Yhteiskunta

Oppiakseen äidinkielen merkityksen pitää matkustaa toiselle puolelle maapalloa.

Turistin kyllästyminen englanninkielisyyden puutteeseen arabimaan lentokentällä johti taannoin tarjoilijan kipakkaan kysymykseen: "Puhutko itse arabiaa??" Tulin luokitelluksi taas yhdeksi jenkkiurpoksi jonon perälle.

Ulkomailla on välillä vaikea muistaa, että ei, englanti ei ole Suomen virallinen kieli eikä juuri kenenkään täällä syntyneen äidinkieli. Kaikki amerikkalaisetkaan eivät tajua sitä selittämättä; (turhaan) parjattu kieltenopetus yhdessä elokuvatekstitysten kanssa on purrut melko hyvin.

Osaamisen varjopuoli on, että illuusio kahdesta kohteliaasti vierasta kieltä puhuvasta tasavertaisesta maailmankansalaisesta särkyy nopeasti, kun (työkseen englantia puhuvalta) tarjoilijalta loppuu suomalaisen nuoren kanssa sanavarasto jo ravintolan ulko-ovella.

Ja nyt takaisin kotimaahan.

Tällä viikolla huomasin käyttäväni yksinkertaisissa, jopa tylsissäkin työasioissa niin monitahoista ja sivumerkityksillä ladattua suomea, että kun puhekumppani kuulee puutteellisen kielitaitonsa vuoksi vain sen mitä oikeasti sanon, viesti ei mene perille. Turhauttavaa.

Samaan aikaan kun yhdys sana virheistä nillittävät nörtit bondaavat Facebookissa, hyvinvointiraporteissa keskustellaan jo siitä, miten eri sosiaaliluokkien suomenkieliset eivät pian enää ymmärrä toisiaan, koska puhuttu ja kirjoitettu kieli, sen rakenteet ja sanat merkityksineen ovat ihan eri planeetalta.

Kun vertaa ruotsinkielisten tai muiden suomea toisena kielenä puhuvien suomenkielistä puhetta äidinkieliseen, huomaa jossain vaiheessa, että persoonallisuus muuttuu kielen mukana. Yksi yleinen tapa kompensoida suomen sävyjen ja yksityiskohtien puutteellista hallintaa on hymyillä kaiken aikaa leveästi.

Hymyllä ei pärjää kuin livetilanteessa, ja niinpä kielitaidon osittainen puuttuminen heittää monet fiksut, nuoret maahanmuuttajat ulos koulutusputkesta jo ennen lukiota.

Nykymaailmassa ihminen on rampa, jos hän ei saa kielellistä kontaktia ympäristöönsä, ja liikuntavammainen, jos hän ei osaa kieltä kuin ontuen.

Ymmärsitkö? ;)

Alkoholin mielikuvamainonnan rajoittamista pähkäillään edelleen Sosiaali- ja terveysministeriössä. Rajoituksia tulee, mutta niiden volyymi on edelleen arvoitus. Miksi - siinä on hyvä kysymys. Ällistelyni voi tiivistää siten, ettei mielikuvamainonnan kiellosta ole yhdellekään kansalaiselle haittaa. Ainoa kärsijä on alkoholiteollisuus ja senkään ei pitäisi kokea olevansa, sillä hehän myyvät tuotteitaan vain täysi-ikäisille. Mainostoimistoja luonnollisesti pännii, sillä heidän miljoonabisnestään yritetään rajoittaa.

Itse pointtiin. Kun puhutaan alkoholimainonnan rajoittamisesta tai alkoholin hinnasta, nousee eräs ryhmä etunenässä barrikadeille puolustamaan etujaan: hyvin toimeentuleva keskiluokka - ”Tämähän on hirvittävää holhousta!” Give Me a break. Miten alkoholimainonnan rajoittaminen, jonka tutkittuna hyötynä on alaikäisten juopottelun vähentäminen, haittaa suomalaisen hyvin toimeentulevan keskiluokan viinin läträämistä? On vaikea keksiä mitään latteampaa läppää nykyiseen alkoholimainontakeskusteluun kuin holhousnäkökulma. Entiseen tapaan voi lampsia pitkäripaiseen valitsemaan sitä niin sammaleista, tammista ja ah, niin saatanan kevyttä punkkua.

