Yhteiskunta

Suomalaisen hiihdon doping-kohellus muistuttaa monilta osin klimppisoppaa: perinteet juontavat pitkälle ja yllätyksiä nousee jatkuvasti pintaan (yllätyksiä kenelle?). Olennaisin kysymys kuitenkin lienee, miksi ihmiset jaksavat kauhistella 40 vuoden takaista saunakeskustelua?

Suomessa on edelleen suuri joukko ihmisiä, joiden merkitysmaailmassa Suomi juostiin ja hiihdettiin maailman kartalle. Heidän kansallinen identiteettinsä on rakentunut suomalaisten urheilusankarien tekojen ympärille - sankariteot urheilun areenoilla ovat upeinta, mitä suomalaiset ovat tehneet talvi- ja jatkosodan uhrausten jälkeen. Suoraselkäiset sinivalkoiset miehet ja topakat naiset näyttivät laduilla suomalaisen sisun ylivertaisuuden ja tekivät meistä ihaillun kansan - suuren urheilukansan. Kyse on siis nationalismista, jota huippu-urheilumenestys on itsenäistymisestä lähtien vahvasti pönkittänyt.

Pyhään tarinaan sisukkaasta suomalaisesta urheilijasta on aina liittynyt myös puhtaus. Sinivalkoinen on ollut urheilussa reiluuden, sisun ja viattomuuden symboli. Jokainen männävuosilta nouseva klimppi onkin veitsen isku kansalliseen identiteettiin. Hiihtourheilun kautta kansallista minäkuvaansa rakentaneet huomaavat tulleensa huijatuksi - heidän toteeminsa olikin bluffia. On varmasti äärimmäisen tuskallista huomata, että tarkempi kuva suomalaisuudesta tulee paremmin esille Risto Jarvan Loma-elokuvassa kuin hiihtoladuilla saavutetuista mitaleista.

Timo Seppälä esitti eilen osuvan analyysin Ylen uutisissa. Hänen mukaansa 1970-luvulla kaikki käyttivät jotain, joten sijoitusten muodossa kukaan ei liene saanut etua. Hän epäili, että nyt ilmi tulleet asiat ovat vain jäävuoren huippu. Tässä yhdyn täysin Seppälän analyysiin, kyseessä on varmasti vain jäävuoren huippu, mutta mitä sitten?

Vapauttaisiko "totuus" suomalaiset jostakin häpeästä tai mitä siitä hyötyisimme? Verenpaine on tietysti katossa, kun Jussikin on osoittautumassa petturiksi. Suomalaisten männävuosien mitalit ovat kuitenkin ihan yhtä kultaisia kuin aiemminkin - kaikki noina vuosina napsivat nappeja. Muuta kuvittelevien kannattaa perehtyä dopingin hyvin kartoitettuun historiaan - se kertoo laajasta ilmiöstä, jonka yksittäisiin detaljeihin ei koskaan päästä täysin käsiksi. Mitään lopullista totuutta ei näissä asioissa myöskään ole tai sellaista ei koskaan tavoiteta. Unohtakaa siis totuus!

Nyt etsitään syyllisiä, joihin petetyksi tulemisen tunne ja viha voidaan projisoida. Siis niitä, jotka olivat välineitä valheellisen kansallisidentiteetin rakentamisessa ja saavat hiihtouskovaiset näyttämään torspoilta.

Samalla käsillä on melkoinen paradoksi hiihtouskovaisille. Kumpi oli lopulta parempi, a) mennä muiden mukana kemialliseen kilpavarusteluun ja tehdä sankaritekoja, vai b) köröttellä kaurapuurolla enintään neljänneksitoista ja tuottaa kotikatsomoille pettymyksiä vuosi toisensa jälkeen?

Onhan taas kansalle tuskaa ja sirkushuveja tarjolla oikein pyhän Mietaan mitalla!

Lähdin 8 vuotta sitten abiturienttina ensimmäistä kertaa kuntavaaleihin ehdolle. Jo 2004 käytiin orastavaa keskustelua siitä, ratkaisisiko mittava kuntaliitosaalto julkisen talouden ongelmia. Perehtyessäni silloin kuntien talouteen muodostin näkemykseni, joka on kestänyt näihin päiviin saakka: kuntaliitos ei pelasta yksittäisen kunnan tai Suomen taloutta.
Vuosien vieriessä ja tilanteiden vaihdellessa olen ollut viemässä läpi oman kotikuntani liitosta. Äänestin asian puolesta valtuustossa ja uskon yhä, että toimin oikein. Neljän kunnan uusi Kauhava perustettiin siksi, että pitkällä tähtäimellä Etelä-Pohjanmaan pohjoisella reuna-alueellakin olisi menestymisen edellytyksiä.

Kuntaliitos voidaan teknisesti tehdä kahdella tavalla. Joko yhdistyvät kunnat lakkautetaan ja perustetaan yksi uusi tai sitten liittyvät kunnat sulautuvat yhteen liittyjäkuntaan. Periaatteessa kysymys on pelkästä juridiikasta, mutta asiassa on myös syvällisempi puoli: kun pieni kunta sulautuu isompaan, on kysymys ”keskuksen” laajenemisesta. Kun luodaan uusi kunta ja ehkäpä etsitään uusi nimikin, on helpompi olla tasapuolinen.

