Yhteiskunta

Jos ensin kuvittelet syöväsi jotakin tiettyä ruokaa, syöt sitä vähemmän kun tilaisuus syömiseen tulee. Kuvittelu toimii psykologisesti jossain määrin oikean syömisen korvikkeena. Tutkimustulos kumoaa pitkäaikaisen käsityksen, että kuvitteleminen vain lisää halua ja siten lisää syömistä. Usein käytetty strategia unohtaa tai peittää kaipuunsa on perustavalla tavalla virheellinen.

Tutkimuksessa oli monta eri asetelmaa, joilla pyrittiin selvittämään kuvitellun syömisen vaikutuksia oikeaan syömiseen, ja että oliko syy nimenomaan kuvitellussa syömisessä tai jossain muussa. Tulokset olivat johdonmukaisia: kuviteltu syöminen vähensi oikeaa syömistä, samaan tapaan kuin jos kuvittelun tilalla olisi syönyt oikeastikin.

Ilmiötä ei kuitenkaan ollut, jos koehenkilö vain kuvitteli ruuan, mutta ei kuvitellut syövänsä sitä. Jos koehenkilö kuvitteli syövänsä toista ruokaa, se ei vähentänyt kohteena olevan ruuan syömistä. Vain se, että kuvitteli syövänsä nimenomaan kohteena olevaa ruokaa, vähensi sen syömistä.

Jos siis haluat syödä vähemmän, kuvittele syöväsi paljon juuri sitä ruokaa, jota seuraavalla aterialla aiot syödä.

Tuoreessa UKK-instituutin tutkimuksessa raportoidaan anabolisten steroidien ja lisäravinteiden käytöstä 12–18-vuotiaden suomalaisnuorten keskuudessa. Tulosten mukaan steroideja raportoi käyttäneensä ajanjaksolla 1991–2005 viimeisen vuoden aikana 0,5 % pojista ja 0,2 % tytöistä. Luvut ovat kansainvälisessä vertailussa erittäin alhaisia. Lisäravinteita ilmoitti käyttäneensä edeltävän vuoden aikana 45 % vastaajista. Tutkimusjakson aikana proteiinivalmisteiden käytön havaittiin lisääntyneen, muutoin lisäravinteiden käyttö pysyi samalla tasolla. Vuonna 1991 yhdeksän prosenttia 16–18-vuotiaista pojista ilmoitti käyttäneensä proteiinivalmisteita, kun vastaava luku vuonna 2005 oli 17 %.

Tulokset ovat kiinnostavia, sillä maailmalla kohistaan kovasti dopingin käytön nopeasta yleistymisestä kuntoilijoiden keskuudessa. Myös Suomessa asiaan tutkitaan tällä hetkellä ahkerasti ja itsekin kirjoitan parhaillaan teemasta kirjaa. UKK-instituutin tutkimustulokset ovat tärkeitä, sillä aiemmin ainoastaan Nuorisobarometrissä 2009 on kartoitettu dopingin käyttöä väestötason kyselyllä. Tulokset olivat tuolloin hyvin samansuuntaisia, vaikka otoksen ikähaitari ylsi aina 29-vuotiaisiin saakka. Lisäravinteiden osalta tulokset ovat kaiken kaikkiaan melko triviaaleja, sillä vastaajat ymmärtävät kysymyksen varmasti hyvin eri tavoin. Nykyisin, kun lähes jokaisen lähikaupassa myytävän tuotteen kyljessä lukee sen sisältävän proteiineja, rautavalmisteita tai vitamiineja, on lähes mahdotonta arvioida mitä vastaaja on kelannut ruksatessaan vastauksen.

Asiaan. UKK-instituutin tutkimus tukee käsitystäni siitä, ettei anabolisten steroidien käytöstä ole Suomessa tulossa epidemiaa – josta ministeri Wallin on ollut huolissaan. Lopullinen vahvistus käytön yleisyydestä saadaan loppuvuodesta, kun julkaisen syksyllä 2010 tehdyn väestötutkimuksen tulokset (data on vielä Tilastokeskuksessa, enkä lähde arvailemaan mitä se kertoo). Mielestäni UKKI:n tuloksista on raportoitu asiallisesti, mutta viimeisin TV-ohjelma Akuuti nosti hiukan karvoja pystyyn. Kärkenä oli ajassamme kaikkea niin ihanasti määrittävä terveys ja toimittajan spiikki huolestuttavan moralistinen.