Sama koskee keskustelua alkoholin hinnasta. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että hintapolitiikka on tehokkain, halvin ja nopein tapa vaikuttaa kokonaiskulutukseen. Mutta annas olla, jos hintoja ollaan nostamassa, verotuksellisista tai muista syistä. Taas legioona hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa aloittaa vikisemisen holhouksesta. Vikisijät eivät vaivaudu miettimään, että hinta on suorassa suhteessa kokonaiskulutukseen ja kokonaiskulutus taas haittoihin ja kuolemiin. Tärkeintä on, ettei minun, minun, siis minun, hedelmäisen valkkariputelin hintaan kosketa.

Nyt kysyn, kuinka monen hyvin toimeentulevan keskiluokkaisen elämän laatu kärsii pätkääkään, jos alkoholin mielikuvamainonta kielletään? Vastaan: ei kenenkään! Heitän vielä toisen oikein visaisen: kuinka monen tämän blokin lukijan lompakossa hippustakaan tuntuu, jos oman lempiviinin hintaa nostetaan vaikkapa yhdellä eurolla per pullo? Vastaus on sama kuin edellä. Tässä onkin eräs koko alkoholikeskustelun paradoksi. Eniten mekkalaa pitää se porukka, jolle rajoituksilla ei ole mitään reaalista merkitystä – ei yhtikäs mitään. Hyvin toimeentulevat suomalaiset ovat alkoholiasioissa helvetin itsekkäitä. Syrjään lapset, nuoret, alkoholiongelmaiset ja yleinen etu, sillä minä haluan nähdä vallattoman hauskoja siiderimainoksia kaikkina katseluaikoina ja maksaa viinistäni viisi, en todellakaan missään nimessä kuutta euroa per pullo.

Taustalla on tietenkin vielä isompi ongelma. Tämä itsekäs hyvin toimeentuleva keskiluokka on äänestysaktivisuudessa kärjessä ja istuu erilaisissa vallankahvoissa. Alkoholipolitiikkaa pitää siis tehdä siten, ettei minä, minä, minä -jengin kannatus katoa. Kun luette seuraavan kerran uutisen alaikäisen kuolleen sammuttuaan pakkaseen, pohtikaapa tuolloin edes hetki, pienen pieni hetki, mitkä ovat itsekkyytenne välilliset seurannaisvaikutukset.

PS: Olinpas tänään moralistisessa moodissa!

Esikoulussa sanottiin, että sitten kun menette kouluun, alkaa oikea opiskelu. Ala-asteella (nyk. alakoulu) kurinpalautuksessa sanottiin, että yläasteella (nyk. yläkoulu) on oikeasti vaikeaa, ja sitä varten pitää ”ihan oikeesti” osata tämä ja tämä asia. Yläkoulussa uhkailtiin lukion vaativuudella.

Näistä moni pelottelu osoittautui täysin katteettomaksi. Niillä, jotka ovat tottuneet hoitamaan hommansa, numerot helposti nousevat yläkouluaikana. Esikoulussa saattoi vielä saada henkilökohtaisia tehtäviä, ja miksei myöhemminkin, mutta nykykoulujen isoissa ja levottomissa ryhmissä onnistunut eriyttäminen vaatii opettajilta taikavoimia.

Tiettävästi vain lukio on lunastanut kaikki lupaukset. Siellä saa opiskella sydämensä kyllyydestä, ilman että todistuksessa on liian helposti suora rivi kymppejä. Niilläkin, jotka ovat tottuneet tekemään läksynsä, numerot saattavat laskea jonkin verran.

Vaan mitä tapahtuu sen jälkeen?

Vaikka yliopisto-opiskelu on useimmille melko vaativaa, se ei kuitenkaan estä sitä, että joskus yliopistossa opiskeltavat asiat ovat – tai ne esitään niin hitaasti että niistä tulee – esikoulutasoisia. Osa opettajista on nimittäin melko lailla vieraantunut sisääntulevien opiskelijoiden osaamistasosta, ja arvio saattaa heittää miten paljon tahansa, mihin suuntaan tahansa.

