Yhteiskunta

Lääkärit ovat niin viisaita. Lääketiede on.

En nyt tee tässä eroa terveyskeskuslääkärien, kirurgien, sairaalalääkärien, keikkalääkärien ja työterveyslääkärien (yms) välille – vaikka kaikkien mainittujen ominaisuuksista kyllä kuulee monenlaisia kommentteja.

Kävin viime viikonloppuna väitöstilaisuudessa ja -karonkassa. Ymmärsin ensi kertaa, miksi lääkikseen tunkee nuoria (ja vanhojakin) ovista ja ikkunoista, miksi koko porukalle maksetaan isoa palkkaa ja miksi niistä kohkataan julkisuudessakin vähän väliä.

Ja lääketieteellinen tutkimus! Se on kertakaikkisen kiehtovaa, ja sen perusteella pystytään tekemään suoranaisia ihmeitä. Vaikeiden sanojen, epämiellyttävältä kuulostavien ruumiintoimintojen ja vakan alle piilotetun kynttilän takaa paljastui upea huippututkimuksen ja kansainvälisen tason huippuammattilaisten maailma, vieläpä täynnä suurelta osin selvittämättömiä salaisuuksia. Että yksittäinen erikoistumisalan haarakin voi olla niin äärimmäisen tärkeä elämälle, ihmislajille ja yhteiskunnalle!

Lääketieteessä toteutuva tutkimustiedon ja käytännöllisen tiedon vuorovaikutus on toimiessaan hieno esikuva mille tahansa yliopistolliselle toiminnalle. Samoin alan toimijoiden omistautuneisuus ja huvittavuuteen asti pikkutarkka oppineisuus.

Helsingin yliopiston ylistävät kokosivun varainkeruumainokset ovat herättäneet ristiriitaisia reaktioita. Ehkä niissä on sittenkin perää?

Tärkein kysymys tulevaisuuden juomatapoihin liittyen kuuluu: voidaanko juomiseen liittyviä merkityksiä muuttaa? Mikäli vastaus on kielteinen, jatkuu suomalainen dokaus-stoori nykyisen kaltaisena vuosikymmeniä eteenpäin. Tällöin alkoholikulttuuri on täysin riippuvainen ulkoisesta sääntelystä. Näin kiellot ja rajoitukset ovat ainoa tapa vaikuttaa. Mikäli juomiseen liittyviä merkityksiä taas voidaan muuttaa, on edessä kovasti toisenlainen tie. Asetamme päämäärän 20 vuoden päähän ja pyrimme kasvatuksen ja valistuksen keinoin saavuttamaan tulosta. Tuon väliajan sääntely – kieltoineen ja rajoituksineen – toimii sekä kontrollimekanismina että muuttuvia merkityksiä tukevana voimana.

Mikä tässä hommassa on niin vaikeaa? Suomalainen juomatapa, jolla viittaan tässä erityisesti humalahakuiseen juomiseen, on osa kulttuuriamme. Kulttuuri muodostuu tietovarannosta, josta ammennamme tietyn tulkintakehyksen läpi merkityksiä. Humalajuominen on hakattu todella syvälle sisään suomalaiseen tietovarantoon. Juhlat, kapakkareissut, firman pikkujoulut, saunaillat, tv-ohjelmat, radio, koko media, kaikki alkoholipuhe, humalaiset kaduilla ja kodeissa, koko kansallinen alkoholin sävyttämä kertomuksemme ja tuhannet muut tekijät pitävät yllä merkityksiä. Ne uusintavat sukupolvelta toiselle samaa stooria.

Nuorten alkoholin käyttö on tällä vuosituhannella siistiytynyt. Mutta tutkimukset osoittavat, että viimeistään mittarin näyttäessä 18 ikävuotta sosiaalistutaan perinteiseen merkitysmaailmaan ja kulutus pamahtaa tappiin – vedetään usein lärvejä. Tämä koskee myös niitä jotka eivät käytä alkoholi lainkaan, sillä he peilaavat ja joutuvat selittämään omaa toimintaansa suhteessa valtaväestöön: ”hei miksi sä et juo olenkaan – älä kato jaksa esittää, ota vaan huikkaa – ei sun kande edes lähteä messiin kun kaikki muut vetää siellä naamat”.