Mihin pohjaan näkemykseni, ettei liitos sinänsä tuo säästöjä? Perussyy on kuntien kulurakenne. Kuntien menoista tutkimuksesta riippuen 2-4 % on hallintoa. 60-70 % on sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Noin 20 % on koulutuksen menoja. Kärjistäen voi sanoa, että kuntien talouden kannalta vain kouluilla, sosiaalitoimistoilla ja terveyskeskuksilla on merkitystä. Toinen merkittävä syy säästöjen katoamiseen on Suomessa kuntien työntekijöille säädetty viiden vuoden suoja-aika. Suoja-aika tarkoittaa sitä, että kuntaliitoksesta seuraavien viiden vuoden aikana työntekijöitä ei saa irtisanoa tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Poikkeuksen muodostaa työntekijä, joka kieltäytyy tarjotuista uusista töistä. Jälleen kärjistäen voi todeta, että vaikka kaikki kunnat liitettäisiin Helsinkiin, ei se vähentäisi yhtään mummoa palvelutalosta Kajaanissa tai hätää kärsivää lasta Turusta.

Kunnan taloudessa todellisia säästöjä tuo palvelurakenteisiin pureutuminen. Täytyy kysyä kolme kysymystä: MISSÄ, KUKA ja KUINKA? Missä palvelut ovat, keskitetäänkö niitä, kierrätetäänkö niitä kylillä esimerkiksi palvelubusseilla? Kuka tekee, kunta kaiken itse vai ulkoistetaanko niitä yritykselle tai järjestölle? Kuinka palvelut tehdään, meneekö lääkärin työaika potilaiden kohtaamiseen vai paperin pyöritykseen? Kuntaliitos on usein Troijan hevonen: sen avulla pystytään salakavalasti vaikuttamaan palvelurakenteeseen. Pienempi joukko päättäjiä pystyy uudistamaan paremmin kuin monen kunnan luottamushenkilöt. Kääntöpuolena on kuntalaisten passivoituminen: arkikokemus kertoo, että uuden isomman kunnan asioihin on pienempi into vaikuttaa ja uusi kunta tuntuu etäiseltä.

Miksi kuntaliitos kannattaa joskus tehdä? Kiistatta liitos lisää elinkeinoelämän kiinnostusta alueeseen ainakin hetkellisesti. Asumisen ja liikenteen järjestely voi varsinkin kasvukeskusten ympärillä parantua. Oleellista on, että liitos tehdään vapaaehtoisesti ja valtio palkitsee sen bonuksella eli liitosavustuksilla. Säästöliitoksia ei kannata tehdä, strategisia kyllä. Yhteisellä luottamuksella tulee hyviä liitoskuntia, mutta pakolla ja ylhäältä sanelemalla vain toraa ja uutta byrokratiaa.

Kaiken kaikkiaan puhe ”vahvoista peruskunnista” on löpönpöpöä. Julkisen talouden kestävyyden kannalta tärkeintä on terveydenhuollon uudistaminen joko maakuntavetoiseksi tai Kelan valtakunnallisesti hoitamaksi. Kuntavaalien lähestyessä on hyvä muistaa, mikä kuitenkin ratkaisee yksittäisen paikkakunnan kohtalon. Kuntapäättäjien tehtävänä on pitää huoli siitä, että oman alueen ihmiset ja yritykset voivat hyvin. Silloin ei tule erikoissairaanhoidon laskupinoja ja verotuloja ropisee kassaan.

Katselin eilen suurta vaalikeskustelua. Sen logiikka oli suunnilleen seuraava:

1. Kymmenen ihmistä puhui eurokriisistä ristiin siten, että miljoonasta katsojasta enintään tuhat ymmärsi mistä lopulta on kyse.
2. Kymmenen ihmistä puhui kuntauudistuksesta siten, ettei kukaan miljoonasta katsojasta vahingossakaan ymmärtäisi mistä on kyse.
3. Kymmenen ihmistä voivotteli nuorten syrjäytymistä ymmärtämättä itse lainkaan mistä siinä on kyse.

Samaan aikaan myös Arkadianmäellä tapahtui. Teuvo sanoi kehitysapurahojen menevän lihoville poppa-ukoille ja satraapien kiillottavan täällä kilpeään, rikkidirektiivin olevan kettutyttöjen direktiivi ja ehtipä saman minuutin aikana viitata myös Tommi Evilään ja Roni Ollikaiseen. Kun vielä Juha Väätäinen kutsui Soinia lihavaksi ja kehotti ihmisiä kokeilemaan 40 kilon reppua selkään, on politiikan vilkas viikko lähes paketissa. Toki siihen mahtui tieto, että Teuvon ja Juhan puolueella kulkee kovaa gallupeissa.

Edellisistä voi tehdä seuraavia havaintoja.

1. On helppo ymmärtää, miksi vaalikansalaisuus on näivettynyt (koko viikko).
2. Herää kysymys, pitävätkö poliitikot ihmisiä täysinä tomppeleina (vaalikeskustelu)
3. Ymmärtää, että ihmiset ovat täysiä tomppeleita (Persujen suosion kasvu; myös Teuvo ja Juha eduskunnassa).
4. Tulee väistämättä pohdittua, ovatko Teuvo ja Juha "aikuisten oikeesti" eduskunnassa istuvia kansanedustajia, vai onko kyseessä nerokkaasti käsikirjoitettu ja jussiparviais-metodilla toteutettu hersyvä poliittinen komedia.