Norsunluutornissa käsittämättömiä mumisevan professorin klisettä täydentää uusi laji, Kai-ken rautalangasta vääntävä lehtori, joka ei muista, että yliopistoissa opiskelevat tasaisen massan lisäksi melkein kaikki Suomen hikarit, kirkkaimmat älypäät ja lahjakkaimmat lusmuilijat.
Kuka kehtaa sanoa luennolla ääneen, että tempon voi kymmenkertaistaa?

Löysin muistilapun vuodelta 2004, jossa kehotin itseäni kirjoittamaan tämän tekstin – tosin nyt se tulee melkein 7 vuotta myöhässä. Mutta nykytieto tekee tarkoitushakuisesta jälkiviisaudesta entistä mehukkaamman. Heittäydyn populistiksi. Käytän identtistä päättelyä, jolla minua nuijittiin eri suunnista vuosina 2001–2004, kun olin huumekeskustelun myrskyn silmässä.

Tehdessäni väitöskirjaa huumeiden viihdekäytöstä 2000–2004 jouduin toistuvien julkisten hyökkäysten kohteeksi. Niiden kärki oli seuraava: huumeiden viihdekäytöstä puhuminen luo huumemyönteistä ilmapiiriä ja lisää käyttöä. Jotain näiden lausumien laajuudesta kertoo se, että mm. kahdesti Hesarin pääkirjoitus iski teemaan, KRP:n vuosikertomuksen johdannossa 2002 oli suora viittaus minuun, Irti huumeista teki erillisen luvun huumeita käsittelevään lehtiseensä vastuuttomuudestani, Ritva Santavuori tykitti kolumneissaan minun lisäävän puheillani käyttöä ja useat poliitikot ja poliisit löivät Ritvalle tahtia lehtihaastatteluissa. Vastenmielisin oli Hesarin pääkirjoitus otsikolla: ”huumeiden viihdekäytöstä puhuminen on kevytmielistä”. Pamautin kuvan ko. kirjoituksesta väikkärini kanteen, ikään kuin vahingossa Perunatorille lennähtäneenä. Perunatori oli 1960-luvun kannabiskulttuurin kehto.

Tiivistäen kaikkien hyökkäysten taustalla oli logiikka, jonka mukaan lietson huumemyönteistä ilmapiiriä, joka lisää käyttöä – puhuminen aineista eritellysti, ilman haittojen liioittelua ja moralisoimatta nähtiin siis moraalittomana. Väitöskirjani oli vastaus populisteille ja murina loppui. Monet ymmärsivät, että tieto tai semantiikka eivät lisää käyttöä, vaan pikemminkin mahdollisuuksia huumekysymyksen hoitamisessa. Tuolloin en viitsinyt kaivaa enempää verta nenästä, mutta taskuuni unohtui vielä jokeri.

Populistien hyökkäys osui 2000-luvun alkuun ja juuri niihin vuosiin, kun kokeilu ja käyttö oli saavuttamassa huippunsa. Väitöskirjani ilmesty vuonna 2004, juuri samana vuonna, kun kokeilu ja käyttö taipuivat selvään laskuun. Nyt hyppään itse populistien kelkkaan ja väitän (tämä on siis täyttä huttua), että huumeiden viihdekäytöstä puhuminen käänsi kokeilun ja käytön laskuun. Tuolloisen Stakesin tilastot osoittavat kiistattomasti, että sekä kannabiksen että stimulanttien kokeilu ja käyttö vähenivät selvästi vuodesta 2004 eteenpäin! Näin ollen kyykytän julkisesti Hesarin pääkirjoittajia, KRP:n johtoa, poliitikkoja, poliiseja, Irti huumeista ry:tä ja kaikki niitä, jotka keräilivät jeesuspisteitä kustannuksellani useita vuosia. Olitte vastuuttomia ja puheenne olivat kevytmielisiä! Kuvittelitte, että valehtelemalla huumeista pidätte kokeilun ja käytön hallinnassa – olitte täysin väärässä! Ja huomatkaa, että lainaan edellä omaa logiikkaanne. Te sanoitte puhetapani lisäävän kokeilua ja käyttöä, mutta kuinka kävikään.