Miksi huolestuttavan moralistinen? Niin kutsuttu kuntodoping on Suomessa uusi ilmiö – siis sitä ei ole aiemmin noteerattu tai tutkittu. Kuten UKKI:n ja Nuorisobarometrin tulokset kertovat, on kyseessä kansanterveydellisesti hyvin marginaalinen ilmiö. Siitä on käyty hyvin vähän julkista keskustelua ja kuntodoping vasta etsii paikkaansa yhteiskunnallisena ilmiönä. Puhetapa, joka ylikorostaa terveyshaittoja ja sivuuttaa muut näkökulmat, paaluttaa kuntodopingin yhteiskunnallisen paikan johonkin huumeiden ja vaarallisten lääkkeiden väärinkäytön välimaastoon. Tällainen ongelman konstruointi, pakottaminen tiettyyn tulkintakehykseen, on yksisilmäistä. Se luo turhaan moraalista paniikkia (josta tosin media diggaa) .

Peräänkuulutankin malttia kuntodopingin käsittelyyn julkisuudessa. Tiedämme ilmiöstä vielä liian vähän sanoaksemme, että kyseessä on ensisijaisesti terveysongelma. Joillekin yksilöille näin toki saattaa olla, mutta yleistysten kanssa tulee olla hyvin varovainen. Josko kerrankin ensin kunnolla tutkitaan, ennen kuin alettaan terveysvasaralla hutkimaan.

(Lähde: Mattila VM, Parkkari J, Laakso L, Pihlajamäki H, Rimpelä A. Use of dietary supplements and anabolic-androgenic steroids among Finnish adolescents in 1991-2005.
Eur J Public Health. 2010 Jun;20(3):306-11. Epub 2009 Aug 26.)

Suomeen tulvii vaihtareita kaikista maailmankolkista. Lukioaikana brassi valitti, kun suomalaiset kuulemma lopettavat juhlat siihen aikaan kun heillä vasta aloitellaan. Nyt kuuntelen, kun vielä aikaerosta toipuva kanadalainen smalltalkkaa suomalaisten kanssa smalltalkista. Lisäksi istun yhden korealaisen kanssa kuukausittain samoissa kokouksissa, ja ghanalaisten opiskelijakollegoiden kanssa olen pelannut silloin tällöin jalkapalloa.

Opetusministeriö potkaisi vuonna 2008 kirjoitetun Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian yhteydessä korkeakouluja takapuolille: kansainvälisty tai kuole. (Ei sitä ihan näin ole taidettu missään ääneen sanoa, mutta…)

Viesti on mennyt hyvin perille. Sellaisetkin oppilaitokset, joiden nimeä ei vuosituhannen vaihteessa vielä ollut käännetty englanniksi, julistavat nyt olevansa kansainvälisiä, monikielisiä ja laajasti eri puolille maailmaa verkostoituneita alansa johtavia eurooppalaisia korkeakouluja.

Tästä on seurannut paljon hauskoja sattumuksia.

Eräässä maakuntayliopistossa kampukselle pölähti Aasiasta opiskelijaryhmä valmiina osallistumaan koulutusohjelmaan, jota ei paha kyllä ollut kukaan muistanut järjestää.

Viime keväänä ministeriön virkamiehet antoivat ajankohtaisseminaarissa kylmää kyytiä niille ammattikorkeakouluille, joiden joihinkin koulutuksiin oli alle yksi (!) ensisijaista hakijaa per aloituspaikka. Samojen oppilaitosten komeasti nimettyihin englanninkielisiin koulutusohjelmiin oli runsaasti hakemuksia sellaisista Afrikan maista, joista postitulva on aiemmin kohdistunut turvapaikkahakemusten luukulle.

Toisaalta esimerkiksi nykyisen Aalto-yliopiston eräät osastot ovat vuosia imuroineet englanninkielisiin, aidosti kansainvälisiin koulutuksiinsa kansainvälisen opiskelijajoukon lisäksi Suomen ylioppilaiden terävimmän kärjen. Ja sieltä mennään töihin ihan muualle kuin kotikylän ykkösfirman puhelinvaihteeseen.

Ota siitä sitten selvää.

Ihmiset ovat onnellisempia silloin, kun vauraus on tasaisemmin jakautunut yhteiskunnassa. Asiassa on kuitenkin mielenkiintoinen paradoksi. Mitä tasaisemmin vauraus on jakautunut, sitä halukkaampia ihmiset ovat pääsemään toisten edelle vauraudessa.