Lopulta havahdun siihen kauhistuttavaan ajatukseen, että samaa poliittista tosi-TV:tä tulee tuutin täydeltä seuraavan viiden viikon ajan ja joudun ammattini puolesta seuraamaan sitä. "Jumalauta", huutaisi tässä vaiheessa Rauno Repomies. Minä olen sanaton.

Viime viikko käytiin kiihkeää keskustelua syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Minä ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton toinen puheenjohtaja Aleksi Laine julkaisimme tasavallan presidentti Sauli Niinistön Tavallisia -kampanjan avauspäivänä kommentin, jossa peräänkuulutettiin yksilöllisten tekojen lisäksi rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ratkaisuja syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja purkamiseen.

Helsingin Sanomien raadin enemmistö oli samaa mieltä minun ja Aleksin kanssa: työryhmän esitykset eivät ratkaise syrjäytymisongelmaa.

Jotkut ovat vetäneet kampanjan kritiikistä kovasti herneen nenäänsä. Joku kuvaili asennettamme kyyniseksi, toinen väitti, että emme ole ehdottaneet mitään tilalle. Osa keskustelussa esiin nousseista erimielisyyksistä on varmaan sovittamattomia, osa on painotuseroja joista on vaikea päätellä, millaista politiikkaa kukin konkreettisesti kannattaa.

On itsestään selvää, että jokainen voi yrittää ehkäistä syrjäytymistä pitämällä huolta lähimmäisistään. Eri asia on, riittääkö tämä. Kun syrjäytyminen ja vähäosaisuus ovat Suomessa periytyviä ilmiöitä, ei syrjäytetyllä tai syrjäytymisvaarassa olevalla nuorella välttämättä ole vanhempia, jotka jaksaisivat huolehtia lapsensa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, varsinaisesta toimeentulosta puhumattakaan. Vuonna 2009 KELAn mukaan Suomessa oli 26 000 tulotonta ihmistä ja 2560 tulottomassa perheessä elävää alle 18-vuotiasta lasta tai nuorta. Näitä lapsia ei auta työryhmän neuvo liian ison viikkorahan antamisesta, kun perheen rahat eivät välttämättä riitä kunnolla edes vuokraan ja ruokaan, harrastuksista tai muista elämyksistä puhumattakaan.

Oikeistolainen näkemys yhteisöllisyydestä työntää syrjäytymisongelmaa ihmisten omaksi ongelmaksi. Entä sitten, jos auttavaa yhteisöä ei ole? Minä ajattelen, että jos ihmiset onnistuvat pitämään itsestään ja toisistaan huolta ja ovat onnellisia, niin se on hienoa, mutta kunnioitan myös ihmisiä yksilöinä siinä määrin, että mielestäni he ovat oikeutettuja apuun ja tukeen silloin kun lähipiiri ei auta ja omat voimat eivät riitä. Silloin yhteiskunnan on autettava.

Keinot syrjäytymisen ehkäisemiseen ja purkamiseen ovat nekin enimmäkseen ihan tavallisia poliittisia tekoja - kaikkien toimeentulon turvaamista tulonsiirroilla ja lannistavan tukiviidakon ja byrokratian perkaamista. Toimivia ja saavutettavia julkisen terveyden- ja sosiaalihuollon palveluita, mielenterveyspalveluita, koulujen opinnonohjaajia, terveydenhoitajia ja kuraattoreita. Edullisia tai ilmaisia kuntoilu- ja harrastusmahdollisuuksia, nuorisotiloja ja etsivää nuorisotyötä. Sekä päätöksiä, joilla kerätään kaikkiin näihin riittävät verovarat.

Oma asiansa on se, mitä pitäisi päätellä presidentistä, joka vaalilupauksenaan lupaa puuttua lasten ja nuorten syrjäytymiseen, ja joka toteuttaa lupaustaan kertomalla vaalien jälkeen, ettei asia oikeastaan hänen valtaansa kuulukaan, että hoitakaakin tämä itse.

Keskustelunavauksesta Niinistöä voi kuitenkin kiittää. Elän toivossa, että kun kaikki nyt niin innolla vakuuttelevat huoltaan syrjäytyneitä kohtaan, osa poliitikoista innostuu tekemäänkin asian eteen jotakin. Vihreillä ideoista ja vaihtoehdoista ei ainakaan pitäisi olla pulaa, ja tietääkseni syrjäytymistä tuntevat asiantuntijat ovat mobilisoitumassa tuomaan esiin lähiaikoina sellaisiakin ehdotuksia, joita Niinistö ei omaan kampanjaansa halunnut.