Ihmisten ja sukupolvien välinen vuorovaikutus on luonnollinen osa elämää. Näin ollen sosiaalinen tartunta juomisen merkitysten suhteen on väistämätön: tarttuva kansantauti, sanoisi joku. Nuoret kasvavat kulttuurissa joka kantaa mukanaan tiettyjä juomiseen liitettäviä merkityksiä. Voidaanko merkityksiä muuttaa. Minä en pysty tuohon vastaamaan, mutta kansakunnan kollektiivista tietovarantoa ei taatusti hevin liikuteta.

Jonkinlainen idealismi on kuitenkin paikallaan. Uskonkin valistuksen ajan hengessä, että teoriassa muutos olisi mahdollinen, mutta nykyajan henki ei mahdollista reaalista yritystä. Kasvatuksen korvannut suorittajien tehtailu koulutusjärjestelmässä syö juuret ”suurelta” valistushankkeelta. Kadoksissa oleva vanhemmuus – suomalaisine juomatapoineen – ei tarjoa pohjaa muutokselle. Ennaltaehkäisevän hyvinvointipolitiikan muuttuminen häiriöiden tunnistamisen politiikaksi on askel aivan toiseen suuntaan. Näin jäljelle jää vain teoreettinen strategia juomatapojen muuttamisesta – todellisuus kuljettaa suomalaista yhteiskuntaa aivan toiseen suuntaan.

Espan puistossa siinä Louis Vuittonin kohdalla on ollut teekkarikiltojen fuksirientoja keskiviikkoiltaisin koko elo-syyskuun. Olen satunnaisesti ohi kulkiessani ihmetellyt ja kateudella seurannut teekkareiden kestävyyttä.

Nyt on tilaisuutesi olla ajan hermolla: tule huomenna katsomaan, vieläkö puistossa vyöryy haalarimassoja.

Totesimme tutun tutorin kanssa juuri eilen, että aloitustapahtumista voisi piakkoin pitää pientä taukoa. Arvaan että muualla on sama trendi. Alkavatko lukuvuoden alkubileet siis loppua? Ei hätää, keskibileet ovat vasta tulossa! TJEU, bileiden määrä lokakuussa: http://www.city.fi/artikkeli/Oikea+opinto-opas/3564/

Viikon suuri ahaa-elämys liittyy yliopistojen rakenteelliseen kehittämiseen: vihdoinkin ymmärrän ministeriön hinkua isojen yksikköjen perään. ”Liian pienten” laitosten professoreiden määrä on suoraan verrannollinen yksikön bilejärjestämiseen suostuvaisten opiskelijoiden määrään.

Pienessä yksikössä lopulta kaikki vähänkään aktiiviset ovat bilealalla, ja se voi ajan myötä käydä raskaaksi. Sama verrannollisuus pätee myös yliopistojen kokoon: siinä missä pienilläkin yliopistoilla on samoja yliopiston tehtäviä kuin isoilla, myös pienten bileiden mainos pitää suunnitella. Ohjelman ja DJ:n hankkiminen on isoon tapahtumaan jopa helpompaa kuin pieneen.

Hallintovirkamies on sittenkin opiskelijan ystävä.

Neljän vuoden välein THL (aiemmin Stakes) toteuttaa huumekyselyn. Tutkimuksen kohdejoukon muodostavat 15–69-vuotiaat suomalaiset. Suomen väestötietojärjestelmästä poimitaan otos siten, että satunnaisotannalla valitaan koko kohdejoukosta 3000 henkilöä ja lisäksi 15–34-vuotiaiden ikäryhmästä 1200 henkilöä. Nuorten yliotannalla kohdistetaan kyselyä huumeiden käytön kannalta aktiivisimpaan väestönosaan. Tämä kyselytutkimus on keskeisin indikaattori Suomen huumetilanteesta.

Vuoden 2006 kyselyn tulokset voi tiivistää ytimekkäästi: ”tietojen mukaan noin viidesosa 15–24-vuotiaiden ikäluokasta kokeilee kannabista; se on vähemmän kuin vuonna 2002, jolloin kannabista ilmoitti käyttäneensä neljäsosa ikäluokasta.” Myös amfetamiinin ja ekstaasin kokeilussa näkyi vuonna 2006 laskua 2002 tuloksiin verrattuna. Mutta mikä on tilanne vuonna 2010? Kyselylomake on juuri nyt kentällä ja lomakkeita palautetaan, toivottavasti korkealla prosentilla.