Helsinginkadun appro on jokavuotinen ryyppäjäinen Kalliossa. Tämähän tiedetään.

Muita, vähemmän tunnettuja mutta sitäkin tärkeämpiä yliopistollisia arvosanoja ovat osakuntien ja ainejärjestöjen viuhahdus-opintokokonaisuudet.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalla on Pohjois-Haagassa sauna, josta käsin voi esimerkiksi hankkia pitkän sivuaineen pistäytymällä paikallisessa pubissa ostarin nurkalla, luonnollisesti syntymäpuvussa.

Pohjalaiset viuhahtavat keskeisemmillä areenoilla: vastaava cum laude -suoritus sisältää eduskuntatalon ympäri jolkottelun. Käytännössä matkalla on näyttäydyttävä Pressan taksijonolle ja piakkoin myös musiikkitalosta ulospurkautuville herroille ja rouville. Lääkisläiset ostavat cum laudessa Teboililta patukkaa, eximiassa pitää käydä hampurilaisella.

Laudatur eli pääainetason suoritus irtoaa lääkiksessä ratikkamatkasta Ruskeasuolla, pohjalaiset kiertävät Kolmen sepän patsaan joko taksilla tai jalan – josta satakuntalaiset tosin saavat vasta cum lauden, mutta ehkä tutkintovaatimukset on kirjoitettu aikana ennen Kampin keskusta, Simonkentän Scandicia ja Forumin laajennusta.

Opiskeluaikojen nopeuttamisesta haaveileville sopii tieto siitä, että Helsingin yössä voi väitellä vaikka tohtoriksi. Vastaväittäjänä toimii sen junan konduktööri, jolla viuhahtaja matkustaa (liputta) Pohjois-Haagasta keskustaan kaljalle ja takaisin.

Saisikohan näitä tutkintotodistuksen liitteiksi, vaikka valokuvien kanssa?

TJEU ja lue lisää:
http://www.ylioppilaslehti.fi/2000/000303/000303viuh.html
http://www.helsinginkadunappro.net/

Olet kaikki, Kari Tapio. Sinut tulen aina muistamaan. Olet häikäisevin. Olit Luotu laulamaan. Viisitoista kesää Lauloit kanssain. Olit paras ystävä. Missä nyt oot?

Kellot soi Sinä sunnuntaina silloin Kesällä kuuskytviis. Niin hyvät oli laulut ennenaikaan.

Olit kuullut on kaupunki tuolla. Lähdit Kaipuun kotimaasta Tukholmaan. Toiset on luotuja kulkemaan. Villi nainen ja Onnellinen mies. Lähdin Luoksesi Tukholmaan. Sitten jäi Tukholma taa. Olen suomalainen. En odottanut huomiseen. Ja sitten lähdin Lappiin. Juna kulkee Tuhat kilsaa hevonkuuseen. Vain lunta kaikkialla. Kun saavuin Ouluun, soi Lapin jenkka Täällä Pohjantähden alla.

Kohtalo peliin kun puuttui. Se oli kuuma yö. Millaiset olivat Viisi viimeistä minuuttia?

Niin yksin oon. Milloinkaan en löydä samanlaista. Ei ihme jos janottaa Viimeiseen Pisaraan.

Näin käy.

Suomalainen huumetutkimus koki voimakkaan nousun vuosituhannen taitteessa. Taustalla oli kokeilujen ja käytön kasvu ja sitä kautta tutkimusrahoituksen paraneminen. Huumekysymys oli myös vahvasti esillä sosiaali- ja terveyspolitiikassa ja näkyi usein mediassa. Yksin nämä eivät kuitenkaan riitä selittämään poikkeuksellisen kiivasta akateemisten opinnäytetöiden vyöryä.