Yhdysvaltain keskuspankki ilmoitti aloittavansa setelielvytyksen uudelleen. FEDin tavoite on tukea työllisyyttä ja asuntomarkkinoita. Elvytyskierros käynnistettiin nyt kolmatta kertaa käsillä olevan talouskriisin aikana. Markkinat kiittivät ja suuret osakeindeksit lähtivät lentoon.
Keskuspankin pääjohtajaa Ben Bernankea ei voi syyttää epäjohdonmukaisuudesta. Hän on selväsanaisesti puheissaan ilmoittanut olevansa valmis lähettämään helikopterit matkaan ja ampumaan maan täydeltä uutta valuuttaa järjestelmän kiertoon. Kaupan päälle FED on keksinyt nimittää toimenpidettä kvantitatiiviseksi kevennykseksi.
Ikävä velvollisuuteni on paljastaa teille, hyvät lukijani, alaston totuus: keisarilla ei ole vaatteita. Keisari on krapulassaan tilannut jo kolmannen tasoittavan. Ryyppyporukka taputtaa keisaria selkään ja tarjoaa lisää viinaa. Valitettavasti paluu arkeen on edessä ja sitä ei tasurilla korjata. Kiertoon lähtevä uusi valuutta tulee painokoneesta. Se ei poista Yhdysvaltojen talousongelmia. Setelielvytys ainoastaan pitkittää ja pahentaa tilannetta.
Yhdysvaltojen valtionvelka on ennätyskorkealla tasolla. Kuten olen jo aiemmin maininnut, amerikkalaisetkin elävät yli varojensa. Tilanne ei voi jatkua loputtomiin. Ongelman ratkaisu tulee vaikuttamaan sinun elämääsi.Talouden mullistukset luovat aloitekykyisille ihmisille myös suuria mahdollisuuksia. Minkälainen suunnitelma sinulla on tulevaisuuden varalle?

Se tapahtui mielikuvani mukaan joskus keväällä 1987. Lähdin 15-vuotiaana koltiaisena kaverin avuksi ostamaan kaljaa. Iso porukka oli kokoontunut Marjaniemen kalliolle ja ainoa täysikäinen tarvitsi kantoapua. Tähtäimessä oli Itäkeskuksessa sijainnut kauppa, jossa ei tunnetusti oltu niin tarkkoja papereiden ja muun sellaisen suhteen.

Kaupassa aloimme tulkita ryppyiseen listaan lyijykynällä tuherrettuja numeroita. Nimiä oli reilusti kolmatta kymmentä ja määrät liikkuivat 7-15 pullon välillä per nokka. Rahat oli ängetty läpinäkyvään pussiin, joka oli melkoinen sekamelska kolikoita ja nuhruisia seteleitä. Siinä oli joidenkin viikkorahat, toiset olivat lyöneet säästöpossun säpäleiksi ja osa saanut vanhemmiltaan muutaman kympin viikonlopuksi. Näin pankkikorttien aikakaudella näky olisi melko huvittava, mutta tuolloin ihan perussettiä. Kassatädit eivät tavasta erityisemmin tykänneet, sillä rahojen laskeminen moisesta sekasotkusta oli aina iso homma. Siksi ostoajankohdassa piti pyrkiä siihen, ettei kaupassa ollut jonoa. Summa ei juuri koskaan täsmännyt, vaikka se oli kallioilla laskettu ainakin kymmenen kertaa.

Kun ostoskärry oli ladottu aivan täyteen keskaripulloja, mentiin kassalle. Muita asiakkaita ei ollut ja myyjänä ollut rouva ei turhia kysellyt. Kaverini pyysi vielä kohteliaasti lupaa lainata ostoskärryjä - lupasi palauttaa sen seuraavana aamuna. Myyjä manaili, että "tuot sitten kanssa, ettei tule sanomista". Vakuuttelimme hänelle kärryjen odottavan heti aamusta kaupan edessä (näin myös toimittiin - elettinhän vielä vanhan Suomen solidaarisuuden aikaa). Sitten työnsimme kärryjä reilun kilometrin matkan kalliolle, jossa iloinen ja janoinen joukko toivotti meidät tervetulleeksi. Lopulta jokainen otti noin 300 potun lastista omansa..

Se oli sitä 1980-lukua ja nuorison ulkojuopottelun kulta-aikaa. Niistä ajoista on Vantaanjoessa ehtinyt virrata paljon vettä ja suomalaisten kurkuista alas pirun paljon kaljaa. Paljon ovat myös muuttuneet keskikaljan myymiskäytännöt. Tuolloisella metodilla - 18-vuotias ostaja ja 15-vuotias kärrypoika - ei tänä päivänä enää bileitä pidettäisi.

Tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä (4/12) Katariina Warpenius ym. raportoivat alkoholin, tupakan ja rahapeliautomaattien ostokokeiden tuloksia. Ideana on, että joukko valikoituja nuoren näköisiä 18-vuotiata on lähetetty eri kaupungeissa shoppailemaan - ilman papereita tietysti. Ostoyrityksen jälkeen tulokset kirjataan, kunnes kaikki kaupungin pienimmätkin kulmakioskit on kaluttu läpi.

Puolissa kaupoista kasalle roudatut keskaripullot jäivät saamatta. Myyjät siis kysyivät papereita. Pitkäripaisesta kaljaa onnistui ilman henkilötodistusta ostamaan vain 8 yrittäjää sadasta. Kaikkiaan tutkijat pitävätkin tuloksia positiivisina. Ikärajavalvonta on säilynyt suhteellisen tarkkana vuosista 2004 ja 2006. On tosiaan syytä muistaa, että kaikki ostokokeeseen osallistuneet nuoret olivat yli 18-vuotiaita, eli kaikki ostokset olivat laillisia.

Tässä olisi helppo viisastella, että typerä tutkimus, aina ne nuoret kaljaa jostain saavat. Se olisi kuitenkin kökkö argumentti. Alkoholin käyttö nuorten keskuudessa on vähentynyt vuosituhannen taitteesta ja raittiiden määrä merkittävästi lisääntynyt. Samaan hengenvetoon voi toki sanoa, että tuon oman ostoskärryepisodin aikaan alkoholin kulutus oli vielä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla.

