Yhteiskunta

Kevään 2011 eduskuntavaalit olivat tulokseltaan monille yllätys. Perussuomalaiset valtasivat jytkyen paikan kolmen suuren rinnalle. Arkadianmäelle astelikin kovasti uutta väkeä, joista osalle toimiminen vallan keskiössä oli jotain aivan uutta.

Aluksi median ja laajemminkin kansalaisten silmätikkuna oli Jussi Halla-aho, jonka maahanmuuttokriittiset muotoilut olivat vähintään totutusta poikkeavia - monien mielestä epäkorrekteja ja -eettisiä. Halla-aho oppi kuitenkin talon tavoille ja sammakoiden määrä on vähentynyt.

Soinin joukoissa saattoi jopa hetken aikaa elää toivo siitä, että he voivat kovalla työllä saavuttaa parlamentaarisen uskottavuuden. Mutta sitten Teuvo aloitti oman spektaakkelinsa. Tarkempi ilmaus ehkä olisi: jatkoi spektaakkeliaan kiihtyvällä tahdilla. Tämä vaikuttaa kuitenkin olleen viimeinen pisara monille perussuomalaisten äänestäjälle, muista kansalaisista puhumattakaan. Teuvosta on tullut Perussuomalaisen puolueen julkisuuskuvalle kiusallinen kuin peräpukama: koko ajan kutittaa ja kirvelee, mutta siellä se perässä silti porskuttaa.

Kahdeksan luokkaa peruskoulua käynyt viinaan menevä sahuri - helluntailainen kaiken kukkuraksi - joka on nyysinyt kirkkohopeat ja omaksunut kansanedustajana päällekkäin niin etelä-, keski- kuin pohjoiseurooppalaiset juomatavat, kuulostaa hahmolle South Parkin parlamentista - samasta parlamentista, jossa Eric Cartman johtaa puhetta ja pieree Terrancen ja Philipin innoittamana. Vaan Teuvo ei suinkaan ole piirroshahmo. Hän on ihka oikea henkilö, joka edustaa lähes 4000 keski-suomalaista ihmistä eduskunnassa.

Suomen Perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontuva eduskunta. Teuvo siis edustaa kansaa. Ja hänhän se edustaakin. Olen täysin vakuuttunut siitä, että Teuvo on voittanut purku-uhan alla olevien ostarikuppiloiden Idols-kisan, joka esitettään vielä tänä vuonna Nelosella - heti Mikkosten seuraavan esityskauden perään. Kisan finaalissa Teuvo valloitti tuomareina toimineiden Jone Nikulan ja Jouni Hynysen sydämen esittämällä puhdasoppisen sammumisen kahdella kierteellä, taaksepäin kerien. Palkinnoksi hän sai kaikkien katsojien äänet eduskuntavaaleissa.

Asian kaltaiseen! Takuuvarmaa on, että Timo Soinin kaikki pelihousut ovat aivan repaleina. Teuvo näet takaa sen, että Perussuomalaiseen puolueeseen liitetään nyt pysyvästi, enemmän tai vähemmän orastavan, rasismin ohella paksu jaloviinan katku, poliittinen inkompetenttius ja Halla-aholaisuuttakin sitkeämpi "white trash" -leima. Neljännes on jo vaalikaudesta takana, eikä Perussuomalaisten edustajien, avustajien ja muiden "prospect" -jäsenten rakentamia mielikuvia saa enää taiottua pois, ei vaikka olisi millainen noita.

Varuskuntien lakkauttamisesta ja Kreikka-paketista käydyt keskustelutkin hukkuivat keltaisissa papereissa Teuvo-shown jalkoihin. Voi Timo Soini parkaa!

Suomessa vallitsee jonkinlainen julkihörhöjen tasapaino. Matti Nykänen raitistui ja jätti paikkansa Johanna Tukiaiselle, joka puolestaan menetti sen nopeasti koko kansan Teuvolle, Arkadianmäen uudelle kuninkaalle - jokaisen janoisen peräkylien miehen sankarille.

"Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän
Turha on äitien sankaripoikia neuvoa
Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään
Maalissa juhlitaan voittajapoikaamme Teuvoa"

Leevi and the Leavings 1988

Voltaire sitaatin kautta pääsee käsiksi nykyajan moraaliseen sairauteen: vain paras on riittävä. Samaa ajattelua voidaan kutsua professori Hannu Simolaa mukaillen "erinomaisuuden eetokseksi", elämään kaikkialta läpitunkevaan kilpailu- ja suorituskeskeiseksi toimintakulttuuriksi, jonka arvoja ovat erinomaisuus, tehokkuus ja tuloksellisuus - ne määrittävät ihmisarvon ja ovat tunkeutuneet kasvatusinstituutioihin, työpaikoille ja ajatteluun.

Parhaan tavoittelu on niin mikro-, meso- kuin makrotasolla osoittautunut tuhovoimansa. Sen tuliaisia ovat niin globaali talouskriisi kuin yhteiskunnallinen polarisaatio - joidenkin harvojen äärimmäinen rikkaus ja useiden silmitön kurjuus.

Elämme aikaa, jonka eetoksen etäisyys humanismiin löytää historiasta vertaisensa teollisen vallankumouksen alkuajoista. Köyhät ja syrjäytyneet ovat tämän ajan noitavainojen kohteena. Lumpenproletariat - ryysyläisköyhälistö - on yhteiskunnan jarruvaunu, joka estää talouspoliittisen eliitin sairaiden fantasioiden toteutumisen.

