Yhteiskunta

Naiset katselevat lasikaton läpi harmaissa puvuissa mersun takapenkille kiitäviä johtajia. Sitten he menevät päiväkodin kautta kauppaan tekemään ruokaostoksia euroillaan, jotka ovat arvoltaan tulkinnasta riippuen 80–100 senttiä.

Tämä kaikki on jo eilispäivää, ja nyt miesten ahdinko vain pahenee.

Esimerkiksi eräässä suomalaisessa opiskelijajärjestössä on jo pitkään toiminut suuri, aktiivinen naisverkosto täynnä vaikutusvaltaisia naisia yhteiskunnan eri aloilta. Ja sitten on vähemmän aktiivinen ja melko eksklusiivinen miesverkosto, johon kuuluu vain viime vuosien puheenjohtajia.

Jälkimmäinen verkosto on niin epävirallinen, ettei sitä oikeastaan ole edes olemassa, mutta silti joku vääräleuka on keksinyt sille nimen: kikkelikerho. Huhun mukaan pääsyvaatimuksena on vanhoina hyvinä aikoina ollut muutakin kuin miehiset sukukalleudet, mutta tästä ei ole vahvistettua tietoa.

Eikä tule.

Nimittäin kävi niin onnettomasti, että Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksessa viime viikonloppuna valittiin puheenjohtajaksi vahingossa nainen. Vahingossa siksi, että ilmeisesti sukupuoleen ei huomattu kiinnittää tavanomaista enempää huomiota.

Yölliset kähminnät kabineteissa jatkuivat aamuun asti, ja lopulta neuvottelijoiden pieni ja perinteisesti miesvaltainen joukko pääsi sopuun keitä kaikkia kokousedustajien tulee äänestää.

Tuloksena kehkeytyi uusi hymyilevä opiskelijan äänitorviseitsikko: http://www.syl.fi/2010/11/20/syln-liittokokous-valitsi-uuden-hallituksen-puheenjohtajaksi-katri-korolainen-virkajarvi/

Koska k-kerhon tapaamisessa ovat perinteisesti läsnä kaikki lähivuosien k-miehet (ml. tämän kirjoittaja), k-kerho voi kokoontua seuraavan kerran aikaisintaan 2010-luvun lopussa – edellyttäen, ettei jostain ilmesty sitä ennen taas pätevää naista, jo toista samalla vuosikymmenellä.

R.I.P. Kikkelikerho.

Olen kirjoittanut viimeisen vuoden aikana tälle foorumille 55 kirjoitusta, 56 jos tämä ynnätään mukaan. Blogi on kategorian päihteet alla ja nimi baarikaappi tuli annettuna. Oman lyhyen esittelytekstin heitin täysin lennosta ja aika kömpelöhän se on - vaikkakin totta.

Suostuessani hommaan en arvannut sen jatkuvan näin pitkään. Ei siksi, että minulta puuttuisi kirjoittamisen intoa tai ideoita, vaan pähkäilin tematiikan yleistä kiinnostavuutta. Päihteet ovat tietysti helppo teema revitellä, mutta vaikea olla revittelemättä. Linjasin alun perin kirjoitusteni sisällön suunnilleen siten, että jokainen teksti sisältäisi yhden informatiivisen elementin, joka ei ole lukijalle itsestään selvä, ja toiseksi jokaisessa jutussa oli jokin koukku – terä. Tietysti teemojen ajankohtaisuus oli eräs pyrkimys, mutta historiasta ammentavana tutkijana en halunnut hirttäytyä siihen. Myöhemmin päädyin suositusten kohdalla laittamaan ainoastaan yhden linkin per teksti. Tavaksi on tullut laittaa linkki musiikkiin, jota kulloinkin kuuntelen tai se löytää resonanssia suoraan tekstistä. Siinä perusmetodini lyhykäisyydessään.