Yritän esittää sofistikoituneen arvauksen. Tähän vain hullu tutkija ryhtyy, mutta ensi kesäkuun Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä nähdään menikö pahasti metsään. Ensinnäkin tuoreen Kouluterveyskyselyn mukaan 22 prosenttia ammattiin opiskelevista ja 16 prosenttia lukiolaisista ilmoitti kokeilleensa kannabista ainakin kerran. Vuoden 2008 kyselyssä osuudet olivat noin neljä prosenttiyksikköä pienemmät. Tämä viittaisi kannabiskokeilujen lisääntymiseen. Kysely kohdistuu peruskoulun kahden viimeisen luokan ja lukion/ammattioppilaitosten 1. ja 2. luokan opiskelijoihin. Olisiko tässä viitteitä kannabiskokeilujen yleisemmästä lisääntymisestä?

Kouluterveyskyselyn tulokset antavat osviittaa nuoresta ikäluokasta, mutta vain kannabiksen osalta. Hieman mutulla ja erilaisiin indikaattoreihin nojaten ennakoin seuraava:

Kannabiskokeiluissa on nuoressa ikäluokassa tapahtumassa lievää yleistymistä – mutta vain kokeiluissa, ei siis pidempiaikaisessa käytössä. Muiden ikäryhmien kohdalla uskon kannabiskokeilujen ja käytön jopa laskeneen vuodesta 2006. Ekstaasi ja amfetamiini jäänevät samalle tasolle kuin vuonna 2006. Ekstaasin kohdalla saattaa tapahtua jopa laskua.

There goes nothing ja täällä edellisen kyselyn tulokset: http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/C750A39A-CAF4-4E4B-9055-BE7224681B7C/0/075hakkarainen.pdf

Samaan aikaan kun kortteliravintoloissa tilataan neljättä kertaa ”yhdet”, oppimiskeskusten tietokonehalleissa surisee kiintolevyjen lisäksi monen opiskelijan pää: ottaisiko vielä tuon, ja tuonkin, ja entäs se siellä…

Elämä on valintoja. Varsinkin opintojen edetessä valitsijan pitää koko ajan enemmän painottaa poisvalintoja. Haaveilu ihan-kivoista sivuaineista tai kursseista vaihtuu ajankäytöllisesti ja opintopisteellisesti tehokkaiden ja mielekkäiden opintojen käsinpoimintaan.

Tämä luonnollinen kehitys hidastuu joskus arkisista syistä: tarpeellisen oven tilalla saattaa olla seinä. Hehkutin kesällä Helsingin yliopistolaisten pääsyä Aalto-yliopistoon; myöhemmin kävi ilmi, että esimerkiksi Aallon kauppiksen kansantaloustieteilijät saavat valita yhden (1) kurssin HY:n valtsikan kansantaloustieteen opintoja. Heh.

Aina välillä kuulee mölinää siitä, että valinnan mahdollisuuksia pitäisi rajoittaa. Maailmassa, jossa ”koulutussuunnittelija” tai ”laitosneuvosto” ovat synonyymejä ajan hermolla sekuntikellon kanssa valvovalle ja trendejä väsymättä haistelevalle vainukoira-oraakkelille, tämä on ihan kehityskelpoinen idea. Tosielämässä lienee viisaampaa jättää tutkinnon täyttö ja valuvikojen korjailu opiskelijoille, jotka hoitavat homman… no, kenties hieman dynaamisemmin.

Koska ohjausta valintoihin, poisvalintoihin ja henkilökohtaisiin oraakkelinhommiin ei vielä kaikkialta saa, odotellessa testattu menetelmä: kirjoita lista tavoitteista, lisää joukkoon kutakin tavoitetta parhaiten tukevat kurssit, lisää pakolliset kokonaisuudet. Tämän jälkeen vertaa pakettia tutkinnon vähimmäislaajuuteen, ja ala heittää ylimääräisiä härpäkkeitä kylmästi ulos.