Jarruvaunusta pitäisi päästä eroon, mutta paradoksaalisesti markkinaliberalismin kvartaalissa tehokkuusajattelussa kunnollinen sosiaalipolitiikka, ennaltaehkäisy ja hoito, on tuntematon käsite - tai pikemminkin käsite, joka viittaa ainoastaan rahan haaskaamiseen hyödyttömään kansanosaan.

Kuinka puolustaa ahneuden ajassa huono-osaisia, syrjäytyneitä ja yhteiskunnan hylkäämiä ihmisiä? Poliittiset puheet ovat vain tyhjiä kuoria ilman sisältöä, joka on toteen nähty myös Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tarvitaan jotakin paljon kovempaa, kuten erinomaisuuden eetoksen vinoutuneeseen arvomaailmaan tuhoisalla voimalla iskeytyvä valtava metallikuula - rautapallo, Wrecking Ball.

Wrecking Ball symboloi valtavan työkoneen heiluttamaa metallikuulaa, jolla puretaan suurimmatkin rakenteet maan tasalle. Bruce Springsteenin pian ilmestyvä Rautapallo iskee jokaisella rytmillä, lauseella ja melodian osalla finanssikapitalismin ja erinomaisuuden eetoksen kylkeen - sen tuhovoima perustuu ihmisten kollektiivisen moraalin herättämiseen - uskoon, että humanismi lymyää vielä jossain. Albumi on eräs älykkäimmistä "parhauden" ihannointia repivistä kannanotoista mies- ja naismuistiin.

Suoranaisen vihan kohteena on ahneus, välinpitämättömyys ja yksilöiden kohtalot ajassa, jossa ihmisyys ja humanismi ovat muuttuneet poliitikkojen pakkoretoriikaksi erinomaisuuden ja tehokkuuden rinnalle - sanoja, vaan ei tekoja. Springsteen juoksuttaa raa'an folkin ja gospelin säestämänä kuulijoille liudan näkymiä nykyajassa taistelevien yksilöiden tunnerepertuaarista. Tarinoista suodattuvan viestin voi kiteyttää ajatukseen: kuinka sallimme tämän ja mitä olemme antaneet moraalille sekä ihmisyydelle tapahtua?

Voltaire lausahtaisi tähän: "Pahalla on siivet, mutta hyvä kulkee etanan lailla". Minä sen sijaan: "Rahalla on siivet, mutta hyvä kulkee etanan lailla".

Death to My Hometown

Oh no cannonball did fly
No rifles cut us down
No bombs fell from the sky
No blood soaked the ground
No powder flash blinded the eye
No deafening thunder sounded
But just as sure as the hand of god
They brought death to my hometown
They brought death to my hometown, boys

No shells ripped the evening sky
No cities burning down
No armies stormed the shores for which we'd die
No dictators were crowned
High off on a quiet night
I never heard a sound
The marauders raided in the dark and brought death to my hometown, boys
Death to my hometown

They destroyed our families' factories and they took our homes
They left our bodies on the plains
The vultures picked our bones

So listen up, my Sonny boy
Be ready for when they come
For they'll be returning sure as the rising sun

Now get yourself a song to sing and sing it 'til you're done
Yeah, sing it hard and sing it well
Send the robber barons straight to hell
The greedy thieves that came around
And ate the flesh of everything they've found
Whose crimes have gone unpunished now
Walk the streets as free men now

And they brought death to our hometown, boys
Death to our hometown, boys
Death to our hometown, boys
Death to our hometown

Viimeksi tänään tarjottiin Audit-juomatapatestiä Iltalehdessä mittariksi sille, "juotko liikaa". Samaa mittaria voi kokeilla useilla internet-sivuilla ja putkahtelee mediassa tuon tuosta jonkinlaisena kaikille sellaisenaan sopivana työkaluna.

Audit on Maailman terveysjärjestön kehittämä väline suurkulutuksen tunnistamiseen. Se on globaalisti käytetty testi kaikille kansallisuuksille, ikäryhmille, sosiaaliluokille ja jollekin abstraktille ja epämääräiselle keskiarvo ihmiselle. Tässä piilee myös testin ongelma. Riittääkö sen notkeus, kun samaa testiä kokeilee suomalainen 20-vuotias opiskelija tai 65-vuotias eläkkeellä oleva tissuttelija? Vastaus on, että ensimmäiselle testi on sellaisenaan aika huono ja jälkimmäiselle parempi - joillekin jopa hyvä.

Vetäisin aikanaan itse testin läpi. Kun huomasin sen tänään lehdessä, tein sen vielä uudestaan päivittääkseni muistikuvani tuloksesta. Ja kyllä! Audit tarjoaa minulle tulokseksi 10 pistettä ja lausuman, jonka mukaan "Alkoholin käyttöösi liittyy lieviä riskejä. Sinun kannattaa tarkkailla alkoholinkäyttöäsi". Näin seitsemättä vuotta tipattomalla olevana, on tuo lausuma hieman hämmentävä: että tarkkailla ja mitä?

Tein myös kokeeksi testin suunnilleen niillä muuttujilla, joilla olisin täyttänyt sen itse 25-vuotiaana. Tulos 28 pistettä ja lausuma "Riski saada alkoholinkäyttöön liittyviä haittoja on kohdallasi erittäin suuri. Sinun kannattaa aloittaa alkoholinkäytön tarkkailu ja lyödä riski takaisin. Mitä aiemmin vähennät, sitä nopeammin mahdolliset haitat helpottuvat tai korjaantuvat kokonaan."

