Yhteiskunta

Urbaani elämä muodostuu edelleen sarjasta elämänvaiheita ja siirtymiä vaiheesta toiseen. Erilaiset yhteiskuntateoriat kuvaavat selväpiirteisten siirtymien - ennalta määrittyneen elämänkaaren - muuttumista joustavammiksi - elämänkulku tai -polku - mutta edelleen useilla elämänalueilla on löydettävissä tiettyjä säännönmukaisuuksia.

Päädyin pohtimaan kollegani kanssa siirtymiä, jotka liittyvät elämänkulkuun ja alkoholin käyttöön. Löysimme yksimielisyyden neljän (karkean) tiettyyn ikävaiheeseen liittyvään siirtymäprosessin osalta. Näissä kaikissa ikäluokka järjestyy uudelleen ja syntyy uudenlainen suhde alkoholin käyttöön.

Ensimmäinen siirtymävaihe liittyy alkoholin käytön aloittamiseen. Tuolloin karkeistuksessa on löydettävissä kolme strategiaa. Osa 15-18-vuotiasta tekee muutaman kännikokeilun tai ei kokeile lainkaan. He asettuvat usein tuon ikävaiheen kulttuuriseen marginaaliin. Tosin 2000-luvun raittiusbuumin mukana nuorisokulttuurinen marginaali ei tarkoita enää sosiaalista marginalisoitumista. Suuri osa nuorista seuraa suomalaisen alkoholikulttuurin periytyvää mallia ja kevyestä juopottelusta tulee osa viikonloppuja ja vapaa-aikaa. Keskeisin tämän ensimmäisen siirtymävaiheen havainto on, että useat nuoret löytävät alkoholista jo varhain pakotien erilaisista ongelmista - sitä itse edes tunnistamatta. Pakotie viittaa tässä ensisijaisesti psyykkisiin ahdistuksiin, herkkyyksiin, jännitystiloihin, pelkoihin ja traumoihin. Alkoholi on siis jo varhain monille mielialalääke. Nuorella iällä on usein hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, sanoa, kuka juhlii ja juo "terveesti" ja keille juominen on juhlinnan rinnalla itselääkitystä (vakavasti ongelmaisia nuoria ei tässä huomioida). Syntyy karkea kolmijako: Alkoholin hylkäävät, sitä puhtaasti juhlinnan buusterina käytävät ja itselääkitsevät juhlijat.

Toinen siirtymävaihe osuu täysi-ikäisyyden kohdalle. Tuolloin alkoholin hylänneet eivät etsiydy aktiivisesti kapakoihin ja muihin soittoruokaloihin. Heille syntyy hyvin yksilöllinen suhde raittiuteen: toiset käyvät satunnaisesti selvin päin ulkona ja monet eivät astu jalallakaan kapakkaan. Sen sijaan kaksi jälkimmäistä ryhmää löytävät yöelämän. Hiljalleen alkaa kuitenkin näkyä ero kapakkaelämän suurkuluttajien ja satunnaisten viikonloppubilettäjien välillä. Vielä tällöin aktiivisten kapakkakuluttajien joukossa on niin asiasta muutoin vain innostunet kuin myös alkoholista pakotietä etsivät. Heidät erottaa nuoressa aikuisuudessa lähinnä humalajuomisen intensiteetti - osa baarikärpäsistä on iloisesti huppelissa, kun taas toiset ovat aina vielä iloisemmin nakit silmillä. Mikäli 18-29-elänvaiheen haluaa nähdä indikaattorina myöhemmästä elämästä, alkaa tuolloin joukosta erottua niitä, joille alkoholista alkaa aiheutua erilaisia ongelmia - kaverit huolestuvat ja tulee mokailtua. Kapakkaelämä jatkuu ongelmista huolimatta sykkivällä intensiteetillä ja alkaa saada aseman elämänlankana - sellaisena, jota varten ollaan, eletään ja jota odotetaan välipäivät kuin kuuta nousevaa.

Kolmekymppiä on jälleen murroskohta. Siihen asettuu avioituminen, lasten saaminen, työuran alku tai noste ja moni muu uudella tavoin velvoittava elämän käytäntö. Siirtymävaiheen mylly alkaa taas pyöriä ja alkoholin käyttö asettuu elämässä uuteen paikkaan. Usealle tämä murros tarkoittaa kapakkaelämän ja alkoholin käytön merkittävää vähenemistä - sen korvaa perhe ja työ. Jäljelle jää kuitenkin iso joukko sellaisia, jotka jatkavat elämäänsä ilman suurempia muutoksia. Siitä alkaakin usein pidentyneen kapakkanuoruuden jatkajien todellinen erkaantuminen omista ikätovereista.

Tämä pidentynyttä kapakkaelämää jatkavien joukko on kirjava. Tämän jutun katsannossa se asettuu kuitenkin jatkumoksi niille, jotka alunperin alkoholiin tutustuttuaan löysivät siitä lääkkeen ahdistuksiin, herkkyyksiin, masennukseen ja erilaisiin psyykkisiin poikkeamiin. Näillä ei viitata tässä negatiivisiin poikkeamiin, vaan esimerkiksi sellaiseen herkkyyteen, joka on nykykulttuurissa luontevampaa piilottaa kuin tehdä näkyväksi (koskee erityisesti miehiä). Lopulta nämä 30+ ihmiset katoavat alkoholin sävyttämään elämään ja saavat juopon leiman. He eivät pysty monien ikätoveriensa tavoin operoimaan työhulluuden yhteiskunnassa ja sen vaatimalla tavalla.

Viimeistään 40 ikävuoden kohdalla alkaa erkaantuminen olla lopullinen ja siihen osuukin fatalistisin siirtymä. Työura on katkeillut liian usein alkoholin aiheuttamiin ongelmiin, sama koskee parisuhteita ja ystävyyksiä. Vanhat kaverit eivät enää pidä yhteyttä ja heidän mukaansa pääsee vain toistuvin lupauksin olla selvin päin - törmäykset ja laitakosketukset seuraavat toisiaan. Suomalaisuuden kertomuksen mukaan edessä onkin viinan ja kulmakuppiloiden viitottama tie - juuri sitä lumihanki ja kirves -juttua, josta Eput laulaa.