Ehkä erikseen mainitsemisen arvoista on myös diskurssi, siis valittu ”kirjoitustapa”. Arvelin tekstien mahdollisten lukijoiden osuvan ikähaarukkaan 18–40. Melkoinen haitari, jos haluaa juttujen kiinnostava hyvinkin erilaisia ja ikäisiä ihmisiä. Tarkoitus oli, etteivät tekstit ”huojuisi” kovinkaan paljoa. Välillä tunne kuitenkin voittaa järjen ja jokin asia kalvaa itseä niin paljon, että rajoitin ei pysy päällä. Tästä esimerkkinä ovat olleet alkoholimainontaa koskevat bloggaukset. Markkinaliberalismin tunkeutuminen julkisen sektorin hyvinvointipolitiikkaa ohjaavaksi voimaksi oli liian paksua. Silloin paloi pinna pahasti. Mutta, kerran kirjoitettua en ole lähtenyt jälkeenpäin kaunistelemaan ja BlogCityssä kaikki tekstit lepäävät alkuperäisessä formaatissaan.

Missä menee akateemisuuden ja poleemisuuden välinen raja? Entä liian populaarin esittämistavan ja ”sofistikoituneen” pohdiskelun erottava hiuksen hieno terä? Nämä mietteet ovat toki käyneet useasti mielessä, mutta en ole suurempaa angstia niistä saanut. Mutta menkää kirjoittajan saappaisiin, tai tässä tapauksessa bikereihin, ja tällaisia keloja väistämättä nousee pintaan.

Miksi moinen teksti tähän blogiin? Ei, en ole lopettamassa ja sellaista minulle ei ole ainakaan Cityn puolelta edes ehdotettu. Vuoden jälkeen on kuitenkin hyvä tehdä jonkinlainen välitilinpäätös ja avata lukijoille jotakin myös tekstien takaa. Positioida itsensä suhteessa kirjoitettuihin teksteihin. Se tekee hyvää myös itselle, sillä vaikka välillä, tai nykyisin melko usein, perjantai julkaisupäivänä ”kusee”, on tahti pysynyt viikoittaisena. Mitään suurempaa kirjoitusmetodista muutosta en ole suunnitellut, joten yllä kuvatulla tavalla tämä retkeily päidemaisemassa jatkuu. Sumuttaisin, jos en tunnustaisi, että tästä blogista on tullut minulle hyvin mieluinen areenaa jakaa ajatuksia päihdeteemaan liittyen. Ja lopuksi, jotta linja säilyy, pannaan biisivalintakin perinteiden mukaan!

Nyt kaikkialla mietitään kuumeisesti, miten suomalaiset saataisiin jaksamaan töissä pitempään. Siellä paskan pomon, huonon liksan ja tylsien työkaverien kanssa.

Käsiin sattui työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirja Selvästi juovuksissa, jossa kirjailija kertoo alkoholin suurkuluttamisesta ja sen lopettamisen nostamista havainnoista. Siinä on kuulemma osuvia kuvauksia alkoholiongelmien hienovaraisesta piilottamisesta.

Saunassa tuli kaverin kanssa puhetta ns. risuhippien tyylistä: siinä on tiettävästi kyse keski-ikään jo jonkin aikaa sitten tulleesta, risupartaisesta ja kekkoslasein (http://hiki.pedia.ws/wiki/Kekkoslasit) varustetusta kunnon kansalaisesta, joka ei vain ole tullut päivittäneeksi ulkoasuaan Neuvostoliiton romahdettua.

Nopean intuition perusteella harva tyylin edustaja on persoonanakaan varsinaisesti mikään oman elämänsä jarisarasvuo – enemmän he ovat sellaisia… hillittyjä, analyyttisiä ja rauhallisia. Ja sellaiset ihmiset ovat alttiita jäämään jalkoihin. Kaikenlainen ei-trendikkyys, ei-suosittuus ja ongelmaisuus aloittaa helposti negatiivisen kierteen ja ajaa henkilön sivuraiteelle. SIellä alkaa helposti ahdistaa. Ahdistuneet suomalaiset juovat viinaa ja/tai masentuvat, ja päätyvät siten helposti työkyvyttömiksi.

(Aika usein sivuraiteelle ja etenkin alkoholiongelmiin päädytään ihan muista syistä kuin tyylin vuoksi, mutta samapa tuo.)