Lausuma on viisas, mutta miten 25-vuotias opiskelija ottaa siitä onkeensa? Nuorten aikuisten ja aktiivisesti yöelämässä riekkuvien kohdalla testitulos takookin mittariston takaseinää lähes jokaisen viikonlopun jälkeen. Tästä syystä sen tarjoaminen lehtien terveyssivustoilla nuorille aikuisille onkin kyseenalaista. Testin tekijä ei yksinkertaisesti koe tulosta uskottavaksi.

Audit menee ohi, jos se syötetään yksilöille absoluuttisen totuuden tarjoavana kertamittarina. Se menee myös ohi, mikäli sitä tulkitsee yhden tai kahden kerran jälkeen vain jonakin sekopäisenä alkoholionnenpyöränä. Tästä syystä testin käyttäjän pitää suhteuttaa esimerkiksi oma ikä, elämäntilanne, kysymysten yleistettävyys elämäntyyliin ja monia muita tekijöitä vastatessaan. Toisaalta testin voi tehdä myös useammin, jolloin yksittäisten pippaloiden tai muiden häiritsevien tekijöiden vaikutus vähenee. Lisäksi on syytä muistaa, kuten Päihdelinkissä muistutetaan, että Auditin vastauksia käytetään myös mittarina haarukoitaessa erilaisia alkoholin käyttöön liittyviä teemoja. Jokainen vastaus siis kirjautuu anonyymina ylös, mahdollista tutkimuskäyttöä varten.

Summaten voisi todeta, että erilaisilla mittareilla on useita funktioita. Audit voi olla joillekin hupia testata omaa alkoholin kulutusta ja saada hassuja lukuja, toisille tärkeä työkalu omien riskien kartoittamisessa ja kolmansille menetelmä mitata huolen perustaa läheisen alkoholin käytön kohdalla. Se saattaa myös virittää testin tekevän henkilön pohtimaan yleisemmin omaa kulutustaan. Ehkäisevälle päihdetyölle tai tutkijoille se on eräs väline seurata vastausten kautta erilaisia alkoholiin liittyviä asioita.

Lopulta kaikki tunnetut mittarit tavoittavat huonosti yksilöllisiä eroja ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksia. Tästä syystä niiden tulokset pitääkin asettaa osaksi laajempaa itsereflektiota - tässä tapauksessa alkoholin riskikäytön suhteen. Näillä evästyksillä Auditia voi kokeilla: www.paihdelinkki.fi

Ja toisen kerran lyhyen ajan sisällä soi Bruce Springsteenin We take care of our own, sillä ensimmäinen video oli amerikkalaisten älykkyydelle liian haastava. Uudessa ja erinomaisen viileässä videossa ironia ja suoranainen raivo sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on vaikea missata. Tämä kappale viesti sopisi yhtä hyvin kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan arvomaisemaa vuonna 2012: We take care of our own (My ass)!

Kieltolain kumoamisesta tuli eilen kuluneeksi 80 vuotta. Se oli lajissaan kiinnostava yhteiskunnallinen koe.

Kieltolaki viritettiin Suomessa valmiiksi jo vuonna 1907, mutta Venäjä ei sitä tuolloin hyväksynyt. Varsinaisesti se astuikin voimaan 1919. Raittiusliikkeen riemuvoitto sai suosiota suomenkielisen poliittisen eliitin taholla ja joissakin kansanosissa. Ruotsinkielinen eliitti vastusti kieltolakia alusta alkaen - heidän elämäänsä kieltolaki lähinnä haittasi ja sitä pidettiin muutoinkin turhana.

Kieltolain alkuperä linkittyy vahvasti erityisesti työväenliikkeen ja yleisemmin poliittisen järjestäytymisen syntyyn. Raittiusliike toimi eräänlaisena poliittisen kansalaistoiminnan harjoitusalustana - siinä tarkoituksessa se toimikin hyvin. Raittiusliikkeen piirissä juoppoutta korostettiin vallinneen köyhyyden ja kurjuuden syynä. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä tutkimukset osoittavat, että Suomen tuolloin hyvin vähäinen alkoholin kulutus oli muutoinkin laskussa. Kyse oli siis ennen kaikkea suuresta moraaliprojektista.

Kieltolaki ei toiminut käytännössä oikein alkuunkaan. Alkoholin myyntiin ja levitykseen syntyi hyvin nopeasti laaja ja myös kansainvälinen harmaan talouden verkosto, joka kykeni vastaamaan tehokkaasti kovaan kysyntään. Tarjonta ja levitys olivat lopulta niin tavallista toimintaa, että niitä on kutsuttu kansanrikollisuudeksi tai peräti kansanliikkeeksi. Muutoin tavalliset lainkuuliaiset kansalaiset eivät kunnioittaneet lakia ja osallistuivat niin alkoholin myyntiin kuin nauttimiseen. Lopulta kieltolaki äänestettiin, erityisesti naisten ansiosta, kumoon vuonna 1932.

Aatteena raittiusliike säilytti suosionsa vielä vuosikymmeniä, mutta heti 1920-luvun alussa yleinen mielipide alkoi kääntyä kieltolakia vastaan - päämäärää pidettiin oikeana, mutta valittua keinoa vääränä. Alkoholin käyttökään ei vähentynyt ja laaja kansanrikollisuus nakersi koko järjestäytyneen yhteiskunnan uskottavuutta. Viimeistään 1920-luvun lopun lama sai myös monet poliitikot tarkentamaan kantojaan, sillä alkoholin verotulot olisivat olleet tervetulleita valtion kassaan.