Edellinen karikatyyrinen kuvaus kulttuurisista siirtymävaiheista on kovin deterministinen - ennalta määrätyn oloinen. Se onkin pelkistys siitä, miten nuoruuden ja nuoren aikuisuuden siirtymät urbaanissa ympäristössä näyttävät usein kulkevan ja toistavan itseään. Mukana on kuitenkin erityinen oletus. Alkoholin rooli on suuri niille, joilla on psyykkisiä poikkeamia. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä juuri tässä on kyseessä opittu käyttäytymismalli.

Väitänkin kollegani kanssa käydyn dialogin pohjalta, että ainakin puolet päihdeongelmaisista hoitaa itseään jo nuorena opitulla kulttuurisella itselääkintämallilla. Näihin psyykkisiin häiriöihin olisi pitänyt matkan varrella hakea tai löytää apua, hoitoa ja tukea. Suomalainen ei ikävä kyllä toimi siten, vaan itselääkintä on luonnollinen "poikkeavien" via dolorosa. Näin katsottuna puolet päihdeongelmaisista juo lääkitäkseen itseään - heille alkoholi ei ole syy, vaan seuraus.

Palkoista ei ole ollut tapana puhua Suomessa. Sotienjälkeisen ajan ja aina viime lamaan asti kaventuneiden luokkaerojen ja pienten paikkakuntien maassa palkalla kerskumista ei olla katsottu hyvällä.

Monelle ansiotason kertominen on myös ollut häpeällistä. Vaikka pienet tulot eivät ole yhtä kuin huonosti hoidettu elämä, luokka-asemiin liittyvien stereotypioiden välttämiseksi varsinkin monet alempiin tuloluokkiin kuuluvat ovat välttäneet palkastaan puhumista.

Tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan muuttumassa. Paskoja harjoittelijapalkkoja ja freelancer-palkkioita sekä tienaa tonni-työdiilejä kritisoidaan julkisesti. Pätkätyömarkkinoilla ja työvoimahallinnon palveluissa seilaavien kärsivällisyys alkaa olla loppu.

Ja hyvä niin.

Suomessa on syytä puhua enemmän palkoista.

Vaikka Tilastokeskuksen numeromaailma vaatiikin vähän tottumista, on palkkataulukkojen selaaminen erittäin mielenkiintoista puuhaa. Yleisesti oletetaan, että palkkasumma heijastaa tietyn ammatin vaativuutta, vaadittavan koulutuksen tasoa, vastuun määrää ja vaikeutta. Palkkataulukot kertovat kuitenkin myös paljon muuta. Tarina palkasta on ennen kaikkea kertomus suomalaisen luokkayhteiskunnan rakenteesta, julkisista palveluista ja sukupuolesta.

Lokakuussa 2011 kokoaikaisten kuukausipalkkaisten palkansaajien säännöllisen työajan ansio oli miehillä keskimäärin 3 729 euroa ja naisilla 2 913 euroa yksityisellä sektorilla. Kuntasektorilla vastaava luku oli miehillä 3 319 euroa ja naisilla 2 728 euroa.

Molempien sektoreiden sisällä on tietenkin omat ääripäänsä. Yksityisellä puolella suurimmat tulot, ei kovin yllättäen, kuuluvat johtajille ja erityisasiantuntijoille, kun palvelu- ja myyntityöntekijät löytävät itsensä toisesta päästä.

Ketkä sitten löytyvät palkkatilastojen ääripäissä kuntapuolella? Kuntien tulovoittajia ovat johtajat ja ylimmät virkamiehet. Toisesta päästä löytyy muun muassa katujen puhtaanapidon ja jätehuollon työntekijät, siivoojat sekä avustustehtävissä lasten, nuorten ja vanhusten kanssa työskentelevät.

Jos tilastoja jaksaa selata vähän lisää, huomaa myös että sukupuolittunut työnjako elää ja voi hyvin Suomen kunnissa. Sihteerit, hoitajat, lastentarhahoitajat, ruokahuollossa työskentelevät, koulukäyntiavustajat ovat valtaosin naisia.

Tiesitkö muuten, että vuonna 2010 kerättyjen tilastojen mukaan Suomessa työskentelee 1084 apulaisosastonhoitajaa, joista 95% on naisia? 343:sta avustajasta 93% on naisia ja tehtäväkohtainen palkka 1686 euroa. 453:sta erityisavustajasta 95% on naisia, joiden palkka 1735 euroa.

Muun muassa kaikista arkisto- ja asiakaspalvelusihteereistä, erityiskoulunkäyntiavustajista, erityissosiaalityöntekijöistä, esiluokan opettajista, etuuskäsittelijöistä, hallintosihteereistä, hammashoitajista, henkilökohtaisista avustajista, hoitajista, hoitoapulaisista, iltapäiväkerhon ohjaajista, johdon sihteereistä, kanslisteista, keittiöapulaisista, keittäjistä, kiertävistä erityislastentarhan opettajista, kodinhoitajista, kotiavustajista, koulunkäyntiavustajista, kätilöistä ja laboratoriohoitajista yli 90% oli naisia.

Itse asiassa kaikista kunnilla töissä olevista 440 000 henkilöstä ⅘ on naisia. Poikkeuksiakin löytyy. Kuntatyönantajien mukaan vain 11% kaupunginjohtajista oli naisia. Heidän tehtäväkohtainen palkkansa oli 8119 euroa kuukaudessa.

Julkiset palvelut tuotetaan pitkälti naisten voimin. Kuntien työnantajapolitiikka on siksi olennaisesti myös naisten työnantajapolitiikkaa ja siten keskeistä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi.

Kun kunnat aliresurssoivat julkisia palveluita ja käyttävät sijaisia, avustajia ja harjoittelijoita pätkätyösopimuksilla kärsii muun muassa lastensuojelu, vanhustenhuolto ja opetus. Niin kärsivät myös työntekijät, jotka joutuvat venymään kun tekeviä käsipareja ei ole tarpeeksi.