Huumeteemasta oli ennen 2000-lukua väitellyt Suomessa 3 henkilöä. Ensimmäinen oli Paula Määttä 1975. Hänen tutkimuksensa käsitteli kannabiksen käyttöä Jyväskyläläisten nuorten keskuudessa. Seuraava väitöskirja ilmestyi 1992, kun Pekka Hakkarainen väitteli teemalla Suomalainen huumekysymys. Tämä tutkimus jäikin erääksi huumetutkimuksen keskeiseksi suunnannäyttäjäksi ja on sitä edelleen. Vuonna 1997 pulpahti ulos Tapani Sarvannin tutkimus Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus.

Akateeminen maailma on pitkälti kyynärpäätaktiikkaan perustuvaa kamppailua, kamppailua rahasta, uusista ideoista ja kilpailevien näkökulmien siivittämistä konflikteista. Tämä aiheuttaa kuitenkin tehottomuutta ja synergiaedut jäävät hyödyntämättä. Pekka Hakkarainen ja Christoffer Tigerstedt käynnistivät Stakesissa vuonna 2001 seminaarin, joka on vuosien varrella osoittanut vertaisoppimisen ja kollegiaalisen solidaarisuuden kiistattoman tehokkuuden. Seminaariin kerättiin käytännössä kaikki ihmistieteilijät, jotka tekivät tutkimusta huumekysymyksen parissa. Huumeseulaksi nimetty, kerran kuussa kokoontunut, porukka kasvoi kooltaan hyvin nopeasti runsaaseen 30 henkeen.

Seulan julkilausuttu idea oli tarjota foorumi erilaisten tutkimuspaperien esittelyyn ja saada niistä kommentteja. Sivutuotteena syntyi kuitenkin merkittävä vertaisoppimisen areena, jossa kaikki graduntekijöistä kokeneisiin tutkimusprofessoreihin olivat tasavertaisessa asemassa. Kymmenet ja taas kymmenet tutkimuspaperit keskusteluineen alkoivat myös kerryttää osallistujien tiedollista pääomaa oman tutkimusalueen ulkopuolelta. Kulttuuritutkimukselliset, kriminologiset, hoitotutkimukselliset, politologiset ja monet muut huumekysymyksen osa-alueet ovat tulleet osallistujille tutuiksi vuosien varrella. Jaetun tiedon ja kollegiaalisen solidaarisuuden tehokkuus näyttäytyy seulan jäsenten tehoissa kiistattomalla tavalla. Kymmenen vuoden aikana osallistujat ovat tuottaneet 13 väitöskirjaa, vähintään 5 pro gradu -tutkielmaa ja valtavan määrän muita julkaisuja.

Väitän, että huumeseulan hengessä vertaisoppiminen, verkostoituminen ja monimuotoinen synergia ovat tehneet huumetutkimuksesta poikkeuksellisen koherentin ja korkealaatuisen tutkimusalan. Olen itsekin huumeseulan kasvatti ja sen toimintamallia soisi näkevän myös muiden tutkimusteemojen parissa – se pesee kyynärpäätaktiikan mennen tullen.

Siinä vaiheessa kun sanottava loppuu, voi vielä yrittää mulkaista. Mutta mitä, jos viestin kohde ei katso kohti?

Suomalaisten yliopistojen perusyksikkö, massaluento, säilyttää suosionsa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Syynä ei suinkaan ole opiskelijoiden into kyseistä opetusmetodia kohtaan, vaan silkka luonnonlaki: opettaja ei halua lakkauttaa instituutiota, jonka keskeinen sisältö on viikottainen tai jopa päivittäinen annos satoja häntä mielistellen tuijottavia ja kiinnostuneisuutta näytteleviä silmäpareja.

Mikä kuvasta puuttuu? Sinä. Ja sen myötä kaikki muukin olennainen, sillä kuten monilla tutkimukseen perustuvilla massaluennoilla opetetaan, massaluennoista ei opetusmetodina ole tutkitusti paljonkaan iloa.

Luentosali on vähän niin kuin vanhan Kymppitonni-ohjelman lokerikko, jossa kilpailijat istuvat omissa looseissaan ja näkevät vain – Riitta Väisäsen. Vuorovaikutuksen, harjoitusten ja muun nykyaikaisen (lue: 1960-luvulla keksityn) hömpötyksen tarjoama hyöty oppimiselle on paljon suurempi, sivuvaikutuksista puhumattakaan.