Mitä tasaisemmin vauraus oli jakautunut, sitä vähemmän kateutta muiden ihmisten hiukan parempi tilanne aiheutti. Mutta samaan aikaan se sai aikaan suuren tarpeen parantaa omaa statusta. Jos vauraus on jakautunut tasaisesti, pääsee samalla statuksen lisäämisellä paljon useamman ihmisen ohi kuin mitä epätasaisemman jakautumisen yhteiskunnassa.

Kun vauraus oli jakautunut tasaisemmin, olivat ihmiset paljon halukkaampia ostamaan merkkivaatteita, autoja, viihde-elektroniikkaa ja muita tuotteita, joiden nähtiin parantavan ostajan statusta. Samanlaista ilmiötä ei ollut tilanteessa, jossa vauraus oli jakautunut epätasaisesti, mutta jossa ostajalla oli yhtä paljon rahaa käytettävissään.

Tiivistetysti: tasaisesti jakautunut vauraus tarjoaa keinon kiivetä sosiaalisia tikapuita kustannustehokkaasti.

Rukouksilla ei ole koskaan havaittu mitään yksilön itsensä ulkopuolelle ulottuvia vaikutuksia. Tämä ei ole mikään yllätys. Vaikka uskoisitkin rukouksen voimaan, haluaisitko, että putkiremonttia tekemään tehnyt putkimies mielummin asentaisia putkia vai rukoilisi, että ne asentuisivat?

Kristillinen Templeton-säätiö tutki rukouksen tehoa. Siinä joukko ihmisiä rukoili potilaiden puolesta, joille oli tehty ohitusleikkaus. Kun kohde ei tiennyt rukoilusta, ei rukouksilla ollut mitään vaikutusta leikkauksen jälkeen mahdollisesti esiintyviin komplikaatioihin. Niitä oli aivan yhtä paljon, rukoiltiin potilaan puolesta tai ei. Mutta kun kohde tiesi rukoilusta, oli komplikaatioita enemmän. Tutkijat selittivät tämän paineilla lisääntyneistä odotuksista, eli "suorituspelolla". Jos siis aiot rukoilla jonkun paranemisen puolesta, siitä vaan, mutta älä ainakaan kerro rukoilustasi kohteelle.

Rukouksen tehoa on tutkittu monessa muussakin tutkimuksessa. Tulokset ovat yhdenmukaisia: rukouksen vaikutukset ovat puhtaasti psykologisia. Rukouksella on vaikutuksia vain, kun kohde tietää siitä. Mutta ne voivat silti olla hyödyllisiä.

Tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin rukoilun vaikutuksia rukoilijalle itselleen. Niitä oli paljon. Rukous antoi ihmiselle tunteen, että joku kuuntelee häntä. Rukoillessa uhreiksi joutuneet kokivat, että jumala näkee heidät sellaisena kuin he ovat, ja usein tämä käsitys oli positiivinen. Näin rukoilu auttoi heitä näkemään itsensä paremmassa valossa ja näin voivat paremmin. Joskus rukouksilla on samanlainen vaikutus kuin keskustelulla läheisen kanssa. Jos tässä keskustelussa toisen rooli on lähinnä kuunnella, toimii rukous melkein samalla tavoin. Rukoilu voi olla myös hyvää sijaistoimintaa. Se voi viedä ajatukset pois ikävästä tilanteesta tai ikävästä asiasta ja näin auttaa keskittymään johonkin muuhun.

Aina ei rukouksen vaikutus ollut hyvä edes rukoilijalle itselleen. Jotkut antoivat rukouksen avulla anteeksi väkivaltaiselle puolisolleen, vaikka parempi olisi ollut lähteä suhteesta.

Jumala ei selvästikään vaivaudu tekemään mitään rukoillun ihmisen puolesta, jos tämä ihminen ei itse rukoile tai tiedä hänen puolestaan rukoillun. Jumalalla ei ole mitään tekemistä rukoilun kanssa.

Melko tarkalleen huomenna tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun siemailin viimeksi ilolientä. Jos kyseessä olisi jokin AA:n kaltainen, saisin varmasti jonkun prikan ja raikuvat aplodit. En niitä todellakaan etsi tai halua. Sen sijaan ajanjakso alkaa olla sen verran pitkä, että se mahdollistaa omaelämänkerrallisen tarkastelun.