Sukupuolittunut työnjako yhdistettynä matalaan palkkatasoon etenkin lasten, nuorten ja vanhusten parissa työskentelevien keskuudessa on merkittävä syy miesten ja naisten väliselle palkkakuilulle. Mikä pahempaa, se viestii myös siitä, että näiden ammattilaisten työtä ei arvosteta.

Oikeisto puhuu paljon kestävyysvajeesta, mutta poliittista tahtoa parantaa esimerkiksi hoitotyötä tekevien palkkatasoa ja resurssoida elintärkeitä palveluita riittävästi ei tunnu löytyvän. Ilman suunnanmuutosta kunnista tulee sukupuolten välisen epätasa-arvon ylläpitäjiä.

Kuntien on edistettävä samapalkkaisuutta parantamalla palkkatasoa kunnallisilla matalapalkka-aloilla. Työsuhteiden ketjuttaminen ja palkattomien harjoittelijoiden väärinkäyttö on lopetettava.Yksityinen sektori on tähän asti epäonnistunut palvelutuotannon tehostamisessa laatua heikentämättä, joten kuntien rooli työnantajana tulee pikemminkin korostumaan. Resursoimalla riittävästi varoja palveluiden tuottamiseen ja hoitoon kunnat työllistävät ja parantavat samalla jo töissä olevien naisten hyvinvointia. Kun valtiot ja yritykset eivät investoi, kuntien on otettava vahvempi rooli taantumaan vastaamisessa. Työllisyyttä edistäviä investointeja on suunnattava ennen kaikkea naisvaltaisille aloille.

Siksi vaaleissa on puhuttava palkoista.

Nykyisin puhutaan paljon niin sanotusta "tilaaja-tuottaja" -mallista. Sanotaanpa jopa sen perusideologian levinneen osaksi aikalaismentaliteettia. "Tilaaja-tuottaja" -mallin voi ymmärtää näkökulmasta riippuen hieman eri tavoin. Sen kova ydin on siinä, että kansalaiset ovat tilaajia (asiakkaita), jotka ostavat tuottajilta (anonyymi markkinoiden verkko) erilaisia palveluita ja tuotteita. Sama koskee myös vaikkapa työpaikkoja, jotka tilaavat tuottajalta sähköpostipalvelun. Kaikkien palveluiden ja tavaroiden osto ja myynti ovat ikään kuin alistettuna tällaiselle suoraviivaiselle dynamiikalle - tilaaja tilaa ja tuottaja tuottaa ja kaikki toimii kuin rasvattu salama.

Selkeimmin tämä tilaaja-tuottaja -suhde ilmenee vaikkapa ostettaessa matkapuhelinta verkkokaupasta. Mikko tilaa puhelimen, jonka on huolella valikoinut käyden läpi kaikki tarvittavat ja turhat ominaisuudet, tsekaten myös Tekniikan maailmasta ko. laitteen saamat tähdet. Ymmärtämättä puoliakaan lukemastaan. Sitten Mikko jää odottamaan, että kohta sitä meikäläisen kelpaa, kun saa uuden hulppean älypuhelimen. Postiluukku kolahtaa kahden päivän kuluttua ja Mikko kiiruhtaa Itellaan noutamaan paketin. Ai sitä onnea! Tilaaja "minä" on saanut abstraktilta markkinaketjulta (tuottaja) hyödykkeen. Ihanaa!

Vai onko? Mitä tapahtuu, kun puhelinta ei kuulukaan viikkoihin? Entäs kahden viikon takainen lääkekeissi-blogini http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/122149/ , jossa tuhannet jäävät ilman sellaista lääkettä, jolle ei ole korvaavaa Suomessa tarjolla? Tai meidän tutkimuslafkan sähköposti, joka on ollut enemmän tai vähemmän paskana yli 4 kuukautta - Academica niminen pulju tuottaa palvelun, joka ei toimi koskaan. Miten tämä tilaaja-tuottaja -malli reagoi katkoksiin, puutteisiin ja virheisiin?

Vastaus on ilmeinen. Mikko soittaa puhelimen perään kännykkälafkaan ja käy ilmi, että se on vastoin netissä ollutta ilmoitusta loppunut varastosta. Ohje: odota kaksi viikkoa ja osta väliajaksi Nokian halpispuhelin (45e), jos ja kun vanha - saman tuottajan puhelin - on hajonnut kokonaan.

Ok, ai jaa, eli mulla on teiltä ostettu helvetin kallis puhelin, joka laukesi ennen aikojaan - soitin teidän myyntiin ja tilaisin uuden, nimenomaan sellaisen, jonka saan varmasti ihan heti. Nyt siis kuitenkin ostamaan vielä kolmas puhelin, koska teidän lupaus kahden päivän toimitusajasta onkin kolme viikkoa? Lopulta mulla on siis yksi rikkinäinen, yksi turha karvalakkimalli ja se ihana uusi kännykkä - ihan loogista! Kiitos!

Ja vitut - ei täsmää! Minä olen tilaaja, joka maksaa luvatusta tuotteesta ja asiakaspalvelun uuno ehdottaa 45e ylimääräisen kännykän ostoa heidän mokan takia. Karjun puhelimeen: uuden puhelimen loppusummasta väliaikaiskarvalakin hinta pois ja saatanan äkkiä (himaan eivät kuitenkaan suostuneet tuomaan, kun yritän vaatia lisäalennusta kengänpohjien kulumisesta). Jes - näin se toimii, kun jaksaa reklamoida ja on treenannut sitä hommaa vuosia! Olen nyt sankari, saan mennä etsimään jostain Nokian karvalakkia ja ostaa sen, säätää asetukset kohdalleen ja lopulta käyttää sitä kaksi viikkoa - ai joo, en olekaan sankari, vaan tuli paska nakki, kun tuottaja kusetti puhelimen saatavuudesta ja tarvon vesisateessa etsimässä kännykkäkauppaa.

Lääkekeissistä reklamoin Fimeaan ja eilen tuli vastaus, joka on asiallinen ja asiaa edistetään (Kiitos!). Duunimestan sähköpostit ovat sekaisin kuin seinäkello ja paremmasta ei ole tietoa - nyt toimii ja ongelmat selvitetty, sanoivat 5 kertaa viimeisen viikon aikana. Vitut toimi! Ylitöitä 10 tuntia sen vuoksi!