Sivuraiteella olijoiden kanssa käy helposti niin kuin oppitunnilla, kun opettaja kysyy liian helpon kysymyksen. Kukaan ei oikein kehtaa vastata, joko poimia liian helppoa saalista tai antaa muille viestiä, että "tämä sairaan helppo kysymys on minulle juuri sopivan vaativa ja siksi vastaan siihen". Opettaja, esimies jne. taas ei kehtaa ääneen todeta kysymyksen olevan liian helppo, sillä hän pelkää hiljaisuuden johtuvan siitä, että se on sittenkin jollekulle liian vaikea. Kysymys itse, sivuraiteelle joutunut henkilö, tietää kaikkien näkevän tilanteensa ja siksi häpeää.

Kaikki ovat hiljaa, kukaan ei kehtaa puuttua.

Jotta sivuraiteelta pääsisi pois, muiden olisi kehdattava. Tätä varten on olemassa ammattikehtaajien jalo kilta. Ammattikehtaaja on se, joka kutsuilla aloittaa kahvin ottamisen tai ottaa viimeisen kakkupalan. Hän huomauttaa auki olevasta sepaluksesta ja hampaiden välissä roikkuvasta ruuantähteestä. Hän on myös suomalaisen työhyvinvoinnin pelastaja, kaivattu työurien pidentäjä ja onnellisuuden tuoja.

1960-luvulla kannabis levisi länsimaiseen nuorisokulttuuriin. Käytännössä lähes kukaan ei tiennyt mitä kannabis oli, kuinka se vaikutti ja liittyikö siihen haittoja. Huoli ja paniikki nousivat lähinnä siksi, että siitä tuli nuorten ”juttu” niin Suomessa kuin muuallakin. Vuoden 1961 YK:n huumesopimus piti Yhdysvaltain toivomuksesta (vaatimuksesta) sisällään laajan kannabiskiellon. Suomessa kielto astui asetustasolla voimaan 1966 ja lopullisesti kannabis kriminalisoitiin 1972 huumausainelaissa. Tuolloin käytöstä rankaisemisesta, siis käyttö ja pienen määrän hallussapito omaan käyttöön, päätettiin Eduskunnan suuressa valiokunnassa kolikkoa heittämällä. Hallitus ei kriminalisointia esittänyt, mutta lakivaliokunta esitti – päädyttiin arpaan.

Energiajuomien leviäminen ja niiden haitoista hiljalleen tihkuva tutkimustieto ovat kuin analogia (jonkun mielestä ontuva) kannabikseen. Esimerkiksi tuoreessa Mayo Clinic -journaalissa tarkastellaan energiajuomien tunnettuja ja mahdollisia haittoja (http://www.mayoclinicproceedings.com/content/85/11/1033 ) Kiistatta voidaan sanoa, että 1960-luvulla kannabis kiellettiin merkittävästi vähäisemmän tutkimustiedon pohjalta kuin se, jota energiajuomista on jo nyt. Silloin vain uskottiin kannabiksen haittoihin, mutta niistä ei tiedetty. Energiajuomien myynnin kieltämistä tai kriminalisointia ei kukaan ole ehdottanut. Joitain rajoituksia tietysti löytyy, kuten useiden kauppojen hyllyissä roikkuva lappu: ei myydä alle 15-vuotiaille.

Onko länsimainen yhteiskunta kehittynyt, sivistynyt, vapautunut ja kykenevä nykyisin neutraalimpaan suhtautumiseen erilaisiin psyykeen ja keskushermostoon vaikuttaviin aineisiin kuin aiemmin? No ei tietenkään! Sen sijaan energiajuomien taustalla on massiivinen kaupallinen panostus. Ne tulevat ikään kuin valtayhteiskunnan sisältä osana markkinakapitalismia ja siksi niiden rajoittamista ei pahemmin edes ole mietitty. Sen sijaan kannabiksen levitessä 1960-luvulla ei sen taustalla ollut valtayhteiskunnan hyväksymää lääketehdasta tai virvoitusjuomajättejä. Näin kenenkään intresseissä ei ollut puolustaa sitä.