Ykstuumaan on vaikea sanoa, kuinka paljon nuorilta jää alkoholia juomatta ikärajavalvonnan takia. Saatavuus on kuitenkin metatutkimusten valossa eräs tärkeä kulutukseen vaikuttava tekijä. Itse näen tämänkaltaiset innovatiiviset tutkimukset ja kauppojen tiukentuneen ikärajavalvonnan erittäin positiivisena asiana. Kauppojen tai alkoholiteollisuuden ei ainakaan ihan suoraan tarvitse netota alaikäisten rahoilla, sillä kaljaa tässä maassa juodaan aivan julmetusti ilman nuorisoakin. Kontrollilla on taatusti myös symboliarvoa, turha yrittää ilman papereita!

Kauheasti tekisi vielä lopuksi nostaa jälleen esiin alkoholin mielikuvamainonta - tuon nettoamiskommentin innoittamana - mutta uskotaan nyt ainakin vielä toistaiseksi, että MGR saa sen asian hallituksessa eteenpäin ilman minun villiä kannustusta.

Viikon musiikkivalinta tulee tutusta suunnasta, mutta eri sukupolvelta. Steve Earlen poika Justin Townes Earle on tehnyt musiikkia jo vuosia, mutta nyt jäppinen näyttää löytäneen erittäin viileän ja elegantin ilmaisun. Tämä video osui kaverin vinkistä Tubessa silmään, eikä tarvitse isän totisesti poikaansa hävetä.

Tasavallan presidentin syrjäytymiskampanja on lietsonut laajan nettikeskustelun, vaikka se ei välttämättä ollut sitä mitä niksikampanjalla haettiin. Tämä keskustelu on osoittanut, että Sauli Niinistön, Matti Apusen ja Wille Rydmanin mukaan syrjäytymistä estetään olemalla kiltimpiä. Pitämällä enemmän huolta. Pitää olla joku joka muistuttaa hampaiden pesusta, terveellisestä ruokavaliosta ja riittävästä yöunesta.

Näiden oikeistolaisten politiikkakäsitys ihmetyttää. Jos ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin on, että ihmisten pitää välittää enemmän toisistaan niin ilmeisestikin poliitikoiden tehtävänä on antaa ihmisille hyviä neuvoja ja lahjoittaa rahaa köyhille. Välitetään lähimmäisistämme.

Vähättelemättä poliittisten toimijoiden vaikutusvaltaa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin kannattaa muistaa, että valtuustoissa ja eduskunnassa päätetään yhteiskunnallisista rakenteista. Lakeja säädettäessä ja määrärahoista päätettäessä muovataan pullan leipomisen sijaan juuri niitä rakenteita, joista vasemmistolaiset puhuvat. Nämä tarkoittavat niitä palveluita, joilla yhteiskunta pyrkii turvaamaan jokaisen hyvinvoinnin ja edellytykset hyvään elämään. Kaikilla perheillä ei ole rahaa. Kaikilla ei ole vanhempia, jotka huolehtivat. Kaikilla ei ole edes vanhempia.

Toisin kun oikeisto väittää, hyvinvointivaltio ei turmele yhteisöllisyyttä. Olisi tietenkin mahtavaa, jos ihmiset välittäisivät toisistaan enemmän. Itse asiassa tehokkain tapa kannustaa siihen on säilyttää Salen, Matin ja Willen niin kovasti vastustama hyvinvointivaltio. Vapaaehtoistyötä tutkineen Henrietta Grönlundin mukaan "hyvinvointivaltio lisää kansalaisten halukkuutta vapaaehtoistyöhön, eikä suinkaan vähennä sitä. Sen taustalla on sama tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostava arvomaailma kuin vapaaehtoistyöntekijöilläkin."

On kiistatonta, että yhteiskunnan rakenteilla on merkittävä vaikutus nuorten hyvinvointiin. Tämä käy ilmi esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisemasta selvityksestä. Niissä kunnissa, joissa kouluterveydenhuollosta leikattiin eniten 1990-luvun laman aikana, on myöhemmin jouduttu satsaamaan eniten lasten- ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluihin. Leikkaukset näkyvät muun muassa huostaanottojen ja psykiatrisessa laitoshoidossa olevien nuorten kasvuna. Säästöt ovat johtaneet niin taloudellisiin kustannuksiin kuin nuorten inhimilliseen kärsimykseen.

Koska Salella, Matilla ja Willellä keinot syrjäytymisen estämiseen tuntuvat olevan hakusessa, esitän oman niksivinkin:

Älä säästä kouluista. Lyhyen tähtäimen säästöt tulevat pitkällä aikavälillä kalliiksi. Tyhmyys maksaa!

Keskeisimpiä yhteiskunnallisia instituutioita ihmisten hyvinvoinnille ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien takaamiselle on koulutusjärjestelmä. Hyvin toimiva koulutusjärjestelmä on tasa-arvoisen yhteiskunnan kulmakivi. Sen lisäksi se on jokaisen suomalaisen nuoren monivuotinen työ- ja arkiympäristö, jossa opitaan yhteiskunnan pelisäännöt.