Edelliset kolme ovat sellaisia vähän isompia esimerkkejä viimeisen kahden viikon ajalta. Tilaaja tilaa ja maksaa, maksaa ja maksaa, mutta tuottajille olemme vain asiakkaita ja tilaajia - siis massia osakkeenomistajille. Jätäpä kännykkälasku kerran maksamatta, niin sulkevat numerosi laakista - sen sijaan tuottajan sössiminen menee sekin tilaajan piikkiin: odota, osta väliajaksi toinen, kyllä se vika siitä pian korjaantuu. Ei kai tämä voi olla toimintamalli ja sen henki?

Kyllä se vaan on. On sitten ihan itsestä ja omasta kompetenssista ja jaksamisesta kiinni, saako tuottajalta yhtään siimaa. Minä välillä saan ja välillä en, mutta reklamoin aina aivan helvetisti - vihaan ajatusta, että olen kasvoton asiakas ja palvelun tuottaja kyykyttää minua mennen tullen. Em. tapauksista Fimea oli helppo, sillä heitä velvoittaa hallintolaki. Sen sijaan kaupalliset lafkat ovat haastavia. Jos minä mokaan, sanktio seuraa heti. Kun taas tuottaja mokaa, minä kärsin vahingot ja tuottaja pahoittelee ja voivottelee. Ihan sikaa - todella sikaa! Pitää huutaa ja vaatia oikeuksiaan!

Tilaaja-tuottaja -malli synnyttää reklamaatiokansalaisen. Vapaa-ajasta kuluu iso osa setviessä oikeuksiaan jonkun helvetin sohvafirman, vakuutusyhtiön tai kännykkäpalvelun kanssa. Jos haluaisi aina sen, mitä tuottaja lupaa, menisi reklamointi täysipäiväisestä työstä. Homma on mennyt ihan sikailuksi ja tuottajia ei paskaakaan kiinnosta sanan "palvelu" merkitys. Tässä ajassa kuljetetaan kansalaista kuin litran mittaa.

Ihan kahleissa: Shackled and Drawn - Bruce Springsteen

Kokoomuksella on isoimman puolueen asema sekä pääministerin ja presidentin paikat. Kaikki hyvin ruiskaunokkien maassa?

Ilmassa on myrskyn merkkejä.

Useat kokoomusvaikuttajat ovat tyytymättömiä puolueen hallitustaipaleeseen aina äänekkäistä, mutta puolueen vaientamista Kokoomusnuorista lähtien.

Ei ole vaikea arvata, että miksi Wille Rydmanin puheenjohtajuus nuorissa jäi yhteen kauteen. Kataisen kvartetti ei salli promillepoikien pilata fantastista menoa.

Nyt nuorten delegaatio on republikaanien puoluekokouksessa Floridassa kuin ylistyskokouksessa vannomassa presidenttiehdokas Mitt Romneyn nimeen. Kannatti häntä tai ei, toiminta ei näytä hyvältä suomalaisten silmissä. Olemme tottuneet pitämään turvaväliä Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmään.

Puoluejohdon isällinen ojennus saattaa olla jälleen luvassa, kun tuhlaajapojat palaavat kotiin.

Kun laineet lyövät kovaa niin polvet ovat alkaneet tutista. Pääministeri Jyrki Kataisen polvihousupoikien rivit ovat harventuneet kiivasta tahtia - viimeisimpänä lähti liike-elämään yksi puolueensa vaikutusvaltaisimmista henkilöistä, Kataisen erityisavustaja Jussi Kekkonen.

Kun EU-Titanic iskee jäävuoreen, rotat hyppäävat pois uppoavasta laivasta.

Kapteeni Katainen on hädän hetkellä yksinäinen mies. Mitä hän tekee, kun taivaalla on mustia pilviä?

Lähettää Ben Zyskowiczin kiertämään maata, juomaan haaleaa Saludoa ja haistelemaan tuulia.

Pikkulinnut kertovat, että Ben ymmärtää kansan olevan eurokriittistä. Se näyttää tulevan yllätyksenä puolueelle, jonka piti olla ihan korvana.

Korvat ovat olleet täynnä eurovaikkua. Enää kansa ei vain puhu, se huutaa, mutta ei hätää, kyllä siihen kahviinkin tottuu.

Kun Kokoomuksen meno takkuaa siitä ottaa hyödyn toinen päähallituspuolue Sosialidemokraatit.

Demarit saivat tehtyä sateenkaarihallituksen ohjelmasta niin vasemmistolaisen, että Kokoomuksen oikeistosiipi olisi ollut valmis luopumaan koko Terijoen hallituksesta.

Nyt demarit tanssittavat kokoomuslaisia oman pillinsä mukaan oli kyse sitten hoitajamitoituksesta tai puolustusvoimien määrärahojen leikkauksista.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, demarit tapasivat toistella kysyttäessä arkkivihollistaan, mutta hän on poissa pelistä.

Perinteisesti oikeistolainen puolue ei voi tehdä pitkään vasemmistolaista politiikkaa ilman että menettää peruskannattajansa. Europolitiikka on sairas sekoitus kapitalismia ja sosialismia - yksityisten sijoittajien ja pankkien ottamat riskit on sosialisoitu sinun maksettavaksesi.

Ystävät kaikkoavat ja maallinen valta on katoavaista. Katainen on Arkadianmäen Andropov, jonka hallituskausi on lyhyt, mutta vahingollinen.

Demaritkaan eivät seiso voittajina.

Kansanvallan puhuri sammuttaa punaisen liekin kuntavaaleissa.

Espoossa haastamme Kokoomusvallan nousemalla vähintään kaupungin toiseksi suurimmaksi valtuustoryhmäksi. Demarit ovat jo tippuneet kyydistä.

Kunnissa tehdään Perusteellinen suursiivous, joka juurruttaa Perussuomalaiset suomalaiselle poliittiselle kentälle.