Pitäisikö energiajuomat sitten laitaa pannaan? Minusta niiden mahdollisista haitoista tulisi keskustella ja miettiä niiden myyntiin rajoituksia. Se ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen varsinainen ”pihvi”. Kannabiksen ja energiajuomien rinnastaminen on kuitenkin hauska analogia ja ajatusleikki. Se tekee näkyväksi yhteiskunnallisen sääntelyn epärationaalisuuden – tai taloudellisen yltiörationaalisuuden. Mekanismit joista tulee myös moraalisia koodeja, kuten kannabis huumausaineena ja energiajuomat maitokauppatavarana, ovat pitkälti keinotekoisesti tuotettuja. Energiajuomat olisi kielletty 1960-luvulla, jos niillä ei olisi ollut kaupallisia taustavoimia. Toisaalta kannabis, jos olisi tullut kuvioihin vasta 1990-luvulla lääketeollisuuden tuomana tai vaikkapa pienessä määrin limppariin sekoitettuna, olisi varmasti hyväksytty aivan eri tavoin kuin omana aikanaan.

Opiskelijat ovat tunnetusti hyviä keksimään erilaisia tekosyitä viinanjuonnille. Yksi erikoisimmista opiskelijabileformaateista on vuosijuhla, jossa kirkasotsainen ylioppilasnuoriso juhlii akateemisin menoin itseään ja rentoutuu korkeakulttuurin sekä hyvän ruoan äärellä. Perinteisiin kuuluu myös suomenruotsalaista alkuperää olevien juomalaulujen mölyäminen oopperakirjallisuudesta lainatuin sävelin.

Siinä missä ainejärjestöjen ja kiltojen sitseillä tilan täyttää huuruinen hyväjätkätys ja me-henki, isojen organisaatioiden juhlat ovat korkean profiilin kansallisia edustustilaisuuksia. Pahimmillaan monta sataa jäykänpuoleista byrokraattia lyö frakit ja iltapuvut päälle ja kuvittelee olevansa upeilla gaalaillallisilla suurin piirtein Monacossa. Tosiasiassahan ulkona sataa räntää ja lautasella makaa nahkea ja jäähtynyt tusinapihvi. Puitteet näyttävät kuitenkin yllättävän hohdokkailta, kun verisuonissa kiertää Tallinnasta kärrätty snapsi.

Osa ylioppilaista viihtyy juhlissa silti vuodesta toiseen, eikä ihme: kärsivällisten bileet paranevat joka vuosi. Formaatti alkaa toimia, kun tuntee muut juhlijat, osaa laulut ulkoa ja ymmärtää, ettei juhlista ole tarkoitus päätyä saatille vaan jatkoille. Siellä voi sitten tapahtua mitä vain, mutta oleellista on erotella toisistaan normaali baari-ilta sekä äärimmäisen hankalissa juhlavaatteissa tapahtuva entisten tai tulevien työkaverien kanssa säätäminen.

Aidosti mielenkiintoista vuosijuhlissa on niiden tarjoama alusta opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan vuorovaikutukselle. Kolmen ruokalajin ja ruokajuomien jälkeen yliopiston hallintopäällikkö alkaa näyttää fuksityttöjen silmissä menevältä rantaleijonalta, ja vuoden opettajaksi valittu lehtori saa ansaittua huomiota äänestäjiltään.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että on vuosijuhlia ja sitten on Vuosijuhlia. Toisissa sedulan portsari odottaa seuruetta vesi kielellä jo yhdeltätoista, toisista väkeä ei saada ulos edes lostarin jonoon. Arvatkaapa, minkä koulun juhlien edustus-illalliskorteista Suomen ylioppilaskunnissa kamppaillaan?

Arvostetussa lääketieteen journalissa (Lancet 2010; 376: 1558–65) ilmestyi aivan hiljan erittäin kiinnostava artikkeli. Siinä eriteltiin 16 kriteerin pohjalta päihteiden haittoja. Kriteereistä 9 liittyi ko. päihteen yksilölle aiheutuviin suoriin haittoihin ja seitsemän muihin haittoihin (perhe, taloudelliset kustannukset, yhteiskunta yms.). Kaksi asiantuntijaryhmää kokoontui vuoden välein pisteyttämään haittoja asteikolla 0-100.

Huolimatta tietyistä metodin vajavaisuuksista ja sen suoraan politiikan tekoon suunnatusta tavoitteesta, voidaan metodia ja asiantuntijoita pitää luotettavina. Tulosten tulkinnassa täytyy noudattaa tiettyä varovaisuutta, mutta niitä ei voi sivuuttaa. Itse näen tulokset ikään kuin hyvänä muistutuksena siitä, kuinka paljon pelkät väärät uskomukset ohjaavat ihmisten käsityksiä päihdehaitoista.