Yhtenäisen koulutusjärjestelmän vahvuus on, että se on taannut kaikille vanhempien sosioekonomisesta taustasta huolimatta yhtäläiset tiedot ja taidot edetä elämässä. Koulumenestykseen vaikuttavat tietenkin myös perhetaustat, mutta suomalaisella koulutusjärjestelmällä on ollut tasa-arvoistava vaikutus jo olemassa olevien kuilujen ylittämiseen.

Tämä tasa-arvoistava vaikutus ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Peruskoulutusjärjestelmää uhkaa muun muassa resurssien väheneminen sekä koulujen välisten erojen kasvu.

Koulutusjärjestelmän tasa-arvoistavaa vaikutusta uhkaa resurssipula, joka johtaa opetusryhmien koon kasvamiseen, tukihenkilökunnan vähenemiseen ja kouluterveydenhuollon heikkenemiseen. Viime laman aikana toteutettujen leikkausten seurauksena ryhmäkoot kasvoivat sekä päivähoidossa että koulussa, lasten kanssa toimivien aikuisten määrä väheni, opettajia lomautettiin, sairaslomasijaisten palkkaamista rajoitettiin ja lapsiperheille tarjottavaa kotipalvelua karsittiin. Näiden palveluiden tasoa ei olla palautettu laman jälkeen ja eurokriisin ajaessa Suomen uuteen taantumaan ei näytä siltä, että tilannetta oltaisiin lähiaikoina korjaamassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvityksen mukaan kahdessa kolmesta kunnasta on edelleen päiväkodeissa liian vähän henkilökuntaa ja kahdessa viidestä koululuokasta ryhmäkoot ovat kasvaneet.

Ja ennen kuin kukaan kommentoi mitään kuntien kasvavista menoista niin todettakoon, että säästäminen on kallista puuhaa. THL:n selvitys puhuu selvää kieltä:

[LAINAUS]Eniten kouluterveydenhuollosta 1990-luvulla leikanneet kunnat käyttivät lasten ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluja 2000-luvun alussa enemmän kuin muut vastaavat kunnat. Säästöt kääntyivät lisäkustannuksiksi korjaavissa palveluissa.[/LAINAUS]

Koulutusjärjestelmää uhkaa myös nyt koulushoppailu. 1990-luvulla vapautettiin kouluvalintaan liittyvä sääntely niin, että oppilailla oli mahdollisuus pyrkiä myös muuhun kuin omaan "lähikouluun". Koulushoppailun yleistyminen on merkki isosta eriarvoistumisen riskistä. Ruotsissa, jossa vapaaseen kouluvalintaan on panostettu voimakkaasti, on tänä vuonna julkaistu Ruotsin kouluviraston raportti kouluvalinnan sosiaalisista seurauksista. Raportin mukaan kuilut koulujen välillä ovat kasvaneet voimakkaasti samalla kun oppilaskokoonpanon vaikutus oppilaiden tuloksiin on lisääntynyt. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan vapaata kouluvalintaa käytetään ennen kaikkea ylemmässä keskiluokassa. Tutkijoiden mukaan etuoikeutetut ryhmät käyttävät sitä välttääkseen samaan kouluun joutumista ei niin hyvin toimeentulevien oppilaiden kanssa.

Tiedostan, että pressan työ on tosi turhauttavaa, koska siinä ei paljon muuta voi tehdä kuin keskittyä arvojohtajuuteen ja pullan syömiseen. Mut mun vinkin voisi laittaa vaikkapa päättäjille suunnatulle niksisivustolle.

Suomi on taas vähän kuin horroksesta herännyt uuteen vaalihuumaan. Vastahan niistä eduskuntavaaleista ja presidenttipeleistä selvittiin kun edessä ovat taas uudet vaalit.

Itse avasin pelin osallistumalla tänään kuntamarkkinoille, jossa kuuden suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajat mittelivät ensimmäistä kertaa verisellä kuntakentällä. Kuulemani ja näkemäni perusteella joudun surullisena toteamaan, että osa porukasta markkinoi kuntavaaleja jonkinlaisena kuntien eloonjäämistaisteluna tai EU-kansanäänestyksenä, joita kuntavaalit eivät ole. Pahoin pelkään, että tämä keskustelu polttaa turhaa ruutia ja energiaa pois oikeasti tärkeistä kuntakysymyksistä, joihin valtuustoissa valitaan suuntaa vaalien jälkeen.

Minä hengittäisin vaalien tahdissa, vaikka en saisi siitä palkkaakaan. Politiikka on niitä asioita, jotka yrittävät viedä koko käden, vaikka tarkoitus oli antaa vain pikkurilli. Asioita on paljon, niitä tulee koko ajan lisää ja ne ovat jatkuvasti vaikeampia. Ja vähän väliä huomaa sen, ettei asioista oikeasti tiedä tai ymmärrä kuin pintaraapaisun verran. Tämä luo politiikkaan asetelman, johon sekoittuu niin intohimoa kuin epäuskoakin.

Nuorisojärjestön puheenjohtajana, kaupunginvaltuutettuna ja kansanedustajan avustajan rooleista käsin osallistun nyt kolmansiin vaaleihini ja samalla kun politiikan peli käy kuumana, oma sisäinen hallintotieteilijäni seuraa innostuneena varsinaista yhteiskunnan muutosta, koska muuttuuhan se. Kuulemma se on ainoa pysyvä asia tuo, muutos.