Yhdysvalloissa käydään urheilun dopingvalvonnan tuoreinta farssia. Pyöräilyn arvostetuimman kilpailun, Tour de Francen, seitsemän kertaa voittaneen Lance Armstrongin kaikki suoritukset elokuusta 1998 lähtien on mitätöity. Yhdysvaltojen anti-dopingtoimisto on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, vaikkei Armstrong ole koskaan antanut positiivista näytettä.

Pyöräily on lajina syvästi dopingin tahrima. Huipulta käryää vuoroin vähän yksi ja toinen. Lopulta on vaikea sanoa, onko kukaan enää puhdas lajissa, jossa kuljetaan aivan inhimillisen suorituskyvyn rajoilla. Joidenkin mielestä kaikki käyttävät ja toiset ajattelevat mukana olevan pääosin puhtaita urheilijoita. Taitaa kuitenkin olla niin, etteivät kaurapuuron voimin fillaroivat etappeja tai kisoja voita.

Tapaus Armstrong on kuitenkin dopingkontrollin fanaattisuuden tuorein juonne. Yhdysvaltojen dopingtoimisto on ilmoittanut sillä oleva hallussa raskauttavaa aineistoa - aineiston sisältöä ei tunneta. Samoin kymmenen todistajalausuntoa tukee Armstrongin rangaistusta - todistajien nimiä ei tosin ole kerrottu. Jäppisen uraa yritetään mustamaalata kovin epämääräsin ja salatuin todistein.

Ajojahti pyöräilylegendaa vastaan on jatkunut vuosia, mutta mitään konkreettista ei ole ilmennyt. Hänen kanssaan kultaisina vuosina voitosta taistelleista ainakin Jan Ullrichia, Alberto Contadoria ja Ivan Bassoa sekä 2012 olympiavoittaja Aleksandr Vinokurovia on epäilty dopingista - Vino kärähtikin veridopingista jo kerran. Kukahan lopulta saa Armstrongin hylkäyksen myötä nimelleen Tourin voitot? Kun listalta poistetaan - tapaus Armstrongin logiikalla - kaikki dopingepäillyt ja kärynneet, voi tittelin saada vaikka joku Tour de Francen toimitsija tai katsoja.

Jotenkin tapaus Armstrong nostaa mieleen ne pakkomielteiset ihmiset, jotka edelleen luulevat paljastavansa kokototuuden Lahden 2001 tapahtumista. Kuinka pitkälle siinä ollaan valmiita menemään? Entä kaivetaanko jo menehtyneen naispikajuoksija (100m ME 10,49) Florence Griffith-Joynerin luut esiin uusia näytteitä varten, mitä tehdään uransa jo vuosia sitten lopettaneelle Jarmo Kratochvíloválle (800m ME 1,53,58) ja eikös Suomessakin ole koko liuta epäilyjä 1970-, 1980- ja 1990-lukujen kesä- ja talvilajeissa?

Dopingkontrollin menneisyys, käryt, epäilyt, arvaukset, paljastukset ja kaikki siihen liittyvä ovat valtava kupla. Joillekin ihmisille on kuitenkin syntynyt dopingista niin jumalaton pakkomielle, että vielä 15 vuoden jälkeen pannaan paukkuja Lance Armstrongin jahtaamiseen. Samalla logiikalla voidaan kaikki pyöräilyn tulokset hylätä viimeisen 50 vuoden ajalta, hiihdon ja juoksulajien ehdottomasti ja samoin tietysti kaikkien heittolajien. Lista on loputon ja jäljelle jää enää saappaanheitto, mutta siinäkin Reima Haapakoski sai kahden vuoden pannan, kun ei suostunut ADT:n testiin!

Dopingista joko kärytään tai sitten ei. Se on pelin henki. Jälkipeli on naurettavaa ja tosiaan antaisi aiheen jokaisen lajin kaikkien tulosten mitätöintiin - aina on epäilyjä, kateellisia panettelijoita ja pahanpuhujia. Voidaan perustellusti alkaa jo pohtia, onko doping urheilun syöpä vai urheilu itseriittoisen dopingkontrollin vakava häiriötekijä?

Kävin keskiviikkona valmentamassa Lauttasaaren yhteiskoululla. Yleisöni koostui Kansainvälisen liiketoiminnan linjan opiskelijoista. Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan myös Hesari http://www.hs.fi/digilehti/#kotimaa/Oma+talous+on+kouluissa+vieras+aihe/a1345607025341?jako=b0ee01b147b1a8d2ed160b92b542a296&ref=fb-share ja Yle http://areena.yle.fi/radio/1647233. Puhuimme oman talouden hallinnasta ja tulevaisuudesta. Vierailuni herätti ajatuksia niin tuoreissa lukiolaisissa kuin allekirjoittaneessakin.

Pikavippiyhtiöiden toimintaa on poliitikkojen toimesta vaikeutettu jo useamman vuoden ajan. Ajojahti on eskaloitumassa mahdollisesti koko toimialan kieltämiseen nykyisessä muodossaan. Alan lieveilmiöistä huolimatta olen sitä mieltä, että räjähdysmäisesti kasvaneet maksuhäiriöt eivät ole pikavippiyhtiöiden syy. Pikavippivyyhti on ainoastaan todellisen ongelman seuraus. Todellinen ongelma on taloudellinen taitamattomuus.

Suomen koulujärjestelmä tarjoaa laadukasta akateemista ja ammatillista koulutusta. Oman talouden hallinnan opetus loistaa kuitenkin poissaolollaan. Miksi? Jäljet johtavat politiikan kabinetteihin ja väsyneiden virkamiesten virkkuukerhoihin. Eduskunnasta käsin on kätevää ulkoistaa pahuus pikavippiyhtiöille. Samaan aikaan päättäjiltä tuntuu puuttuvan kompetenssi tai tahto puuttua ongelman syihin.

Onneksi osa koulumaailmasta on herännyt ja uusi oppilassukupolvi vaikuttaa terävämmältä. Lukiolaiset laittoivat talousvalmentajan tiukille esittäessään hyviä kysymyksiä. Kun oppii kysymään oikeita kysymyksiä, alkaa saamaan oikeita vastauksia. Kun kysyy vielä oikealta henkilöltä, suunta on väistämättä oikea. Valmennuksen loppupuolella esitetty kysymys hyvistä sijoituskohteista summasi päivän agendan. Kehoitin kysymyksen esittänyttä lukiolaistyttöä sijoittamaan omaan taloudelliseen älykkyyteensä ja oppimiseen.

