Mervin häröilystä, Tuksun Tukholman (putka)matkasta, Henna ja Antti Kurhisen ekstaasikärystä, Pikku G:n kokaiinidiilistä tai Martina Aitolehden huume-epäilystä, tyhjenevät kauppojen lehtitelineet. Yleisö haluaa tirkistellä hörhöilyä.

Keitä nämä ihmiset ylipäätään ovat, mitä he ovat tehneet ja miksi heidän elämänsä kiinnostaa. On entinen mäkihyppääjä, lapsiräppäri ja kasoittain median luomia kummajaisia. Kun näiden tyyppien koomauksesta päihteiden kanssa kirjoitellaan, Suomen-kansa, itseni mukaan lukien, nauraa räkäisesti heidän hölmöydelleen.

Jutun ironia piilee siinä, että usea mediakummajainen elää lööppijulkkiselämäänsä meidän ylläpitämänämme. He ovat riippuvaisia näkyvyydestä ja julkisuudesta, ja median kuluttajat, lehtien ostajat, takaavat heidän toimeentulonsa. Vastapalveluksena media järjestää heille jatkuvalla syötöllä erilaisia, toinen toistaan turhempia kinkereitä, joissa viina on ilmaista ja sekoilu toivottavaa. Vaikka moni ei sitä suoraan myönnä, maksamme välillisesti joukolle ihmisiä julkisena pellenä olemisesta. Luomme heille illuusion aidosta kiinnostuksesta.

Julkisuuteen onkin syntynyt uudenlainen mediayhteiskunnan karnevaali. Sen esityspaikka on lööppitelineissä, lehtien sivuilla ja nettisaiteilla. Yleisö maksaa sisäänpääsystä ja näyttelijät vetävät omaa rooliaan antaumuksella. Karnevaali tarjoaa naurua ja sääliä. Ainakin itselläni naureskelun rinnalla elää sääli näyttelijöitä kohtaan. Viina, huumeet ja elämä mediakarnevaalin kulisseissa ei ole tervettä. Matti on näyttänyt mitä tulevaisuudella on tarjota: alkoholismi, väkivalta, vankila ja monet muut ongelmat.

Voi myös kysyä onko koko karnevaalilla jokin muu merkitys. Onko kyseessä jonkinlainen suomalaisuuden lohdutuksen peili. Siihen katsomalla tulee omasta sekoilustamme helpommin hyväksyttävää. Oma suhteemme karnevaaliin taitaa lopulta olla koko jutun ydin.

Taas tuli Hennalta hyvä avaus, tällä kertaa pääsykokeista.

Työurien pidentämispuheeseen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä se on täynnä väärinkäsityksiä ja kapeakatseista 1900-lukulaisuutta. Jos kuitenkin halutaan pidentää suomalaisten työuria, pitää pidentää molemmista päistä. (Eläkeikään tosin ei saa koskea.)

Alkupäässä on kolme keskeistä faktaa: 1) valmistumisikä on Suomessa korkea, 2) valmistumisajat pohjoismaisittain lyhyet ja eurooppalaisittain kohtuulliset, 3) työelämävalmiudet ovat valmistuneilla maailmanluokkaa, koska töissä käydään jo ennen valmistumista.

Nämä tilastot pohjautuvat aikaan ennen 2005 voimaantulleita opintoaikojen rajauksia (vähimmäis- eli ”ohje”aika + 2 vuotta). Tästä eteenpäin tulisi katsoa vain 2005 ja sen jälkeen aloittaneita, mikä kaunistaa tilastoja entisestään.

Laatu ei saa laskea eikä mielenterveysongelmia ja vuotoa työkyvyttömyyseläkkeelle pidä lisätä. Tästä seuraa, että opintoaikoja ei voi enää lyhentää siitä, mitä ne jo ovat 2005 ja sen jälkeen aloittaneilla. Katseet kääntyvät aikaan ennen korkeakouluopintoja.

Siellä on kolmen vuoden kolo.

Kolo eli ylimääräiset välivuodet johtuvat 1) aiemman opinto-ohjauksen puutteesta / huonosta laadusta sekä 2) pääsykokeiden aiheuttamista pullonkauloista. Opinto-ohjauksen parantaminen säästäisi miljardeja, mutta sille ei oikein osata tehdä mitään: opinto-ohjauksen resurssit makaavat kuntatalouden rotkossa, hajallaan sadoissa kunnissa ja niiden kouluissa ja lukioissa.

Siksi nyt puhutaan pääsykokeista.

Face the facts: Pääsykokeista on hyötyä vain silloin, kun opintoalalla tarvittavia valmiuksia ei mitata lukiossa, ammattikoulussa tai ylioppilastutkinnossa. Esimerkiksi Suomen ”yliopisto”-nimeä kantavissa oppilaitoksissa ei edes ole opintoja, joissa tarvittavat kyvyt eivät tulisi esiin ylioppilastutkinnossa yhtä hyvin kuin nykymallisissa pääsykokeissa.

Poikkeukset voi luetella tässä (sanokaa jos unohdin jonkun):
Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelma (näyttelijänkoulutus)
Aalto-yliopiston School of Art and Design (sis. TaiK)
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
Taide- ja taitoaineiden opettajankoulutus

Jos kaikilla lukuaineilla olisi ”omat erityispiirteensä”, sivuaineiden lukeminen, JOO-opinnot ja pääaineen vaihtaminen ilman pääsykokeita tulisi kieltää. Tsemppiä vaan siihen projektiin.

Motivaatiota ja soveltuvuutta ei voi mitata kilpalukemisella. Siihen on paljon parempia ja halvempia keinoja. ”Pääsykokeita voi kehittää”? Se olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Nyt ne lopetetaan.