Opiskelijoiden välinen vuorovaikutus on vähän kuin vauvojen. Paitsi että se monipuolistaa ja syventää tietorakenteiden konstruointia, myös tarjoaa huomattavasti hiljaa istumista paremmat edellytykset ns. elämän hankkimiselle. Kun vierustoverin kanssa saa kommunikoida, saattaa tämän soveltuvuus leffaseuraksi ratketa ilman valtavaa alkoholin- ja rahankäyttöä sisältäviä juhlamenoja. Ei sillä, etteivätkö nekin olisi hauskoja.

Seuraavan kerran kun huomaat puhuvasi opiskelutoverisi kanssa ensi kertaa vasta loppuillan vaivaannuttavassa laskuhumalassa, kelaa nopeasti taaksepäin kurssi-ilmoittautumisten hetkeen ja rastita sittenkin se liian vaivalloiselta vaikuttanut case-pohjainen ryhmätyöhärpäke. Voit samalla oppia jotakin.

Usein kuulee sanottavan, että historia toistaa itseään. Historia on kuitenkin vain konteksti ihmisen toiminnalle, jossa toistuu aika ajoin samankaltaiset käyttäytymismuodot. Nykyisin kuulee myös usein puhuttavan historiattomuudesta – siis ihmisten historiatiedon vähäisyydestä. Allekirjoitan osin tuon puhetavan. Tämä konkretisoituu omassa työssäni monin tavoin. Yleisin lienee toimittajien ja kansalaisten käydyissä keskusteluissa joka vuosi toistuvat päihteisiin liittyvät perusteemat: voiko huumeita erotella toisistaan, onko porttiteoria todellinen, mitä on viihdekäyttö, voiko kannabiksesta tulla riippuvaiseksi yms. Tällainen ”historiattomuus” on minusta luonnollista ja pääosin vilpitöntä kiinnostusta. Erityisesti nuoria kiinnostaa päihteiden perusproblematiikka ja tästä syystä on pikemminkin luonnollista, että ihmiset toistavat tiettyä kiinnostusta esimerkiksi huumekysymystä kohtaan. Hyvä niin ja vastaankin mieluusti tällaisin kysymyksiin.

Vilpitön kiinnostus on kuitenkin saanut rinnalleen uudenlaisen ärsyttävän piirteen. Kävimme eilen tuoreen Nuorisotutkimusverkoston tutkijan, todella kokeneen ehkäisevän päihdetyön veteraanin, Markku Soikkelin kanssa keskustelua uudesta ilmiöstä. Viimeisen kahden vuoden aikana meitä molempia, vuoden raittiusteko 2010 -palkinnon jälkeen erityisesti Markkua, lähestyy lähes päivittäin henkilöitä, jotka kertovat meidän ajattelevan ”jotain” ja vaativat perusteluja. Tyypillinen sähköposti menee omalla kohdallani suurin piirtein seuraavasti: koska olet ajanut voimakkaasti kannabiksen laillistamista…! Markulle suunnatuissa viesteissä taas tullaan vastakkaisesta kulmasta: koska olet sitä mieltä, että alkoholi pitäisi kieltää kokonaan…! Kysyä saa ja pitääkin, vaikka emme olekaan tutkijoina hallintolain määrittämällä tavalla velvollisia vastaamaan, teemme sen silti mieluusti. Mutta joidenkin kysymysten luonne on alkanut mennä outoon suuntaan.

Kovin usein kysyjät eivät vaivaudu edes googlettamaan mitä olemme kirjoittaneet tai sanoneet. He lukevat joltakin Suomi24 -palstalta, että Soikkeli sai vuoden raittiusteko -palkinnon ja rynnivät suin päin mailaamaan Markulle noottia tämän raittiuskiihkoilusta. Joku taas lukee huolimattomasti – silmäillen - jonkun satunnaisen kirjoitukseni ja hyökkää oikopäätä kertomaan minulle mitä ajattelen jostakin. Nämä rynnijät eivät viitsi lukea netistä, saatikka paperille painetuista kirjoista, artikkeleista tai muista kirjoituksista puhumattakaan, mitä olemme todella sanoneet.