Kieltolailla haluttiin vaikuttaa ihmisten moraaliin, käytökseen ja ajatteluun. Sen pahin epäonnistuminen ei näin ollen ollut itsessään alkoholin myynnin jälleensalliminen alkuvuodesta 1932, vaan pikemminkin nuoren kansakunnan pahasti epäonnistunut moraalisääntelyprojekti. Luotiin intoa puhkuen normisto, josta kukaan ei lopulta välittänyt.

Vaikka kieltolain epäonnistumista voi nykykatsannossa pitää itsestään selvyytenä, kertoo se jotain olennaista poliittisen moraalisääntelyn luonteesta. Ensinnäkin, jos ihmisten ajattelua ja käytöstä olisi kieltolain kaltaisin keinoin helppoa säännellä, ei sosiaalisia ongelmia ilmenisi lainkaan. Toisaalta silloin olisimme ulkoapäin ohjautuvina yksilöinä onnettomia (rääpäleitä), kuten Baruch Spinoza asian muotoilisi.

Kieltolain perinnön voikin nähdä eräänlaisena opetuksena jälkipolville. Hannu Ruonavaara muotoilee sen siten, että "moraaliprojekteilla on elinkaarensa. Ne syntyvät, kukoistavat muuttavat muotoaan ja katoavat - ehkä herätäkseen henkiin jossain uudessa muodossa".

Länsimainen huumepolitiikka rinnastetaan usein - lähinnä kannabiksen osalta - kieltolakiin ja kieltämättä samankaltaisuutta on hyvin paljon. Myös nuuskan myyntikiellossa voi nähdä ainakin Suomessa samoja piirteitä, sillä käyttö ja maahantuonti ovat kääntyneet taas kasvuun. Uudelleen henkiin herätettynä, ei moraalisääntely niidenkään kohdalla vaikuta kummoisesti toimivan.

(Antti Häkkisen pirtukauppaa käsittelevässä artikkelissa on listattu joitakin Helsingissä tunnettuja pirtumiehiä, siis myyjiä: Klenkka-Otto", "Leski", "Lerkka", "Linssika", "Musta-Eikka", "Jakke", "Rillu-Kalle", "Pikku-Kalle", "Långa-Eikka", "Ema", "Urkka").

Vuosituhannen ensimmäisinä vuosina oli moni asia toisin. Elettiin vuosia, jolloin kannabiksen käyttö oli kiivennyt 1990-luvun alusta tasaisesti ylöspäin ja ekstaasista viritettiin ensimmäisiä keskusteluja julkisuudessa. Amfetamiini oli levinnyt ongelmakäytöstä myös viihdekäyttöön ja lakka sekä gamma pulpahtivat pintaan. Sitten alkoikin muuntohuumeruljanssi.

Ongelmakäytössä heroiini katosi katukaupasta ja sen tilalle tuli korvaushoitolääkkeiden ja bentsodiatsepiinien päihdekäyttö. Puhtaiden neulojen jakaminen oli vasta hyväksytty kovan poliittisen taistelun jälkeen, lähinnä HIV-epidemian ja muiden suonensisäisessä käytössä leviävien tautien pelossa. Hiljalleen Suomi tavoitti huumekuvioissa muualla Euroopassa jo yli kymmenen vuoden ajan vallinneen toisen huumeaallon.

Huumeista puhuminen niiden oikeilla nimillä ja toisistaan hyvin erilaisina aineina alkoi saada tilaa. Tila puheelle piti kuitenkin raivata kovalla työllä, sillä useat järjestöt ja tuolloin voimain tunnossa olleet Ritva Santavuori ja Torsti Koskinen kävivät pyhää huumesotaa. Erityisesti Santavuori kantoi repressiivisen huumepolitiikan lippua näkyvästi: kaikki mikä ei puoltanut maksimaalisia rangaistuksia, oli liberaalia ja epäeettistä. Santavuori ehti tuomita julkisesti esimerkiksi tutkijan, joka hänestä hymyili liikaa kertoessaan huumeiden käytön yleisyyteen liittyviä tutkimustuloksia – epäilipä Ritva vielä päälle Stakesin huumetutkimuksen saavan rahoitusta Viron mafialta.

Vuosituhannen taite nosti myös suomalaisen huumetutkimuksen vahvaan nousuun. Käytön yleistymistä, lisääntyneitä haittoja ja erilaisia politiikkoja lähdettiin selvittämään laajalla rintamalla. Tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä alkoi mustavalkoinen fanatismi myös liueta huumekysymyksen ympäriltä. Osin todellisuus pakotti uudenlaisen puhetavan omaksumiseen, sillä EU:n huumepolitiikka nojasi tutkittuun tietoon ja myös käytön yleistyminen söi riskien liioittelulta uskottavuutta.

Kun kolmannes nuorista aikuisista oli joskus kokeillut kannabista, oli vaikea väittää käytön johtavan väistämättä katuojan pohjalle heroiinipiikki kädestä törröttäen. Viimeinen mohikaani lajissaan oli muuta vuosi takaperin huumeskenessä keskustelijana piipahtanut Jukka ”ei-mattoja-lattialla” Riipinen. Vilpittömistä pyrkimyksistä huolimatta oli inttämisen aika kuitenkin jäänyt jo taakse.