Vuonna 2006 tein intervention suomalaiseen lääkejakelujärjestelmään. Jotta tämänhetkisen vihaisuuteni syy kirkastuu, siteeraan kolmen kappaleen verran tuolloin Alkoholi- ja huumetutkijain seuran puheenjohtajapalstalle kirjoittamaani juttua:

"Markkinoilla oleva klooridiatsepoksidi -lääke Risolid, joka on bentsodiatsepiineihin kuuluva lääkeainelääke, loppui syystä tai toisesta apteekkijakelusta. Se mikä teki tilanteesta erikoisen, oli se, että korvaavaa lääkettä ei ole Suomesta saatavilla. Lisäksi lääkityksen äkillinen keskeyttäminen voi aiheuttaa vieroitusoireita. Lääkkeen käyttäjälle jäi näin kaksi mahdollisuutta: 1. siirtyä lähinnä oleviin tuotteisiin, jotka ovat vahvempia bentsodiatsepiineja ja voivat aiheuttaa kovempaa riippuvuutta tai 2. kärvistellä nahoissaan. Riippuvuutta aiheuttava ja monien toimintaa ylläpitävä lääke oli poissa apteekkijakelusta 20.9-1.11.2006 välisen ajanjakson!

Hälyttävän tilanteen syntyminen ajoi allekirjoittaneen selvittelemään asiaa. Tästä prosessista nousikin suuren suuri huoli siitä, kuinka monimutkaisissa yhteiskuntarakenteissa kuluttajalta vaaditaan, ei ainoastaan äärimmäistä argumentaatiokykyä, vaan myös laajoja verkostoja ja hillitöntä eri sektorien osaamista. Selvitys lähti liikkeelle apteekin ja tukkuliikkeen kautta maahantuojaan ja päätyi lopulta lääkelaitokseen. Vastauksia ja kysymyksiä sateli: logistiikkaongelmia, väärin täytettyjä lomakkeita Tanskassa, apteekeille ilmoitettuja vääriä saapumisaikoja, heikossa hapessa olevia lääkkeen käyttäjiä jne. jne. Jopa lääkelaitos antoi vastauksia vasta vedottuani hallintolakiin ja viranomaisten selvitysvelvoitteeseen. Melkoinen soppa. Kenellä on vastuu ja ennen kaikkea, kuka vastaa kuluttajien oikeuksista? Ei kukaan!? Minultahan tämä käy ja puhelinsoitto hallinto-oikeuden tutkijaan, joka briiffasi, samoin huippujuristi ystäväni ja vielä kolmaskin lakimies tuttavani. Lopulta lähetin kolmekohtaisen kirjallisen selvityspyynnön: 1. Miten lääke voi loppua, 2. kuka vastaa kuluttajien oikeuksista, menetetyistä työtunneista, terveyshaitoista ja tiedottamisesta ja 3. miksi en saa edes valvovalta viranomaiselta kuin yrityksiä unohtaa koko juttu?

Vastaus saapui korrektisti ja Lääkelaitos oli puuttunut asiaan "erään" yksityishenkilön tekemän selvityspyynnön pohjalta. Prosessia nopeutettiin ja lääke saatiin markkinoille. Kuinkahan kauan olisivat käyttäjät saaneet kärvistellä ilman nopeutusta? Myös lääkäreitä, sairaaloita ja terveyskeskuksia tiedotettiin multifakseilla ja kirjeillä. Ilmaan jäi myös monia huolta aiheuttavia kysymyksiä."

Nyt taas tähän päivään. Tietooni saatettiin, että kyseinen lääke on taas loppunut eikä sitä ole saatu apteekkeihin kahteen viikkoon: "ensi viikolla tukkurin mukaan saattaa tulla". "Me joudutaan myymään taas ei oota asiakkaille" - lausahti eräs tilanteesta kovasti suivaantunut farmaseutti. Tein koeporauksen Hakaniemen ja Kallion sekä Yliopiston apteekkiin: loppu ja jatkuvasti tulee kyselyjä.

Nyt tilanne vetää vihaksi. Joudun jumalauta käyttämään viikonlopun virallisen selvityspyynnön tekemiseen valvoville viranomaisille. Onkos tässä mitään laitaa?

Itseäni asia kiinnostaa ruohonjuuritason kansalaisen näkökulmasta. Eikö kukaan välitä paskaakaan niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet noita lukusia kyselyitä? On aivan samantekevää onko tieto tällä kertaa mennyt valvoville viranomaisille saakka, sillä "valvova" terminä kai sisältää myös itsessään jonkinlaisen velvoitteen. Voin kuvitella satojen tai tuhansien ihmisten kärvistelevän nahoissaan ja olen teidän puolestanne saatanan kiukkuinen - niin kiukkuinen, että tällä kertaa teen julkisesti tiettäväksi, että teillä on oikeus hakea korvauksia esimerkiksi alentuneeseen työkykyyn tai mahdolliseen väliaikaiseen työkyvyttömyyteen. Fimea on vastaava viranomainen ja alkakaa asianosaiset lähettää heidän kirjaamoonsa hallintolakiin vedoten selvityspyyntöjä kompensaatiosta!!!

PS: Tämä juttu meni johonkin Hannu Karpon ja MOT:n väliin - kyrsii vaan vietävästi tällainen välinpitämättömyys!!!

Viikon musiikkisuositus on Ismo Alanko säätiön kappale: Vittu kun vituttaa!