Maailma siis muuttuu. Itse asiassa ainaisesta ja kiihtyvästä muutoksesta on tullut jo niin tavallista, että sen huomaa vasta kun lukee omia vuoden takaisia facebook-päivityksiä tai katsoo vanhoja valokuva-kansioita. Maailman muutoksen myötä, myös poliittinen toimintakenttä muuttuu kun ihmisten arvot ja intressit yrittävät muuttaa jäykkää hallintoa vastaamaan muuttuneen toimintaympäristön tarpeita.

Kuntien lakiin kirjoitetut tehtävät ovat kasvaneet niin monilukuiseksi, samalla kun muu yhteiskunta ympäriltä on muuttunut muuttoliikkeen ja väestön rakenteen kautta siten, että samanlaisen palvelutuotantoverkon ylläpitämisestä tulevaisuudessa on lähes mahdotonta puhua. Vieläkin haastavampi tilanne on kun oma sukupolvemme jää opiskelun, työelämän ja muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Sitä ei korjata vippaskonsteilla tai järjestelmän pikku säädöllä. Tarvitsemme uusia näköaloja, uutta ajattelua, joita valtaa pitävä sukupolvi ei kykene tuottamaan. On nuorten vuoro astua näyttämölle.

Meille nuorille ei ole tarjolla helppoja aikoja päätöksenteossa, mutta voin luvata, että seuraavat vuodet tulevat opettamaan ja kasvattamaan nuorta vastuunkantajasukupolvea enemmän kuin kaksi vakaata vaalikautta yhteensä. Tulevaisuuden haastavat näkymät antavat myös aidon mahdollisuuden miettiä kunnallisten haasteiden kenttää uudesta näkökulmasta. Uskon, että tulevien aikojen osalta arvojen merkitys korostuu, kun joudumme päättämään satsauksien ja jakamisen sijaan siitä, keneltä otetaan pois ja mitä tärkeitä asioita haluamme säilyttää yhteiskunnallisen palveluntuotannon piirissä.

Työ yhteiskunnan sopeuttaminen maailman muutokseen on vähänkuin muuttoprojekti toiseen kaupunkiin. Sitä käy läpi omia tavaroitaan ja miettii, kuinka paljon sitä roinaa onkaan kertynyt kaappien perukoille vuosien varrella. Moni löytää itsensä ihmettelemästä, että mikähän tämänkin tavaran tarina on ja miten ihmeessä se on minulle päätynyt? Kuitenkin se tärkein kysymys on; tarvitsenko sitä enää muuton jälkeen ja onko uudessa osoitteessa kaikelle tilaa. Tuolloin moni esine löytää tiensä kirpputoreille, sukulaisille ja ystäville, mutta joskus joitakin on vain heitettävä pois. Moneen tavaran osalta tehdään oma erityinen surutyönsä. "Se eteisen korkkimatto nyt vaan on aina ollut toivottamassa minua tervetulleeksi takaisin kotiin milloin mistäkin." Joka tapauksessa elämään kuuluu myös tilan tekeminen uusille asioille. Komeroiden tyhjääminen ja omaisuudesta eroon pääseminen saattaa olla myös vapauttavaa kun tietää, että tämän, tässä valinnan tilanteessa tarpeettomaksi katsomani tavara luo tilaa sopeutua paremmin uuteen ympäristöön.

Kaikki ymmärtävät niin muuttoprojektin keskellä, kuin vaikeiden poliittisten päätöstenkin edessä, että tuleviin olosuhteisiin valmistautumien vaatii ennakointia ja asioiden priorisoimista. Jotkut karjalaiset evakot saivat puoli tuntia aikaa kerätä tärkeintä omaisuuttaan, ennen oman kodin lopullista jättämistä. Siinä tilanteessa toiset päätyvät ottamaan mukaansa käytännöllisiä tavaroita, toiset niitä, joihin on syvimmät tunnesiteet. Mieliini on syöpynyt kuvia evakkotiellä taivaltavista lapsista nuket kainalossaan ja karjalaisäideistä kantamassa välttämättömimmistä tavaroista kerättyjä nyyttejään. Heillä tarve ja arvot määrittelivät sitä, mihin käsi kiireessä tarttui, suunnitteluun ei välttämättä ollut aikaa. Evakoiden kokemus ja asenne oli kuitenkin omiaan luomassa sitä henkeä, joka aikana Suomi jälleenrakennettiin sotien jälkeen.

Kristillisdemokraattiset Nuoret haluavat myös olla osaltaan keräämässä sitä tärkeiden arvojen ja hyvien periaatteiden muuttokuormaa, jota koemme tarvitsemamme väistämättömään muutokseen vievällä tiellä. Uskomme, että keskittymällä valtuustoissa johtamisen, hyvinvoinnin, osaamisen ja tasapainon teemoihin, olemme sillä tiellä, joka vie myös kuntia kohti terveempää tulevaisuutta.

Aki Ruotsala

Meitä poliitikkoja ja poliitikoiksi pyrkiviä arvostellaan usein väittämällä, että emme ole tehneet päivääkään oikeaa työtä. Jotkut ovat, jotkut eivät. Ne, jotka voivat, ryhtyvät kilvan kehumaan omia kokemuksiaan leipureina ja raksamiehinä.