Mikään suuri yllätys ei ole, että alkoholi sijoittui kokonaishaitoissa ykköseksi (72/100p.). Alkoholi sai erittäin korkeat pisteet nimenomaan muiden haittojen osalta. Suorien, yksilölle aiheutuvien, haittojen listassa alkoholi rankattiin sijalle 4. Edelle menivät heroiini, crack ja metamfetamiini. Kokonaishaitoissa järjestys oli seuraava: Alkoholi (72p.), heroiini (55p.) ja crack (54p.). Sitten tuli isompi hyppäys: metamfetamiini (34p.), kokaiini (27p.) ja tupakka (26p.). Yksittäisinä poimintoina kannabis sai kokonaisarvion 20/100, joka oli n. fifty-fifty yksilölle aiheutuvien ja muiden haittojen osalta. Ekstaasi sai 9 pinnaa, joista lähes koko saldo tuli yksilöhaitoista. 20 päihteestä kolme alinta scorea saivat LSD (7p.), buprenorfiini (7p.) ja sienet (6p.).

Mitähän tuloksista pitäisi lausua? Tärkeintä lienee se, että ne todella mittaavat yksittäisen päihteen aiheuttamia haittoja. Todellisuus on kuitenkin sekakäytön sävyttämä, jolloin näillä tuloksilla ei ole suurta merkitystä. Parhaana esimerkkinä buprenorfiini, joka sai vain 7 pinnaa. Bentsot nappasivat 15 pinnaa. Sen sijaan combotettuna näiden aineiden haitta-arvio olisi aivan erilainen: yleisin yliannoskuolemien syy Suomessa. Kyseinen tutkimus ei sovi sellaisenaan jonkin ”uuden” päihdepolitiikan kivijalaksi, mutta varauksin sen tulokset kannattaa painaa mieleen: alkoholi on päihdehaittojen selvä kingi!

Kristillisdemokraatit korostavat kovasti ns. perhearvoja. Niitä onkin helppo kannattaa, sillä kukapa perheitä erityisesti haluaisi vastustaakaan.

Mutta mitä pirua perhearvot sitten pitävät sisällään? Ja miksi pitää piiloutua noin epämääräisen sanan taakse? Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei uskalleta sanoa suoraan, mitä kannatetaan ja vastustetaan. Perhearvot tuntuvat sisältävän aika vähän muuta kuin seksuaalivähemmistöjen syrjintä.

Jos kannattaa seksuaalivähemmistöjen syrjintää, siitä vaan, mikä tekee siitä perhearvon? Eikö seksuaalivähemmistöillä ole perheitä, tai eikö heillä saisi olla? Tarkoittaako perhearvojen perhe heteroparia, kahta lasta, farmarivolvoa ja labradorinnoutajaa? Kuinka homot ovat uhka perhearvoille? EIkö kristillinen perhe pysy kasassa, jos naapurissa asuu homopari?

Perhearvot ovat koko ajan uhattuina ja vaarassa. Selvästikin homot ovat perhearvoja vastaan tai ainakin uhka niille. Perhearvojen (mitä helvettiä ne edelleenkään on?) mureneminen johtaa yhteiskunnan luhistumiseen.

Kristilliset ovast niin huolissaan perhearvoista, että ovat perustaneet perhearvoille oman sivuston. Sieltäkään en tosin löytänyt tietoa siitä, mitä ne perhearvot ovat, ja miksi ne tuntuvat aina konkretisoituvan muiden ihmisten valintojen vastustamiseen.

Yksi asia ei ehdottomasti kuulu perhearvoihin, ja se on yksilönvapaus.