Pekka Hakkaraisen ja Christoffer Tigerstedtin arvio huumekysymyksen normalisoitumisesta vuonna 2002 oli tarkkasilmäinen. Huumekysymyksen normalisoitumisella he tarkoittivat huumeisiin liittyvän yhteiskunnallisen huolen leviämistä, huumekysymyksen arkipäiväistymistä sekä huumeongelman uudentyyppistä määrittelyä ja huumepolitiikan strategisia siirtymiä.

Oma aikani huumekysymyksen lähitarkkailijana on kulunut kuin siivillä. Kolmastoista vuosi pyörähti käyntiin ja muutoksen nopeutta ei välillä tahdo huomata. Jos on kokeilu ja käyttö yleistynyt, on asian yhteiskunnallinen käsittely hypännyt 2000-luvulla valtaisan loikan. Vielä ei olla lähellä tilaa, jossa huumeita voitaisiin käsitellä puhtaasti rationaalisin argumentein osana sosiaalipolitiikkaa ja ilman pelottavan vihollisen varjoa. Kuitenkin hyppy, jonka viimeinen 12 vuotta on tuonut, on totisesti normalisoinut huumekysymyksen.

Ne, jotka muistavat huumekeskustelun luonteen vuosituhannen taitteessa, tietävät mistä puhun. Se, että uskalsi sanoa julkisesti kannabiksen olevan mieto huumausaine, oli tuolloin hurjaa rämäpäisyyttä ja monien mielestä desperado-liberaalia – lähes rikokseksi määritettävää – vapaamielisyyttä.

Nyt eletään jonkinlaista pysähtyneisyyden tilaa. Suurta liikehdintää ei näy millään suunnalla ja politiikan rintamalla on erityisen hiljaista. Toisaalta paukkuja ei kannata ihan turhiin hömpötyksiin tuhlata, sillä yhteiskunnallinen polarisaatio kasvattaa jatkuvasti sekakäytön ja kaksoisdiagnoosipotilaiden määrää. Se ongelma kasautuu lähivuosina kestämättömäksi – varsinkin kun kunnat pihtaavat hoitoon liittyvien maksusopimusten kanssa – ja edessä on taas ongelmavetoista vilinää ja vilskettä huumekysymyksen ympärillä.

PS: Näin lopuksi vaaliveikkaus, kun kello on n. 19.40: Haavisto 42 ja Niinistö 58 prosenttia.

Tiedättekö sellaisen hetken elämässänne, jossa olette lausahtanut jotain oikein ääliömäistä. Siis ei mitään vähän tyhmää tai edes järkyttävän ääliömäistä, vaan jotain sellaista, jonka sanominen kaivertaa niin vietävästi vielä vuosien päästä. Fiiliksen, että jos joskus tapaan sen ihmisen uudelleen, pyydän sanomaani nöyrästi anteeksi, vaikka ääliömäisyyden hetkestä olisi kulunut vuosikymmen.

Minä tiedän ja irvistelen. Kapakassa, pienessä tai vähän isommassa sievässä, tuli aikanaan murjaistua pari kertaa niin helvetin ääliömäisesti, että naama venyy vieläkin rujoon irvistykseen pelkästä ajatuksesta. Sellaista vähemmän ääliömäistä lauoin varmasti tuhansia kertoja - osan muistan ja suurta osaa en - mutta jotkut oikein helvetin pisteliäät muistot pulpahtavat välillä pintaan.

Yksi pahimmista oli keikka Kappeliin 1990-luvun lopulla. Päihtymys tömäkkä plus. Pöydässämme istui tuttu mukavaakin mukavampi nuori nainen. Hän lähti käymään WC:ssä - kuvittelin - ja tokaisin kaverilleni vieressä suorastaan brutaalin kommentin neidin takapuolen koosta - huomaatteko, etten edes ilkeä suoraa sanamuotoa tähän kirjoitta. Paskat se mimmi missään vessassa ollut, vaan suoraan selkäni takana ja kehui juuri ystävilleen, kuinka mukava ilta seurassamme oli ollut.

Laskeutui hiljaisuus. Sekä oma seurueeni että tuon mukavan nuoren naisen ystävät hiljenivät kuin veitsellä leikaten. Naama punaisena nieleskelin epämääräistä selitystä, joka oli tuhoon tuomittu - pyin viitanneeni johonkin toiseen henkilöön, mutta kaikki tiesivät tasan tarkkaan mitä olin sanonut ja tarkoittanut. Ainakin miltä sanomani oli siinä hetkessä kuulostanut.

Sen koommin en ole tuota naista tavannut. Se on saatanallinen harmi, sillä edelleen lähes 20 vuotta myöhemmin muistan tilanteen kuin eilisen. Siihen hetkeen ja iloiseen tunnelmaan lausahdukseni upposi todella syvälle - samoin se teki taatusti loukkaamaani henkilöön. Aivan järkyttävän huono miesläppä paikkaan, jossa sen tuhovoima oli moneen potenssiin tarkoitustaan pahempi - satuttava sanan tarkassa merkityksessä.

Joo, kyllä, se on ehdottomasti se tilanne, jota kadun ja paljon. Se on hetki, jota en usko tuon naisen edes muistavan, mutta itselleni siitä on tullut jonkinlainen menneiden aikojen torveilujen symboli - itsen ruoskimisen ydinpaikka. Törmäsin tuohon naiseen ennen insidenttiä usein metrossa ja vuosia silmäilinkin hänen asemansa kohdalla, josko pääsisin esittämään anteeksipyynnön. Sitä mahdollisuutta en koskaan saanut.