Kollega linkkasi minulle Youtubesta päihdesketsejä palkitusta brittikomediasta "Ruddy Hell! It's Harry & Paul". Niissä Harry Enfield ja Paul Whitehouse käyttävät heille ominaista metodia, yllättävää henkilöhahmojen asettelua, tehokeinona, jolla hyvin yksinkertainenkin juoni muuttuu järjettömyydessään humoristiseksi ja kantaaottavaksi. Samankaltaisella yllättävien roolikääntöjen metodilla Dave Chappelle teki rasismista nerokkaalla tavalla näkyvää Yhdysvalloissa. Tässä kiinnostuneille yksi Chappellen suurista klassikoista: http://www.youtube.com/watch?v=2i9iTYe6tEk

Herrat Enfield ja Whitehouse ovat tunnettuja siitä, että he liikkuvat usein hyvän maun harmaalla alueella ja siitä heitä on myös aika ajoin parjattu. Itse luen seuraavaksi tulevien sketsien tehokkuuden nimenomaan absurdiuden absurdointina - leikittelynä yllättävyyden, hyperkaupallistumisen, päihdekulttuurien, Ostos-TV -formaatin, mauttomuuden ja moraalin rajamaastossa. Taitava semiootikko löytäisi useampia syvällisempiä lukutapoja, mutta joudutte tässä tyytymään näihin allekirjoittaneen köyhän miehen tulkintoihin - parempi vielä, jätän tulkinnat teille katsojille. (Itseäni nauratti ja kovasti - onko maailmasta tulossa niin hyperkaupallinen, että tämänkaltaiset asetelmatkin voivat joskus toteutua?)

Tässä linkit kolmeen Harry Enfield -päihdesketsiin:

http://www.youtube.com/watch?v=ltCtUwcBtd4&feature=endscreen

http://www.youtube.com/watch?v=_rngrl9jM04&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=2fK8SwJodW8&feature=related

Tällä viikolla ei suosituksissa musisoida, vaan yritän löytää hiljaisuudessa työminää - hihna etsii vielä oikeaa nopeutta.

Sain kesällä oivan mahdollisuuden vertailla eri maiden keikkayleisöjen käyttäytymistä. Piipahdin niin Zürichissä kuin Oslossakin katsomassa Pomon kiertuetta. Varsinainen jättipottien isä ja äiti osui Helsinkiin, kun Springsteen rokkasi eeppiset 4h 37min ja räjäytti stadionin. Keikoilla musiikillista variaatiota piisasi ja sama koski yleisön käytöstä.

Suomalainen konserttiyleisö vei voiton sekä positiivisissa että negatiivisissa sarjoissa. On aivan huikea nähdä, miten Olympiastadion rokkasi ja osallistui hyperaktiivisesti Pomon Euroopan kiertueen päätöksen tunnelmiin. Meitä on syytetty monesti vaisuiksi, mutta ainakin 31.7 perusteella olemme nousseet erittäin kypsäksi konserttikansaksi.

Zürichissä en nähnyt 3h 31min kestäneen keikan aikana yhtään kännistä katsojaa. Oslossa huomasin 3h 45min aikana itse kaksi - mukana ollut kaverini vielä kolmannen - mutta nuo ördääjät tyytyivät pysymään hieman sivummalla, ei ärsyttävää häiriökäyttäytymistä. Stadissa hulppean keikan aikana känniääliötä näkyikin sitten enemmän. Tosin täytyy samaan hengenvetoon sanoa, että mitään kännisiä massoja ei täälläkään ollut liikkeellä. Sen verran kuitenkin, että se pisti ilkeästi silmään.

Pienen keikkaterästyksen ottaminen kuuluu aina asiaan. Sillä on kuitenkin rajansa. Stadissa puolen tunnin kohdalla 5 henkisen seurueemme eteen parkkeerasi pariskunta, joka oli tullut jostain Alatölviön takametsistä katsomaan Prucea. Pariskunnan kauniimpi osapuoli, Suomi-neito reippaassa lihassa, oli ihan järkyttävässä kännissä ja luuli ilmeisesti olevansa Popedan keikalla Tuurin Miljoona-rokissa. Tämä karjakko heilui ja hoippui, meinasi toistuvasti kaatua, töni muita katsojia, kirkui kuin olisi sikaa tapettu, huuteli Suomi, Suomi -kannatushuutoja?! ja kaikkea muuta ihan helvetin kivaa ja empaattista. Ukkeli oli hieman paremmassa kunnossa, mutta iso karju tökki jatkuvasti muita kyynärpäillä, kun Prucesta piti saada noin 250 valokuvaa. (Saatanan juntit!)

No, toki emme suosiolla tyytyneet kohtaloomme, vaan yritimme erilaisin strategioin saada näitä ääliöitä suksimaan sinne itseensä. Heidän saapuessa, ilmoitin melko kohteliaasti "että siihen te ette parkkeeraa, sillä olemme varanneet mestaa yli tunnin". Harmikseni uskoin Alatölviöläisen kännihaahkan hapuilevaan selitykseen, että he viipyvät edessämme vain hetken. Kun tyypit sitten sekoilivat edessämme, myös muut katsojat huomauttelivat heitä toistuvasti - siis muutkin kuin meidän seurueen mimmit, joiden edessä känninen eukko kekkuloi.

Yritykset saada kaksikkoa hieman rauhoittumaan sivistyneellä keskustelulla osoittautuivat tehottomiksi. Myös turvamiehet kävivät katsomassa karjakon kondista, mutta antoivat eukon jäädä eteemme pörräämään. Ukko taas oli niin pirun iso salihousuissaan, ettei mihinkään puolinelsoneihin kannattanut ryhtyä - tai olisi toki voinut, mutta nenäänlyöntikilpailussa olisi tullut varmasti lähtö Stadikalta itsellekin.

Onneksi keikka oli niin intensiivinen, että pian nämä kaksi unohtuivat lähes kokonaan. Välillä annettiin heille selästä vauhtia takaisin omalle paikalleen, mutta muutoin päädyimme ottamaan homman huumorilla. Känninen ukkelikin alkoi selvitä maratonkeikan jatkuessa ja piti karjakkonsa kurissa. Pienet piikit, kuten "eikös tänne ollut eläinten tuonti kielletty", saivat reippaan punan nousemaan äijän poskille. Lopulta myös karjakko rauhoittui ja alkoi laskuhumalassa näyttää melkein säälittävältä - ainakin lopetti siantappamiskirkumisen.