Vähimmäislaajuus ei tullut täyteen? Tsekkaa tämä:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/111999/

Olimme vaimoni ja 8-kuisen tyttäreni kansa viikon Portugalissa. Tähän asti olin ollut siinä luulossa, että lapsen kanssa olisi jotenkin hankala matkustaa. Paskan marjat. Lapsen kanssa on helppo matkustaa.

En koskaan mene lentokonejonoon ensimmäisenä enkä mielellään ollenkaan, sillä vihaan jonottamista. Menimme rauhassa istumaan ja minä surffaamaan puhelimella. Jonoa kertyi noin 40 ihmistä. Meillä oli lapsi sylissä ja rattaat tyhjinä. Kun portit avattiin, virkailija viittoi meidät ensimmäiseksi portista. Pääsimme ensimmäisenä sisään koneeseen vaikkemme edes pyytäneet mitään.

Aina, kun astuimme Lissabonissa täyteen metroon tai raitiovaunuun, meille tarjottiin heti istumapaikkaa. Suomessakin on toki tarjottu, mutta varsin harvoin. Lapsi on usein vaimollani kantoliinassa, ja kerran hänelle on tarjottu Suomessa ratikassa istumapaikkaa. Tarjoaja oli nuori ulkomaalainen mies.

Eräällä Lissabonin metroasemalla hissi oli rikki eikä sillä kerrosvälillä ollut liukuportaita. Ehdin juuri manata mielessäni "Pirnales!" kun eräs mies tarjoutui kantamaan rattaat kanssani portaat ylös.

Hotellin aamiaispöydässä lapselle tuotiin syöttötuoli. Välillä lapen aika käy pitkäksi ja hän kaipaa syliin. Aikuisen aamiainen hidastuu kun syömiselle jää vain yksi käsi. Tässä auttoi hotellin tarjoilja, joka tarjoutui pitämään lastamme sylissä että vaimoni saisi syötyä.

Paluumatkalla lentoasemalla oli lähtöselvitykseen hiukan jonoa. Ehdimme olla jonossa ehkä 20 sekuntia kun virkailija tuli vetämään meidät sivuun ja vei meidät toiselle tiskille. Lähtöselvitys oli hoidettu jonotuksineen kolmessa minuutissa.

En ole ymmärtänytkään, kuinka paljon erityiskohtelua lapsen kanssa saa.

Minulla on tänä vuonna kaksi kuukautta, jolloin tuloni ovat selvästi paremmat kuin muina kuukausina. Ensimmäinen näistä on isyysloma ja toinen isäkuukausi. Toki asiaan vaikuttaa se, että olen tarkoituksella pienentänyt palkkatuloani viime vuodesta.

Jokaikisissä vaaleissa lapsiperheiden vaikeuksia painotetaan ja heille luvataan lisää tukea. En ymmärrä, miksi. Me saamme jo kaiken ja elämä on harvoin ollut yhtä helppoa. Pian saamme kotihoidontukea, lapsilisää, hoitolisää ja kuntalisää. Summat eivät ole erityisen suuria, mutten ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä muiden pitää osallistua meidän lapsemme elättämiseen. Miksi muiden pitää maksaa meidän valinnoistamme?

Sääliksi käy veronmaksajia. Pääosin juuri kohtuuttomien verojen vuoksi pienensin palkkatuloni murto-osaan aiemmasta. Suomessa palkitaan huonotuloisuutta ja lasten tekoa valtavasti. Suurin rikos tässä maassa taas on palkkatyö. Eläkemaksut huomioiden jo pienestäkin tulosta menee puolet muille kuin työn tekijälle.

Joskus käytettävyystutkimuksessa käytetään apuna silmänliikeseurantaa. Käyttäjä istuu koneen edessä käyttämässä jotakin ohjelmaa tai verkkosivua, ja tietokone ottaa talteen kohteet, joihin käyttäjän katse eri vaiheissa kohdistuu.

Silmänliiketutkimuksista saadaan esimerkiksi selville verkkosivun "kuumat" ja "kylmät" alueet, katsoiko käyttäjä haluttua kohdetta (ja jos katsoi, miksi ei klikannut?), missä vähemmän tärkeissä kohteissa katse harhaili jne. Mainittakoon, että silmänliiketutkimuslaitteet ovat varsin kalliita ja niitä käytetään sen vuoksi varsin harvoin.