Minullakin on kehuskelumahdollisuuteni. Ennen toimistotöihin siirtymistä sain ensimmäiset työkokemukseni kunnan palveluksessa, Tampereen viheralueiden kunnossapitotöistä: nurmikon haravoinnista, rikkaruohojen kitkemisestä, puistojen roskisten tyhjentämisestä. Rankkaa työtä sateisissa lähiöissä, joissa työnantaja käski varomaan käytettyjä neuloja.

Tällaiset poliitikkojen nuoruuden kesätyötarinat ovat yleensä melko epätoivoisia, eivätkä ne tee akateemisesta toimistokäytävien tallaajasta uskottavaa duunaria. Pyörähdykseni kunnan ruumiillisen työn osastolla oli kuitenkin opettavainen niin hyvässä kuin pahassa. Jos yleinen tilanne vastaisi minun kokemustani, työelämä saattaisi näyttää tältä:

- Miehet ja naiset osoitettaisiin heti rekrytoinnin jälkeen suoraan omiin tehtäviinsä kysymättä mitään heidän taidoistaan, valmiuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan.
- Työajat eivät joustaisi tippaakaan riippumatta työntekijöiden elämäntilanteista ja asiakkaiden tarpeista.
- Työtä tehtäisiin aina olosuhteista riippumatta, vaikka seurauksena olisi pitkiäkin sairauslomia.
- Työtä tehtäisiin hitaasti epäkäytännöllisillä ja epämukavilla tavoilla, jos työskentely sillä tavalla näyttäisi tehokkaammalta.

Onneksi kaikki kunnat ja kuntien työt eivät ole samanlaisia, mutta joitakin yleisiä ongelmia voi hahmottaa esim. TEM:in työolobarometrista. Sen mukaan kuntien ongelmia ovat mm. liiallinen määräaikaisten työsuhteiteiden käyttäminen, työntekijöiden kokemus sukupuolten epätasa-arvosta ja voimavarojen puute työn vaativuuteen nähden.

Työelämä ylipäätään on muutoksessa. Suuret ikäluokat eläköityvät, luova ja työntekijän persoonallista panosta vaativa työ korvaa osin ruumiillista työtä, työuria pidennetään, pätkätyöt ja erilaiset freelancer-työt yleistyvät.

Kunnallisvaaliehdokkaat - itseni mukaan lukien - tuskin vilpittömästi voivat luvata kunta-alan työntekijöille paljon nykyistä suurempia palkkoja ja aikaisia eläkepäiviä ja pitää lupauksiaan. Tärkein tavoite lopulta onkin turvata kuntalaisille hyvät palvelut käytettävissä olevilla resursseilla. Kun tätä tavoitellaan, pitää samalla pitää huolta siitä, että näiden palveluiden tuottajat ja kuntien tärkein voimavara, työntekijät, viihtyvät ja jaksavat työssään.

Harvalla poliitikolla on kattavaa, omakohtaista kokemusta kaikista erilaisista työn muodoista ja muutoksista. Hyvä poliitikko kuuntelee erilaisten töiden tekijöiden tarpeita ja ajatuksia työn parantamisen mahdollisuuksista - ja muistaa kuunnella kaikkia, ei vain äänekkäimpiä tai niitä, joilla on eniten resursseja viedä lounaille ja järjestää hienoja seminaareja.

Kesätöissä duunarina 2008.

Elämme jännittäviä aikoja. Eurokriisi ei näytä hellittämisen merkkejä, Yhdysvalloissa valmistaudutaan presidentinvaaleihin ja Kiinan kuumemittaria tarkkaillaan silmälasit huurussa. Samaan aikaan Suomessa valmistaudutaan kunnallisvaaleihin. Vaalien alla on totuttu kuulemaan puheenvuoroja taloudesta, jotka särähtävät ainakin harjaantuneempaan korvaan.

Nykyinen eläkejärjestelmä rantautui Suomeen 50-luvulla. Väestörakenteemme oli tuolloin hyvin toisenlainen; suuret ikäluokat saatettiin maailmaan ja vanhoja ihmisiä oli verraten vähän. Järjestelmä perustui karkeasti ottaen siihen, että yhtä elätettävää kohti oli kolme töissä käyvää suomalaista. Mainittakoon, että downshifting-trendi ei ollut vielä rantautunut Pohjois-Eurooppaan.

Matti Vanhasen hiihtoreissun seurauksena syntynyt Työvoima 2025-raportti puhuu karua kieltä. Ennusteen mukaan Suomessa on vuonna 2025 1 400 000 yli 65 vuotiasta eläkeläistä. Jotta eläkeikä ja eläkkeiden suuruus kyettäisiin säilyttämään ennallaan, elättäjiä tulisi olla 3 700 000. Toisin sanoen, Suomen työllisyysaste muistuttaisi tuolloin lähinnä Kauko-Idän nyrkkipajaa.

Takaisin kotimaan politiikkaan. Kunnallisvaalityö on käynnistymäisillään ja kojuilta alkaa saamaan taas haaleaa Saludoa. Minusta tuntuu siltä, että suuri osa poliitikoista ei joko tiedä tai halua kertoa totuutta nuorille aikuisille. Jos olet syntynyt 70-luvulla tai sen jälkeen, et tule nauttimaan nykyisen eläkejärjestelmän eduista. Eläkkeesi on nimittäin peruutettu!