Keikan jälkeisenä päivänä kuulin useita samankaltaisia stooreja tutuilta ja kavereilta. Mikähän helvetti siinä on, että jostain mörön pyllystä saakka viitsii tulla Stadiin keikalle niin lärveissä, ettei taatusti muista tapahtumasta mitään - tosin ihan samoja urpoja löytyy myös kehä kolmosen sisältä. Varmaan ne 250 valokuvaa vähän lämmittävät, mutta sen luulisi olevan aika laiha lohtu. Myös kykenemättömyys järkevään keskusteluun tai muiden keikkarauhan huomioiminen ovat känniääliöille ihan vierasta maaperää.

En oikein tiedä, pitääkö noille tyypeille olla vihainen vai sääliä heitä. He missasivat jotain aivan uniikkia, eivätkä luojan kiitos onnistuneet pilaamaan meidänkään keikkaa. Erittäin kuumottavia tyyppejä joka tapauksessa.

Kaikkiaan suomalainen yleisö on kuitenkin noussut ihan uudelle ja huikealle tasolle. Se on komeaa. Näiden kännisten karjakkojen ja sikaniskojen suhteen olemme kuitenkin vielä ripauksen muuta Eurooppaa perässä.

Suosituksena tarjoan kesän viime metreille Southside Johnnyn hienon ja karhean klassikon - tämä jäppinen soitti keskiviikkona hienon keikan Tavastialla.

Viikolla usea lehti uutisoi Helsingin ja Turun jätevesistä mitatuista huumausainejäämistä. Jo vuonna 2006 saksalainen professori Fritz Sörgel kävi keräilemässä Helsingissä jätevesinäytteitä. Tuolloin jäppiselle naureskeltiin ja samoin koko metodille. Itsekin olin kovin epäilevä tämän "paskametodin" suhteen.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että viimeinen nauru jää "paskametodin" kehittäjille. Science of the Total Environment -journaalissa ilmestynyt artikkeli on vakuuttava. Se ei jätä varaa epäilyille, vaikka sosiaalitieteilijänä en ihan jokaista artikkelin detaljia ymmärräkään - tai näin lomalla jaksa niihin syvällisesti perehtyä. 19 Euroopan kaupunki oli mukana mittauksissa, joissa jätevesistä otettiin seitsemänä peräkkäisenä päivänä näytteitä. Näytteistä etsittiin Turun Sanomia lainaten "ihmisen virtsasta peräisin olevia biomarkkereita kokaiinin, amfetamiinin, ekstaasin, metamfetamiinin ja kannabiksen käytöstä". (Kaupungit: Antwerpen, Bryssel, Budweis, Barcelona, Castellon, Santiago, Valencia, Helsinki, Turku, Pariisi, Lontoo, Zagreb, Milano, Amsterdam, Eindhoven, Utrecht, Oslo, Tukholma ja Umeå).

Kusimetodiksiko tätä pitäisi kai kutsua? No, viis veisaan näin hirmuhelteellä semanttisesta tarkkuudesta ja puhun paskasta.

Artikkelissa raportoidut tulokset vastaavat hyvin kyselytutkimuksin saatuja tuloksia. On toki kovin harmi, ettei Suomessa mitattu lainkaan kannabiksen esiintymistä, sillä selvästi yleisimpänä aineena sen määrät olisivat kiinnostaneet. Kannabiksen osalta mennään siis edelleen väestökyselyjen tulosten pohjalta.

Mukaan mahtui myös iso yllätys. Suomi kuuluu Ruotsin ohella niihin harvoihin maihin, joissa amfetamiini on yleisin ongelmakäyttäjien aine (noin 75% ongelmakäyttäjistä käyttää amfetamiinia). Tämä on toki tiedetty jo kauan. Sen sijaan se, että hallitseva aine onkin metamfetamiini, ei perinteinen amfetamiini, on iso yllätys. Milloin tällainen muutos tai siirtymä on tapahtunut, on ainakin itselleni arvoitus.

Selitys lienee seuraava: ongelmakäyttäjille "ei ole niin tarkkaa" kummasta yhdisteestä on kyse, kunhan vaikuttava aine on amfetamiini. On myös mahdollista, kuten poliisikin ehti jo tuloksia kommentoida, että Suomeen on päätynyt lähiaikoina poikkeuksellisen suuri erä metamfetamiinia - se on väliaikaisesti korvannut amfetamiinin. Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, on suunta negatiivinen - paskamainen - sillä metamfetamiini on pirullista tavaraa. Summa summarum, Suomi on ko. tutkimuksen tulosten perusteella metamfetamiinin ykkösmaa Euroopassa. Ei mikään ylevä meriitti.

Amfetamiini, ekstaasi ja kokaiini sen sijaan ovat Suomessa pääosin viikonloppujen huvitus. Tämä on tiedetty tosiasia ja "paskametodi" vahvistaa sen. Verrattuna muihin tutkimuskaupunkeihin löytyi kolmea edellä mainittua Helsingistä ja Turusta erittäin vähän.

Kaikkiaan "paskametodi" vaikuttaa olevan tärkeä väline väestökyselyiden ja muiden sosiaalitieteellisten mittarien rinnalle: paska ei näet valehtele. Myös Euroopan huumevalvontakeskus EMCDDA panostaa tosissaan metodin kehittämiseen.

Itseni kaltaisille laadullisten menetelmien käyttäjille on (onneksi) edelleen käyttöä, sillä kakkaa ja pissaa ei voi haastatella - ainakaan toistaiseksi. Tässä on kuitenkin sellainen metodi, jonka kehitystä on syytä seurata vakavissaan. Tulevaisuudessa jätevesistä voi löytyä vastauksia useiden muidenkin alojen tutkimuksiin.

On tämä tieteen kehitys ihmeellistä!

(http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0048969712008959).

Musiikkisuositus - venatkaa... hmm, todella vaikea, tiistaina on Stadikalla Bruce Springsteen & E-Street, jonka 3h 51min mittaisen, lähes yliluonnollisen, vedon näin juuri ihan hiljan Oslossa. Juu, siirrytäänpä paskasta timantteihin ja lyödään kunnolla pökköä pesään ;)