Olen itse ollut silmänliikelaitteiden demotilaisuuksissa kolme kertaa. Joka kerran demoa piti eri ihminen, eri laitteella, itse olin "koehenkilönä". Näissä esityksissä koehenkilö tekee koneella jotain tai katsoo kuvia, ja hetken päästä näytetään video, missä käyttäjän katse liikkui.

Jokaisella kolmella kerralla pian näyttöön on pamahtanut kuva puolialastomasta kauniista naisesta. Ja kun katse kiinnittyy tiettyihin kohtiin, voidaan lämpökarttakuvasta nähdä, että kylläpä sinä katsoit tissejä (tai jtain muuta) pitkään. Mikähän siinä on, että näihin demomateriaaleihin aina eksyy tällainen kuva?

Kolmannella kerralla osasin ennakoida. Etukäteen päätin, että katson sitä tulevaa puolialastonta naista vain kasvoihin. Eivätpähän pääse perkeleet kuittailemaan. Ja kuinka ollakaan, jälleen kerran mukana oli tällainen kuva. Minä katsoin häntä tiukasti silmiin. Tästä tuli taas kommenttia, että kylläpä katse oli tiukasti paikoillaan.

Silmänliikelaitteet ovat hyödyllisiä ja hauskojakin vempleitä. Mutta varokaa, jos teille sellaista demotaan. Joudutte varmasti naurunalaiseksi.

Keskiviikkona peruspalveluministeri Paula Risikko pölähti puoli yhdeksän uutisiin kommentoimaan alkoholimainontaa. Sävellaji tuli täysin puskista. Toisin kuin valtiosihteeri Rantahalvarin vetämä alkoholin mielikuvamainontaa pohtinut työryhmä, lupaa Risikko esittää kiristyksiä mainontaan jo tämän syksyn aikana. Niille joille Rantahalvarin työryhmän sosiaali- ja terveyspolitiikan julkinen raiskausyritys on vieras, kannattaa lukea muuta aiempi avautumiseni tässä blogissa http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/111598/ ja http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/111720/

Mutta itse asiaan. Paula Risikon yllättävää linjamuutosta voidaan pitää jonkinlaisena kansalaisyhteiskunnan perusarvojen voittona. Useat virkamiehet, tutkijat, asiantuntijat, kansalaisjärjestöt, kansalaisadressit ja media torpedoivat Rantahalvarin työryhmän ehdotukset. Niiden takana ei lopulta seissyt kuin sellaisia tahoja, joille mielikuvamainonta on iso bisnes. Ja niiden takana – näin olen antanut itselleni kertoa - joukko ruiskukkien poliittista eliittiä. Lopulta ministerinkin oli pakko taipua.

Koko jutun juju oli melko simppeli. Markkinaliberalistiset voimat halusivat säilyttää alkoholin mielikuvamainonnan ja lisätä valistusta. Mutta tässä piili miina. Nämä kaksi eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Alkoholivalistuksen pitkän aikavälin tavoite tulee olla kulttuurinen muutos, joka Habermasia mukaille muuttaa alkoholin paikkaa kansakunnan tietovarannossa. Tämän muutoksen aikaan saaminen voi viedä 10–20 vuotta. Kun tavoitteena on aikaansaada kulttuurista muutosta, tulee pyrkiä vaikuttamaan erilaisiin viesteihin ja signaaleihin joita maamme on alkoholista vääränään. Valistuksen kohteena on siis kulttuurinen taso, puhetavat, kirjoitukset, sanat, kuvat ja monet muut pienet asiat, joihin emme tietoisesti edes kiinnitä huomiota. Tämä tarkoittaa luonnollisesti myös mainontaa ja markkinointia, jolla päinvastoin pyritään lisäämään ja vahvistamaan alkoholin paikkaa osana suomalaista kulttuuria.

Melkoinen kiemura, mutta loppu hyvin – edes jotain hyvin. Ikävä kyllä nykyinen markkinaliberalismi tulee jatkamaan pyrkimyksiä ujuttautua syvälle poliittiseen päätöksentekoon. Siis aina niin pitkälle, että ihmisten hyvinvointi ja terveys murskautuvat bisneksen jalkoihin myös hyvinvointipalveluiksi joskus kuvittelemissamme instituutiossa.