Tiedättekö, se ei ole ollenkaan sellainen hauskassa moodissa heitetty tai karnevalistinen herja, vaan siinä tilanteessa niin saatanan epäsopiva ja loukkaava, että se piirtyy vahvana muistijälkenä mieleen. Semmoinen itse koetun häpeän huipentuma itsestä, jossa ei vain sanottu yksin, vaan kaikki ne ympäröivät tekijätkin ovat juuri aivan väärässä asennossa - jotenkin koko universumi on juuri sillä kyseisellä hetkellä silmänräpäyksen eri aalloilla ja siihen lämäät ääliömäisyytesi. Inhottavaa.

Hyvin, hyvin harvoin, mutta suureksi rikkaudeksemme pääsemme nauttimaan sellaisesta taiteesta, joka hyväilee mielihyväaluetta tunnejärjestelmässämme. Vaikka maailma on täynnä musiikillista kerrontaa, vain hyppysellinen siitä onnistuu ujuttamaan rihmastonsa syvälle oman elämän mielikuviin ja tarinoihin.

Musiikki, ihmiskunnan kaunein luomus, onnistuu näissä uniikeissa ”kohtaamisissa” tavoittamaan yksilöllisiä tunteita ja visualisoimaan sellaisia kertomuksia, jotka elävät mielikuvissamme elokuvan kerronnan tavoin – ne rakentuvat fiktiivisiksi kohtauksiksi eletystä, koetusta ja haaveista. Miksi ja miten juuri tietty kappale – lyriikka ja melodia – kutoutuu osaksi elämäntarinaamme ja onnistuu todella koskettamaan, on kaiken eletyn ja koetun sekä kyseisen taideteoksen synnyttämä syväpsykologinen synteesi.

Baarikaapissa – tämän blogin nimi – soi usein tarina, jossa kietoutuvat niin elämän hetkellinen ihanuus, inhimillisyys ja rakkaus. Se on kertomus pojasta ja tytöstä, jotka kohtaavat elämän maantiellä matkalla jonnekin. Poika tietää heti tytön nähtyään, että kohtaamansa ihanuuden edessä hän voi vain heittäytyä elämänvirran vietäväksi – kukaan ei voisi tehdä hänen tilanteessaan muuta.

Kesäsateen yllättäessä tyttö pyytää poikaa luokseen. He tarttuvat toisiaan kädestä ja poika tietää sydämensä jäävän ikuisesti juuri siihen hetkeen – hetkeen, jonka hän tulee aina muistamaan ja tietää jo ennalta kestävän vain silmänräpäyksen. Se on ihmisen elämässä ainutlaatuinen hetki, johon on yksinkertaisesti pakko tarttua ja jossa kaikki täydellistyy. Se on enemmän kuin taikaa.

Aamulla pojalla on jäljellä vain unenomainen muisto kohdatusta ihanuudesta. Hetki oli lyhyt, mutta sen taianomaisuus jää ikuiseksi hymyksi pojan huulille. Vaikka hän on kiertänyt maailmaan ääret, ei samankaltaista taikaa ole aiemmin löytynyt eikä tule toiste. Se ei kuitenkaan lainkaan haittaa, sillä poika sai elää silmänräpäyksen sellaista, jossa kaikki on täydellistä. Muisto on täynnä ylitsevuotavaa haikeutta, muttei lainkaan pettymystä – päinvastoin, se on kuin lämmin tuulenvire kasvoilla tai iloinen naurahdus elämälle.

Maaginen Galway Girl ilmestyi vuonna 2000. Se on poikkeava tarina ”ihmisistä suviyössä”, sillä sen kertomus nousee elämän ainutkertaisuuden ja sattumanvaraisuuden positiivisesta kuvastosta. Melodinen koukku on niin etäällä totutusta rakkauslaulusta tai yhden illan tarinasta, ettei kappaletta heti edes tunnista runonomaiseksi rakkaustarinaksi. Alkuperäisversio sai rinnalleen vuonna 2008 Mundyn coverin, joka oli kyseisenä vuonna Irlannin ostetuin nettilataus – väitetään sen myös olevan soitetuin kappale vihreän saaren häissä. Vuonna 2007 kappaleen maagisuutta hyödynnettiin elokuvassa P.S. I love You.

Mitä tekemistä edellisellä on baarikaapin kanssa? Kävellessäni äsken Siltasaarenkatua tuli vastaan selvästi eilisellä reissulla oleva nuorimies. Hänen habituksessaan soi jo kaukaa nähtynä Galway Girl ja hetkeksi myös oma mieleni palasi tuohon elämäni maagiseen hetkeen. Katseidemme kohdatessa kadulla, molempien kasvoille levisi muikea hymy ja mieleni jukeboksissa soi:

So I took her hand and I gave her a twirl
And I lost my heart to a Galway girl

Koska suositan lähes joka toinen viikko Steve Earleä – tämänkin kappaleen tekijää ja alkuperäisversion esittäjää – annan tällä kertaa Mundylle ja Sharon Shannonille mahdollisuuden. Kyseinen live kuvaa hyvin sitä, kuinka kappaleen positiivinen moodi kietaisee mukaansa. Lopuksi hymyilen, sillä tiedän oman elämäni Galway Girlin – sen lyhyen taianomaisen elämänjakson omistajan – tunnistavan itsensä tekstistä ja hymyilevän siellä jossain tämän lukiessaan.