Stoorin alku on tuttu. Ensimmäinen känni tuli otettua juuri 14 vuotta täytettyäni 1.6.1986. Se painui kirkkaasti mieleen, sillä kossua hörppiessä TV:stä tuli Brassien avauspeli Meksikon MM-kisoissa. Siitä alkoi ensimmäinen vaihe suhteessani alkoholiin. Elo itäisen Helsingin kartsoilla viikonloppuisin keppanan ja lonkeron siivittämänä. Lukioaika muutti kuvioita. Kotibileet astuivat Kontulan, Mellunmäen ja Marjaniemen kallioiden tilalle. 16-vuotiaana sain myös täysikäisen kaverini passin, jolla ryntäilin kuppiloihin. Viikonloppuisin vähintään toinen ilta meni Lahden Sinisen merkeissä. Nastaa ja viatonta aikaa, vaikka tietysti välillä meni snadisti överiksi.

18-vuoden ikä muutti paljon. Sen ajan nuorisomestat tulivat hyvin tutuiksi sekä viikolla että viikonloppuisin. Siihen aikaan ”happy hour” oli kova juttu, sillä lukiolaisen lompakossa muutama markkakin oli paljon pois tuopin hinnassa. Mestoille mentiin jo kahdeksan aikaan ja pikatahtiin halpaa kepua mahdollisimman paljon. Sitten pari tuntia tömäkässä blyymissä ja pilkku välähti 0.30. Kun ikää vähän karttui, vaihtuivat mestat. Iltojen kaava oli suhteellisen vakio: ensin pohjat ja sitten ördäämään kapakkaan. Perinteiseen suomalaiseen tapaan humalahakuista meininkiä, mutta pääosin hauskaa oli – Turhapuroa lainaten – ”kuin apukoulun pikkujouluissa, jossa kaatui kuusi”. Paljon – todella paljon - sattui ja tapahtui: tuli törmäillessä klommoja, tehtyä monen sorttisia typeryyksiä, heräiltyä oudoista – välillä mieluisista ja välillä vähemmän mieluisista - paikoista, tavattua valtavasti ihmisiä jne.

Taisi olla vuosi 1995 kun siirryin bilemestoista savuisen ja kodikkaan irkkumeiningin pariin. Keppana muuttui Guinnessiksi ja meno seesteisemmäksi. Enää ei jaksanut sekoilla ihan aiempaan tapaan, mutta reipas suomalainen humala matkasi usein mukana. Sitä kesti sitten viitisen vuotta ja sehän passasi opiskelijaelämään. Ajanjakso oli melkoista säätöä, sillä vähäiset roponi menivät pääosin kuppiloihin ja hauskan pitoon. Kun myöskään pahempi kiire tai velvoitteet eivät painaneet, oli tapana käydä radalla 2-3 kertaa viikossa.

Vuosituhannen taitteessa kantakuppiloiksi muodostuivat Juttis ja Rytmi. Ikä alkoi painaa hieman yli kolmekymppisenä ja samalla tietty lapsenmielinen riemu kadota kaljoittelusta. Keho ja mieli olivat vanhenneet. Vuosien varrella tulleet klommot muistuttivat itsestään. Palautuminen illoista piteni dramaattisesti ja kankkuset alkoivat saada infernaalisia piirteitä. Ärsyttävintä oli, että, jos mopo lähti käsistä, ei seurauksena ollut hilpeää hillumista vaan pateettista humalaa. Vaikka kuinka toivoi illan alussa tavoittavansa sen nuoruudessa koetun vapaana virranneen energian, jäi käteen aina morkkis. Lopulta klommot, morkkis, kankkuset ja kadotettu riemu saivat yliotteen. Suljin itseltäni hanan.

Mitä 20-vuotisesta suhteestani alkoholiin jäi käteen: paljon. Valehtelisin jos en myöntäisi lukemattomien elämäni hullunkurisempien ja hauskimpien hetkien sattuneen maistissa. Toisaalta sama koskee noloimpia insidenttejä, niitä joiden (muisti)jäljet piinaavat ajoittain edelleen. Ehkä tulosta voi kuvata nolla-summa-peliksi. Jos arvioin saavutettujen positiivisten ja negatiivisten kokemusten määrää, jää käteen yhtä paljon iloa kuin surua – hyvin paljon tekisin toisin ja samalla suurta osaa en vaihtaisi pois.