Kaikesta eroaminen ei riittänytkään! (ks. merkintä 20.10.) Nyt pitää vainota ja uhata väkivallalla tai jopa toteuttaa uhkaukset.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=2266363

Ja kun joku loihe lausumaan samasta aihepiiristä samalla viikolla, niin ei muuta kuin polttopullolla päähän. Looginen jatkumo sinänsä: aiemmin on luotettu että 'Raamatulla päähän' riittää, mutta nyt kun sen teho heikkenee muutaman tuhannen pään päivävauhdilla, on syytä siirtyä aseisiin joita ateistikin opiskelija kavahtaa.
http://www.kaleva.fi/uutiset/ylioppilaskunnan-rakennukseen-yritettiin-tehda-polttopulloisku/875622

Samalla mitalla takaisin, eiku...? Kummallista että olemassaolo ja asuminen kotipaikkakunnalla voi olla toisille sodanjulistus. BBC Worldilla oli sunnuntaina todella hyvä keskustelu Lähi-idän tilanteesta, siellä toistui sama teema kansojen mittakaavassa. Katsokaa jos löydätte, vaikuttavaa seurattavaa.

Niin ja luin kyllä,
http://www.city.fi/artikkeli/Akuliina+Saarikoski/3124/ ja
http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/pride-paraati-on-my%C3%B6s-provokaatio/579061
Tosin syrjintähän alkoi jo ennen kuin kukaan ilmestyi kadulle julistamaan kuolemaa enemmistökulttuurille - ja pakko myöntää, aika jännä lähestymistapa sekin.

Mutta nyt saa tämä ainainen homoista jauhaminen riittää.

(Saman totesi jo joku muukin:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/114001/
http://www.mbuzz.biz/jari-sillanpaa-muuttaa-talveksi-espanjaan/
)

Tämä blogi julistautuu tästä lähin kaikesta rinnakkaiselosta vapaaksi vyöhykkeeksi tunnuslauseenaan don't ask, don't tell.
http://www.phrases.org.uk/meanings/no-man-is-an-island.html

1700-luvulla britit yrittivät päästä eroon rikollisistaan ja alkoivat karkottaa näitä ei-toivottuja yksilöitä Australiaan, jota siihen aikaan pidettiin maailman laitana. Ja kai vieläkin.

Merimatka oli karkotetuille karmaiseva kokemus. Jopa kolmasosa heistä kuoli matkalla, ja perille tulleet pystyivät tuskin kävelemään. He olivat sairaita, nälkiintyneitä ja pahoinpideltyjä.

Tieto tästä kantautui Brittein saarille. Ongelmaan mietittiin ratkaisuja. Itse karkottamista ei pidetty ongelmana, vaan vain karkotettujen kohtelua laivamatkan aikana. Säädettiin erilaisia lakeja korjaamaan tilanne. Laivoihin piti ottaa lääkäri mukaan. Mukana piti olla sitrushedelmiä estämään keripukkia. Erilaisia tarkastuksia tehtiin ja kapteenien palkkoja korotettiin. Papit vetosivat kapteeneihin inhimillisyyden nimissä. Kaikki keinot epäonnistuivat. Karkotettuja kohdeltiin aivan yhtä huonosti kuin siihen astikin.

Lopulta eräällä taloustieteilijällä oli yksinkertainen idea: maksetaan kapteenille vain niistä matkustajista, jotka perillä kävelevät laivasta itse. Välittömästi tämän jälkeen matkustajien hyvinvointi parani rajusti. Heistä 99% pääsi perille elossa, puolet enemmän kuin aiemmin.

Kannustimilla on merkitystä ihmisten käyttäytymiseen. Jos kapteeneille maksettiin laivaan otetuista ihmisistä, heillä on taloudellinen kannuste säästää ruokaa perille ja myydä se Australiassa. Terveydenhoitokulut olivat vain kuluja, sillä taloudellisessa mielessä ei ollut merkitystä, tultiinko perille elävinä vai kuolleina. Maksaminen siitä, että matkustajia otetaan laivaan, sai kapteenit tekemään juuri sitä: ottamaan matkustajia, ei muuta.

Jos tupakka- tai alkoholivero vähentää polttamista ja juomista, miksei tulovero vähentäisi työntekoa? Jos opintotuki helpottaa opiskelua ja tekee siitä houkuttelevampaa, miksei työttömyystuki tekisi työttömyydestä houkuttelevampaa? Pohjoisten alueiden maidon kuljetustuki on kannustin, joka saa osan tuottajista kuljettamaan lehmiä satoja kilometrejä, josta maito tuodaan rekoilla takaisin etelään. Minun on hyvin vaikea keksiä tukimuotoa, joka ei samalla olisi epäonnistunut kannustin.