Ärsyttäväksi tätä uutta ilmiötä ei tee se että jotain kysytään, vaan kysyjien laiskuus selvittää edes etäisesti mitä olemme todella asioista argumentoineet. Internetin kautta tehdyillä pikahauilla 4 minuutissa saavutettu asiantuntijuus koetaan riittäväksi perusteeksi rähjätä virtuaalisesti. Näillä aseilla sitten hyökätään oletettua vihollista, raittiuskiihkoilija Soikkelia ja kannabiksen laillistaja Salasuota vastaan.

Markku sai prikan raittiustyöstä alkoholin mielikuvamainonnan ansiokkaasta vastustamisesta – raittiuskiihkoilun kanssa miehellä ei ole mitään tekemistä. Minä en ole ollut koskaan laillistamassa kannabista, en menneisyydessä, enkä nykyisin (käytön voisi kyllä dekriminalisoida).

Tästä pääsen itse pointtiin. Rakkaat ystävät ja kansalaiset: vaivautukaa nyt herranen aika edes googlettamaan jokin tekstimme, jos kirjojen lukeminen on liian haastavaa. Juuri turhanpäiväisempää hommaa ei ole kuin vastata maileihin: ”mitään tuollaista en ole sanonut, mistähän sait sen päähäsi”? Kaksi tuntia myöhemmin taas maili helähtää: olet kuitenkin kirjoittanut että kannabiksen käyttö tulisi dekriminalisoida ja sehän on ihan sama asia: valehtelet siis!

Minä vastaan: kyseessä on kaksi täysin eri asiaa ja lue vaikka Heini Kainulaisen tutkimuksia niin pääset paremmin jyvälle (laitan mukaan linkin Optulan sivuille)! Menee tunti – pling - ja maili on tullut: voisitko selittää Kainulaisen päätuloksen, sillä en ehdi lukea kokonaista kirjaa! Tässä vaiheessa viimeistään vetää hiljaiseksi - mitähän mahtaa kyseisen kansalaisen pääksi kutsutussa ruumiinosassa liikkua?

(Edelliset esimerkit ovat pelkistyksiä kymmenistä erilaisista vastaavista maileista - tämä kirjoitus on myös aivan liian pitkä, mutta menköön kerran näin)

Hyvä edustaja Uusipaavalniemi,

Suomen Talousdemokratia ry:n haastattelussa ehdotatte yksinkertaista ratkaisua Suomen velkaongelmaan. Tiivistetysti sanomanne on, että valtio loisi rahaa tyhjästä. Osoititte haastattelussanne varsin vakuuttavasti, kuinka rahan painaminen ei johtaisi hyperinflaatioon tai muihin ongelmiin.

Minulla on seinälläni 100 000 000 000 000 Zimbabwen dollarin seteli. Tarjoan tätä Teille ja koko Suomen valtiolle velkaongelmamme ratkaisuksi. Ei tarvita kuin virkamies Euroopan Keskuspankista, joka piirtää eurosymbolin setelin numeroiden perään. Sen jälkeen raha viedään pankkiin ja saamme sata biljoonaa euroa tyhjästä.

Tällä yhdellä sadan biljoonan euron setelillä voimme
* maksaa koko Suomen valtionvelan
* maksaa kaikki valtion ja kuntien menot 100 vuoden ajan (vaikka laskemme mukaan 3% vuotuisen lisäyksen)
* jakaa jokaiselle kansalaiselle vauvasta vaariin 7,5 miljoonaa euroa käteistä

Tekisimme kaikista suomalaisista monimiljonäärejä, suomme heille täyden verovapauden sadaksi vuodeksi, takaamme heille ilmaiset palvelut koko eliniäksi ja maksamme kaiken valtionvelkamme pois.

Lahjoitan setelini ilomielin näin hyvään tarkoitukseen. Onko teillä tiedossanne osoitetta, jossa joku virkamies voisi piirtää seteliin eurosymbolin ja näin suoda meille täydellisen taloudellisen itsenäisyyden?

Ystävällisin terveisin,
- Aapo Puskala
Helsinki