Joitakin vuosia sitten mediassa viriteltiin gradukohuja, joissa tuli tutuksi plagiointi eli toisten tuotosten liian laaja lainaaminen. Toisaalta kirjailija Juha Itkonen kertoi vastikään henkilöjutussa, että gradu oli hänelle opettavaisin opiskelukokemus, vaikka suurin osa siitä syntyi matkalla parissa viikossa. Näillä asioilla saattaa olla yhteys.

Lainaamisella ja tiedon ”varastamisella” on monta puolta. Tieteellinen tutkimus rakentuu aiempien tulosten varaan, ja uutta löytääkseen ja todistaakseen sen uudeksi pitää lainata paljon vanhaa. Oleellista on tietenkin ilmoittaa keneltä lainaa, mutta sehän opetetaan jo peruskoulussa (?).

Kiinnostava uutuus itselleni on se, että aiempien graduntekijöiden ja muiden aloittelevien tutkijoiden tuotoksista oppii valtavasti, vaikka ei tietäisi käsiteltävästä sisällöstä juuri mitään, välttämättä edes lukemisen jälkeen.

Kandityötä pohjustetaan opinnoissa ns. metatasolla, ajattelemalla ajattelua ja kirjoittamista sinänsä. Ja sitähän on helpointa tehdä, kun sisältö ei vie liikaa huomiota. Pikaohje: kuvittele vierain, kaukaisin ja epäkiinnostavin mahdollinen tieteenala, etsi siitä mahdollisimman hyvä gradu ja kopioi kaikki mitä voit.

Lapin Kansan mukaan Reindeerspotting -elokuvan päähenkilö Jani on kuollut. Kuolema ei aiheutunut huumausaineiden yliannoksesta. Janin tarina sai sellaisen lopun, jota kukaan ei olisi toivonut. Omasta puolestani esitän surunvalittelut hänen omaisille ja ystäville. Vaikka näin Janin vain valkokankaan välityksellä, syntyi kuva sympaattisesta ja herkästä ihmisestä – jokin liikahti sisälläni.

Jani tullaan muistamaan pitkään Reindeerspottingin kautta. Hän jää muistuttamaan meitä inhimillisyydestä yhteiskunnan reunalla. Jani antoi kasvot huumeongelmalle ja teki samalla lihaksi suomalaisen sosiaalipolitiikan ideologisen välinpitämättömyyden. Kuolleen Janin tarina kelpaa varmasti myös moralisteille valistustarinaksi – näin käy kun käytät huumeita. Paskat sanon minä. Janin elämästä pitää oppia ja kunnioittaa siten hänen muistoaan. Voiko päihdeongelmien luonne tulla paremmin näkyväksi kuin Reindeerspottingissa? Eikö sosiaali- ja päihdepolitiikan tekijöiden ihmisyyteen koske, kun jälleen yksi ihminen – ihminen – on menetetty.

Sulloisin mieluusti Lapin Kansan lehtiversion niiden ihmisten suuhun, jotka sanoivat elokuvan antavan ”liian positiivisen” kuvan huumeista. Te parat ette näe metsää puilta. Kyse ei huumeista, vaan sosiaalisista ongelmista, kasautuvasta huono-osaisuudesta, alas ajettavista mielenterveys- ja hoitopalveluista, yksilön kamppailusta selvitä järjissään markkinaliberalismin yltiöpäisessä maisemassa. Janin elämä oli valkokankaalle tallennettuna kuva Suomesta 2000-luvulla. Hänen kohtaloonsa saattoi huumeilla olla välillistä merkitystä, mutta sen juuri löytyy muualta. Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki, kasvavat nuorten mielenterveysongelmat ja samalla romutettava palvelujärjestelmä.

Janin elämä ja kuolema siirtyvät jatkoksi uutta suomalaista kertomusta. Se on kertomus välinpitämättömyydestä, kvartaalitalouden riemuvoitosta, rahan ylivallasta ja kirkassilmäisen oikeistohallituksen moraalin alhaisuudesta, loasta ja arroganssista.

Omaisia ja ystäviä ei varmasti lohduta, mutta Janin elämällä oli iso merkitys. Hän kosketti ainakin hetkellisesti 60 000 suomalaisen sisintä ja herätti inhimillisiä tunteita – juuri niitä jotka olemme kansakuntana kadottamassa.