I've traveled around I've been all over this world
Boys I ain't never seen nothin' like a Galway girl

Istuin lounaalla hieman itseäni nuoremman ystäväni kanssa ja hän kysyi - valintaa itse pohtien - olenko tosiaan ollut tipattomalla 6 vuotta ja oliko juomisen lopettaminen vaikeaa? Onneksi oli lauantai ja vastaamiseen hyvää aikaa, sillä kysymys oli hyvä, mutta väärä.

Väärä kysymys oli siksi, että lopulta harva menee kapakkaan ainoastaan juodakseen. Jos kyse olisi vain alkoholista, tekisi sen mieluiten yksin kotisohvalla. Tarkensinkin heti vastaukseni alkuun, että ei juomisen lopettaminen ole vaikeaa, vaan ulkopuolisuus, joka syntyy kun ei käy enää kapakoissa. Ainakin itselläni perjantai-iltasin tuli aina kummaa kutinaa vatsanpohjaan ja olo, että pitää lähteä jonnekin. Se jonnekin oli kapakka, jossa tapaa ihmisiä, alkoholin voitelemana sosiaalisuus luistaa ja saavuttaa jonkinlaisen vapaamman flown - arjen huolet jäävät taakse.

Keskimääräisen kapakoissa kiertelevän alkoholin käyttäjän ongelma ei siis ole ensisijaisesti alkoholista luopuminen - oli siis vastaukseni. Alkoholin käytön lopettaminen tarkoittaa monille, kuten itselleni, eräästä kapakkasosiaalisuuden elementistä luopumista. Olemme oppineet ja sosiaalistuneet ajatukseen, että kapakka, alkoholi ja hyvä seura ovat toisistaan irrottamattomia elementtejä. Yhden noista puuttuessa, ei kaksi muutakaan toteudu.

Vastaus ystäväni kysymykseen onkin, että alkoholista oli helppo luopua, mutta kapakkasosiaalisuudesta sen sijaan ei. Kun ei lähde viikonloppuisin radalle, kokee sosiaalinen elämä melkoisen mullistuksen. Oikeastaan se muuttuu hyvin radikaalisti. Täytyy luoda uusia rutiineja ja tapoja, jotta viikonloppuinen kapakkarituaali painuu taustalla ja unholaan. Siihen kuluu aikaa, mutta isossa kuvassa se on aika kivuton prosessi.

Kuusi vuotta tipattomalla on niin pitkä aika, että nyt ajatus alkoholista ja kännissä kapakassa heilumisesta pikemminkin ällöttää kuin houkuttaa. Älkää tulkitko väärin, olen siis itse oppinut elämään ilman juuri kyseistä viikonloppurituaalia, mutta kukin valitkoon itse oman tapansa.

Lopuksi ynnäilin ystävälleni plussia ja miinuksia, joita kapakkaelämän jättäminen tuotti.

Plussaa: iän mukana pahenevien krapuloiden loppuminen, yleisen vireystilan selvä paraneminen, työtehon lisääntyminen (kirjoittajalla ei päässä saa olla jumeja), melkoisen rahan säästön, kännisekoilun loppuminen (ja niitä riitti), viikonloppujen tehokkaampi käyttö hyödylliseen tai lepäämiseen.

Miinukset: villin juhlimisen loppuminen (se oli välillä saatanan hauskaa), sosiaalisen elämän nahistuminen, pään nollaamisen hetkittäinen kaipuu, ulosjäänti tietystä kaveripiireistä ja (poikamiehelle) mimmien tapaamisen hankaloituminen.

Lista ei ole tyhjentävä, mutta nämä tulivat ensin mieleen.

Musiikiksi tarjoan aivan uunituoretta Springsteeniä. Video on todella hieno ja koska Ronald Reaganeita on tämän biisin tiimoilta ollut jo liikkeellä, niin vielä lukuohje: kertosäe on sarkasmia, joka tekee kappaleesta iskun päin tähtilipun kasvoja.

Rattijuoppo tappoi nuoren tytön Viikissä ja JJ kaverinsa muskeliveneellä. Nämä tapahtumat ovat puhuttaneet, kuohuttaneet ja herättäneet vihaa kansalaisten keskuudessa. Kansalaiskeskusteluissa on vaadittu todella kovia rangaistuksia, aina elinkautisesta kuolemantuomioon. Kuvotusta pitääkin tuntea, sillä känniset ratissa ja ruorissa ovat tappava yhdistelmä. Sen sijaan edes hirttotuomio ei ole se väline, jolla ehkäisemme tehokkaimmin itse ongelmaa.

Kysymys kuuluu, eikö kukaan muka nähnyt JJ:n lähtevän kaverinsa kanssa umpitunnelissa julkisesta huvisatamasta? Entäs jäppinen, jolla on tapana ajella kännissä, miksi kukaan läheinen, kaveri tai tuttava ei puuttunut touhuun aiemmin - vaikkapa pirauttamalla jollakin känniajelulla poliisille: tällainen auto ja tässä rekisterissä on kännikuski!

Vastaus on itsestään selvä. Kuppilasta hoipertelevalle JJ:lle kaverinsa kanssa on vain naureskeltu, että siinäpäs reipas parivaljakko veneilemään. Kännissä kurvailevan kaverit ovat voineet todeta, että mahtaako hommassa olla järkeä. Tämä on meidän suomalaisten hieno ominaisuus: olla etäkohtelias. Toisen yksityisen alueelle ei mennä ja puututa, vaikka touhu olisi kuinka järjetöntä.