Pankkikriisi ei koskenut Brasiliaa käytännössä lainkaan. Siellä pankinjohtajat voivat joutua maksamaan pankkinsa tappiot henkilökohtaisesta omaisuudestaan. Ei tarvita monimutkaista valvontaa, valtion vallan lisäämistä tms, vaan vain oikeanlainen kannustin.

Minkä vuoksi suuri osa länsimaista on kutakuinkin konkurssissa? Koska kannustimet on rakennettu niin. Jos poliitikko ehdottaa kulujen karsimista, siitä tulee vain valituksia. On paljon helpompaa ottaa lainaa ja pistää lapsemme ja heidän lapsensa maksamaan meidän kulujamme. Missään maassa ei ole olemassa minkäänlaista asetelmaa, jossa poliitikot saisivat palkkaa tuloksen perusteella.

Eräs viehättävä naisystäväni päätti avautua minulle viikolla. Hänen sanomansa voi tiivistää seuraavasti: ”en siedä selviä ihmisiä ravintolassa, sillä heidän seurassaan en voi olla ärsyttävä känninen oma itseni”. Jatkoa seurasi: ”saatan sanoa positiivisia asioita ihmisistä, joita en tarkoita ja kadun sitä seuraavana päivänä”. Jaa-a, että sillä tavalla - tuumasin takaisin. Menivät niin sanotusti jauhot hyvin syvälle kurkkuun. Tulkintahan se on tuokin ja miksei aivan yhtä kestävä kuin perinteisempi ”kännissä olet ääliö” -läppä.

Kun sain kurkkuni vihdoin selviteltyä, päätin iskeä takaisin. Eikö ole parempi ladata ärsyttävää läppää tai yltiöposia juttua esimerkiksi minulle (joka ei juo), joka tiedän että viina se siellä puhuu sun suulla? Tällöin voit aina huoletta tuuletella psyykettäsi kuppilassa ja jälkeenpäin ei tarvitse häpeillä sanomisia tai tekemisiä. Halutessasi saat myös yksityiskohtaista tietoa illan tapahtumista? Sainkin tällä argumentilla hetkellisen yliotteen verbaalisessa painottelussamme.

Mutta annas olla: ”en halua näyttäytyä ääliöltä varsinkaan sun silmissä, sillä humalaiset naiset ovat aivan kamalia – minä ainakin”. Jälleen oli Salasuon aataminomena värisi – siis mitä. Näyttäydyt siis mieluummin ääliönä vieraiden kuin tuttujen ihmisten seurassa. Vastaus tuli kuin K-kaupan hyllyltä: juuri niin! ”Koska en osaa ennakoida humalakäytöstäni, pidän mieluummin etäisyyttä selviin tuttuihin kapakassa”. Meinasin kaivella jo kännissä olet ääliö -korttia taskustani, mutta luovuin tässä vaiheessa pyrkimyksestä löytää yhteinen sävellaji. Ymmärsin myös kysymyksen olevan sukupuolittunut. Kaunis nainen voi vittuilla ja soitella poskeaan soittoruokalassa, kun sen sijaan vastaavasti käyttäytyvä mies ottaisin pataan alta aikayksikön.

Mutta edelleen minulle jäi auki, minulle joka nykyisestä absolutismistani huolimatta olen joskus kulkenut tuhannen ja taas tuhannen kapakan kautta, perustavanlaatuinen kysymys. Tulisiko selvänä olevien pitäytyä ko. neidin logiikan mukaan kokonaan poissa kuppiloista? Jos vastaus on kyllä, niin tällöin pään aukominen tapahtuisi vain kännisten välillä. Vai pitäisikö jokaisen ravintolaan tuoda muille tuntemattomia selvin päin olevia ihmisiä, jotta tarjolla olisi houkuttelevia öykkäröinnin kohteita?

Tätä dilemmaa jään nyt pohdiskelemaan, mutta eiköhän sen sisältö avaudu tämän illan aikana, kun kohtaamme ravintolassa, minä selvänä ja hän humalassa. On kuulemma hyvinkin mahdollista, jopa todennäköistä, että neidin luettua tämän kolumnin ennen ravintolaan lähtöä, joudun nielemään sen kirjain kerrallaan. (Hammasuojat laitan päälle jo kotoa lähtiessäni).