Entä sitten viimeinen viisivuotinen vedellä? Sosiaalinen elämä hapertui, kun kuppilaan en selvin päin mene. Ilakoinnin määrä romahti – selvin päin on näet haastavampaa pitää hauskaa. Sen sijaan suorituskyky suoritusyhteiskunnassa nousi tappiin. Työ, urheilu ja lepo valtasivat ajankäytön – tylsääkö? Jos olisin 10 vuotta nuorempi, sanoisin suoraan että pakkaselle menee pahasti. Nyt en moiseen arvioon voi ryhtyä tai yhtyä. Näyttää pahasti siltä, että ikä on tehnyt tehtävänsä – tai protestanttinen työetiikka - mutta viimeisestä viidestä vuodesta en vaihtaisi kovinkaan montaa hetkeä pois. Jottei tarina kuulosta jeesustelulta tai käännytykseltä – sillä siitä ei ole kyse - tökkään loppuun Freukkarien oivan muotoilun. Se olkoon ikään kuin lohdutus, huomio, kommentti, alaviite tai muistutus sukupolveni edustajille: ”(...) eihän pitkä se pudotus ole varmastikaan marmoriportailta katuojan likaan. Siitä mustelmasi muistuttavat sinua mihin menetkään”.

Jos tietäisit, kuinka saisit tulevasta avioliitostasi vakaamman, tyydyttävämmän, seksuaalisesti laadukkaamman ja kommunikaatioltaan paremman, tekisitkö niin? Sen voi tehdä kuka vaan, se ei vaadi aikaa eikä rahaa. Melkein - mutta vain melkein - voisin lahjoittaa vasemman kivekseni tieteelle, jos sitoudut siihen. Se, jolla tämän kaiken saa, on seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa.

Mitä aiemmin suhteessa seksin aloittaa, sitä huonompi avioliitosta tuli, paljastui amerikkalaisessa yli tuhat avioparia käsittäneessä tutkimuksessa. Tutkija arvioi syyksi sen, että jos pidättäytyy seksistä, oppivat osapuolet kommunikoimaan paremmin ja tutustuvat toistensa tarpeisiin paremmin. Jos keskittyy naimaan kuin minkit, ei suhteessa kehity samanlaisia parisuhdetaitoja. Ja kun seksin merkitys käytännössä väistämättä vähenee jossain vaiheessa, näille parisuhdetaidoille on kysyntää.

Jos aloitti seksin puolivälissä tutustumisen ja avioliiton välissä, oli parisuhde parempi kuin niillä, jotka hyppäsivät vällyjen väliin heti aluksi. Toisin sanoen, mitä pidempään seksiä lykkäsi, sitä parempi parisuhteesta tuli. Ainakin, kun puhutaan ajasta ennen avioliittoa.

Koska tutkimus on korrelatiivinen, ei siitä voi johtaa puhdasta syy-seuraus -suhdetta. Voi siis olla, että on joku muu tekijä, joka saa ihmisen sekä pidättäytymään seksistä että kommunikoimaan hyvin parisuhteessaan. Tällaisia muuttujia kuitenkin pyritään kontrolloimaan hyvin.

Yksi mahdollinen häiriömuuttuja on uskonnollisuus. Monilla uskovaisilla on tarve tai halu kieltäytyä seksistä ennen avioliittoa. Vaikka uskovaisilla piirre oli yleisempi, oli vaikutus yhtä vahva sekä uskovaisilla että uskonnottomilla. Toisin sanoen, uskovaisuus ei ollut paremman parisuhteen taustalla.

Jos haluat seksiä ennen avioliittoa, parisuhteen kannalta olisi parasta aloittaa 5 minuuttia ennen vihkimistä.

Prinsessa Madeleine oli varmaan yllättynyt, kun hänelle selvisi, että hänen tuleva prinssinsä (joka oli muuten kuninkaan suosiossa!) oli käynyt hiihtoreissulla muutakin kuin hiihtämässä. Madeleine ei ollut tainnut nähdä Brokeback Mountainia. Tosin siinä oli kyseessä kalareissu, mutta sama tieto olisi löytynyt myös kaikilta niiltä suomalaisilta hiihtoleskiltä, jotka odottavat keväisin siippojaan takaisin firman Lapin-matkalta.