Jokainen, joka on yhdenkin kerran ollut rattijuopon kyydissä tai ollut puuttumatta kaverin autoreissuun, on edistänyt sellaisen suomalaisen ajattelun muodostumista, jossa tuo känniajelu ei kuulu minulle - ajakoon siis. Mökkireissuilla varmaan 90 prosenttia suomalaisista on joko itse ajanut tai ollut itse ruorijuopon kyydissä. Omapa on kuskin asia - vaan jälleen saimme muistutuksen siitä, että ei ole!

Tehokkain tapa ehkäistä ja vähentää ratti- ja ruorijuoppojen toimintaa on olla itse sietämättä sitä, puuttua siihen ja muuttaa tätä maan tapaa. Moni tekeekin niin, mutta helvetin usea taas ei. Aina, kun joku tuttu tai tuntematon hyppää auton rattiin tai lähtee veneilemään kaljoissa, on siihen painuttava väliin ja estettävä se. Mikäli se keino ei toimi, kännykkäaika tarjoaa nopean yhteyden poliisiin.

Jokainen joka tarjoaa rangaistukseksi "munat pois ja Ahvenanmaalle" voi katsoa peiliin. Miettikää, oletteko katsoneet elämässänne sormien läpi, kun sukulainen tai tuttava lähtee "siinä ja siinä" ajokunnossa juhlista kotiin tai mökkivieras palaa omalle mökilleen erittäin monen saunakaljan jälkeen botskilla. Ikävä kyllä puolet suomalaisista vastaa vähintään toiseen kysymykseen myöntävästi. Ja tässä palataankin hirvittävien tragedioiden ehkäisyyn: kännissä ajelua ei saa sietää ja siihen tulee aina puuttua - sosiaalinen kontrolli on reaalimaailmassa ainoa tehokas keino kitkeä ratti- ja ruorijuoppous.

Kansainvälisten tietotoimistojen kautta levisi tänään uutinen, jossa kerrotaan 149-271 miljoonan ihmisen käyttävän laittomia huumeita. Lancetissa julkaistu artikkeli käsittelee huumeiden globaaleja terveyshaittoja. Sen mukaan maailmassa on 15-39 miljoonaa amfetamiinin, kokaiinin ja opioidien käyttäjää, joista 11-21 miljoonaa tuuttaa suoneen. 125-203 miljoonaa käyttäjistä on hamppumiehiä tai -emäntiä.

Kuten olettaa saattaa, on suurin osa käyttäjistä Yhdysvalloissa, Euroopassa sekä Oseaniassa. Juurin niissä maissa, jotka aikanaan (1961) julistivat globaalin huumesodan ja sanelivat muulle maailmalle toimivan taistelustrategian - ei ole sittemmin se homma mennyt ihan putkeen.

Lancetin raportti tietää kertoa myös seuraavaa:
"Studies in high-income countries, with high levels of cannabis use, have reported a common temporal ordering of drug initiation--alcohol and tobacco, followed by cannabis use, and then other illicit drugs. This pattern persists after control for possible confounders."

Alkoholi ja tupakka ovat siis portteja huumeisiin - se on minun tapani lukea tuota lausumaa (jos joku ei havaitse, on tämä lausahdus porttiteoriaa kokonaisuudessa ironisoiva).

Uutinen tutkimuksesta levisi nimenomaan länsimaisten uutistoimistojen välityksellä, joka selittää miksi artikkelin kiinnostavin osuus jätettiin raportoimatta. Alkoholi aiheuttaa globaalisti vuodessa 1,8 miljoonan, tupakka vaatimattoman 4,8 miljoonan ja huumeet 197 000 ihmisen kuoleman (mukana laskemassa yliannokset, sairaudet, tapaturmat ja itsemurhat). Kyyti on länsimaisesta vinkkelistä todella patologian laitoksen kellarikylmää, kun lailliset päihteet otetaan mukaan tarkasteluun.

Hiljan kuulin jonkun kansalaisen kutsuneen minua "huumeiden käyttöä mainostavaksi" tutkijaksi - "hilarious" mietin tuolloin mielessäni. Sama "ratkiriemukasta" -kela rullaa taas päässäni. Pyrkimys suhteellistaa huumausaineiden paikkaa länsimaissa nähdään mainostamiseksi - suhteellistaminen viittaa sellaisten politiikkojen pohtimiseen - siis pohtimiseen - jotka alentaisivat huumeista aiheutuvia kustannuksia ja vähentäisivät haittoja. Tuo edellinen lause kannattaa tavata uudelleen, mikäli sana huume on ajattelussa sokea piste.

Sen sijaan se joukko ihmisiä, joka vikisee aina alkoholin tai tupakan hintaan koskettaessa, voi jossakin välissä pohtia päänsä kaivamista esiin pakaroidensa välistä. Tupakka tappaa vuodessa 4,8 miljoonaa ihmistä, alkoholi 1,8 (ja on Suomessa yleisin työikäisten miesten kuolinsyy) ja huumeet 197 000. Mikä on näissä oloissa oikea kohde suursodan julistamiselle? (Jos sota on jonkun mielestä hyvää ja älyllistä politiikkaa millään ihmisen toiminnan saralla).

War, what is it good for? Absolutely nothing!