Vieraissa käyminen esitetään yleensä negatiivisessa valossa. Muilla elämänalueilla kuin parisuhteissa (joskus sielläkin) se on myös kurittomuuden ja kapinallisuuden teko. Tästä samasta kurittomuudesta ja kapinallisuudesta on kyse (ehkä aiemminkin mainitsemassani) jakolinjassa, joka kulkee Teatterikorkeakoulun ja esim. lääkiksen välissä. (Ensin mainitussa opiskelijat ovat vanhempiensa tahdosta huolimatta, jälkimmäisessä sen vuoksi. Ja tämä siis koskee vain niitä, joilla on opiskelualaansa ristiriitaiset suhteet ylipäätään.)

Silloin tällöin käy niin, että opiskelijalla on yhtä aikaa kaksi eri alojen opiskelupaikkaa tai jopa tutkintoa. Mitä enemmän opiskelu putkiutuu, sitä ihannoidummaksi, tavoitellummaksi ja pakollisemmaksi poikkeusten tekeminen tulee. Poikkeuksen tehnyt opiskelija on kapinallinen ja siksi kuumaa tavaraa elinkeinoelämälle, välttämätön lisä työvoimatarjontaan, mutta mikä pahinta – hän käy vieraissa!

2000-luvulla vieraissa käyminen on alkanut yleistyä myös työelämässä. Ihmisiä palkataan ties minkälaisiin johtajanpesteihin millä sattuu papereilla, ihan kuin joskus 60-70-luvuilla. Ylioppilaslehti ei suotta julkaise Graduratsiaa, joka paljastaa, millä opinnoilla ja opintomenestyksellä tätä maata oikein johdetaan.

Aivan erityisesti vieraissa käyminen on kuitenkin räjähtänyt käsiin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aikamme oudoin ilmiö eivät ole bb-julkkikset vaan eläköityneet liikemiehet, jotka marssivat päivälehtien etusivuille avautumaan asioista, joista he ymmärtävät… No, juuri niin paljon kuin sillä taustalla voi odottaakin. Tuorein esimerkki löytyy tuosta alta. Kirjoituksessa mainittua vankeinhoitoa ja terveydenhuoltoa en erityisemmin tunne, mutta enpä toisaalta kirjoitakaan niistä asiantuntijana. Olisiko valelääkärien ja -opettajien lisäksi olemassa vale-asiantuntijoita?

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Valtaosan+julkisista+palveluista+voisi+ulkoistaa/1135262640643

Kaikkialla ”kilisee, kilisee kulkuset” ja ”joulupukki matkaan jo käy”. Joulun aikaan perinteiset ja iloiset rallatukset valtaavat äänimaiseman. Musiikki on voimakas väline tunnelman luomisessa. Erityisesti jouluna se tarjoaa konnotaatioita moneen lähtöön. Vanhemmalle väelle palautuvat mieleen lapsuuden joulut, lapsia joulurallatukset muistuttavat joulupukista ja lahjoista ja monille ne ovat muistutus stressaavasta kiireestä – jouluruokien valmisteluista, lahjojen hankinnasta ja korttien lähettämisestä. Useissa perheissä myös istahdetaan jouluillan päätteeksi rauhoittumaan musiikkia kuunnellen.

Ihmisillä on hyvin henkilökohtainen suhde jouluun, mutta erityisesti joululauluihin. Jaetun kulkusten kilinän takaa palautuvat mieleen oma lapsuus ja nuoruus, aiemmat joulut ja moni käy mielessään läpi kuluneen vuoden kokemuksia ja koettelemuksia.

Oma jouluni alkaa todella vasta siitä, kun kuulen sen minulle ainoan oikean joululaulun. The Poguesin ”Fairytale of New York” on sukupolveni mestariteos. Vuonna 1987 julkaistu jouluklassikko eroaa kovasti perinteisistä rallatuksista. Shane MacGowanin ja edesmenneen Kirsty MacCallin huikea duetto on omalla karhealla ja sarkastisella tavallaan joulun kiteymä. Kappaleessa kaunis melodia ja surumielinen tarina kutoutuvat toiveikkaaksi lupaukseksi.

Tarina sijoittuu juoppoputkaan, jossa mieshahmo makaa pahnoilla kuunnellen ikääntyneen putkakaverinsa laulavan vanhaa irlantilaista juomalaulua. Mieshahmo kääntää kylkeään ja aloittaa unenomaisen dialogin rakastamansa naisen kanssa:

I turned my face away and dreamed about you
Got on a lucky one
Came in eighteen to one
I´ve got a feeling
This year´s for me and you

Kappaleen melodinen siirtymä humalan sekoittamaan haaveuneen on yksi musiikkihistorian hienoimmista – Shanen raaka ääni ja yksinäinen piano saavat rinnalleen Poguesin laaja-alaisen folk-soundin. Dialogissa kiertyvät toisiinsa nuoruuden unelmien kariutuminen alkoholismiin ja huumeisiin, mutta yhtälailla rakkaus ja usko huomiseen. Putkassa, siinä hetkessä, mieshahmon elämän tärkein sisältö - rakkaus - keskustelee Shanen ja Kirsty MacCallin kautta.

Huolimatta Fairytalen melankolisesta lyriikasta, on kokonaisuus paljon semantiikkaa suurempi. ”And the boys of the NYPD choir's still singing Galway Bay. And the bells were ringing out For Christmas day”.

Irkkuballadien tapaan tunnelma on kaukana Murheellisten laulujen maasta. Edes joulu juoppoputkassa ei estä haaveilemasta paremmasta huomisesta:

So happy Christmas
I love you baby
I can see a better time
Where all our dreams come true.

Fairytalen melodia ja lyriikka piirtävät ainutlaatuisen kuvan ihmisen epäonnistumisista, sekoiluista, sisäisistä ristiriidoista, uskosta, toivosta ja rakkaudesta – elämän kompleksisuudesta. Huolimatta synkästä asetelmasta, on kappale täynnä karhean kaunista joulun tunnelmaa. Jotakin erityistä elämän aitoutta. Kappale törmäyttää menneen, nykyisen ja tulevan kauniiseen moninaisuuteen – joulun henkeen.

(Klikkaa Fairytaleen suosituksista)

Jostain selittämättömästä syystä suurin osa vanhemmista valehtelee lapsilleen järjestelmällisesti. Valehtelu jatkuu kunnes lapsi itse ymmärtää, että hänelle on valehdeltu. Kun vanhemmat huomaavat, ettei vale enää uppoa lapseen, valheet keskitetään nuorempiin lapsiin.

Minkä ihmeen vuoksi valehtelemme lapsillemme, että joulupukki on olemassa ja että hän tuo lahjoja kilteille lapsille? Mitä tarkoitusta tämä palvelee?

Perinne on paljon käytetty perustelu. Jos perinne on tärkeää, miksi joulupukkina on aina tämä puna-asuinen paksu karvanaama, eikä ikinä perinteinen suomalainen harmaa, melkeinpä vihamielinen äijänkäppyrä? Sitä paitsi, perinteen noudattaminen vain siksi, koska niin on tehty, on ehkä typerin epäperustelu mitä onkaan.

Jos pukkitarinan tarkoituksena on saada lapset tottelemaan, mihin sitä pukkia tarvitaan? Eikö voisi vain sanoa, että saa jouluna autoradan, jos käyttäydyt koko vuoden kunnolla?

Jotkut sanovat, että lapset pitävät joulupukista, minkä vuoksi heille valehdellaan hänen olevan oikeasti olemassa. Paskan marjat. Lapset usein peräti pelkäävät joulupukkia. Ja vaikkeivät pelkäisikään, saako toiselle ihmiselle saa valehdella, koska uskoo tämän pitävän valheesta enemmän kuin totuudesta? Jos näin on, ei näillä vanhemmilla varmastikaan ole mitään sitä vastaan, että lapset valehtelevat vanhemmilleen saaneensa koulussa pelkästään kiitettäviä. Mutta kuinka yllättävää, vanhempia koskevatkin täysin vastakkaiset moraalisäännöt kuin heidän lapsiaan. Yritä siinä sitten päätellä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kuinka voimme opettaa lapselle, että valehtelu on väärin, jos vahtelemme hänelle koko hänen lapsuutensa? Vieläpä lähinnä siksi, koska meitä huvittaa.

Sadut ovat satuja ja totuus on totta. Satuja kerrotaan lapsille satuina, ja samoin pitäisi tehdä joulupukin kanssa. Jos lapsi kysyy, onko peikkoja oikeasti olemassa, sanot varmasti, ettei ole. Mutta jos hän kysyy, onko joulupukkia oikeasti olemassa, melkoisella varmuudella valehtelet hänelle päin naamaa, koska et uskalla kertoa hänelle totuutta sillä tiedät hänelle valehdellun samasta asiasta jo vuosia. Häpeä.