Yhteiskunta

Marraskuun alussa Talous-sanomissa ilmestyi juttu "Tässäkö totuus? Nuorelle työttömyys voi olla lomaa". Siinä käsiteltiin nuorisotyöttömien todellista määrää ja työttömyyden syitä. Laadullisia arvauksia esitti professori Helena Helve Tampereen yliopistosta. Helven lausunnot aikaansaivat kipakan nettikeskustelun ja juttuun tulikin peräti 390 kommenttipuheenvuoroa. Seurasin aktiivisesti keskustelua, sillä jutussa esitetyt väitteet olivat niin perin juurin outoja.

Lausunnot, joiden mukaan nuoret mieltävät työttömyyden lomaksi, eivät ahdistu siitä tai suhtautuvat työttömyyteen suopeasti, eivät ole vastuuttomia, vaan täysin absurdeja. Mieleen tulee Matti Vanhasen heitto perustulokeskusteluun vuonna 2006, jonka mukaan perustuloa kaihoavat lähinnä "bilettäjät". Myös tämä keskustelu oli aktiivisen suurennuslasini alla ja omakin lusikka aktiivisesti mukana sopassa.

Tällaiset eliitin sivallukset kuuluvat feodaaliaikaan, jossa yhteiskuntajärjestys perustui talonpoikien ja orjien riistoon. Vanhasen biletys-kommentti oli varmasti osin laskelmoitu ja asettui osaksi vanhan Suomen ja Kepun tuolloista poliittista diskurssia: kaupungeissa pullamössösukupolvi bilettää valtion varoilla. Tuolloinen prekariaatti-keskustelu lainehti korkealla ja Eetu Virenkin oli ehtinyt jo lanseerata kuolemattoman "paskaduuni" käsitteen. Vanhasen sivallus upposikin laajempaan keskusteluun - epäsovinnaisesti tosin.

Nyt sitten oli professorin vuoro tulla kertomaan samansuuntaista sanomaa. Eliitti katsoo edelleen pätkätyöläisten olevan työttöminä tarkoituksella ja bilettäen välillä kaikki tienaamansa miljoonat eurot - sitten taas muutama kuukausi hiihtohissin kapulanojentajana.

Kaikki työttömänä olevat ja pätkää tekevät tietävät turhan hyvin, ettei tonnikalapurkilla ja kolmella hapankorpulla päiväannoksena saa kummoisia kinkereitä aikaan - ei edes päätä sekaisin muutoin kuin alhaisen verensokerin aiheuttamasta huimauksesta.

Perään eliitiltä eettisesti kestävää suhtautumista nuoriin, jotka ovat kamppailevat pätkätyöhelvetissä ilman pieninkään mahdollisuutta tehdä yli puolen vuoden päähän kantavia suunnitelmia. Hieman Tommi Hoikkalaa lainaten on "kvalifikaatiohäviäjiä", joiden kompetenssit eivät yksinkertaisesti innovaatiotalouden myllyssä kohtaa työmarkkinoiden kysyntää, on syrjäytyneitä, mielenterveyden kanssa kamppailevia ja päihdeongelmaisia - vain joitakin alaryhmiä mainiten.

Norsunluutorni on paikka, josta käsin täysin maailmasta vieraantuneiden ihmisten vittuilu ei saa nuorten (tai kenenkään muunkaan) keskuudessa sympatiaa, ei motivoi mihinkään tai lisää toivoa elämänlaadun paranemisesta. Kukaan täysipäinen ei aikana, jolloin tutkimusten mukaan nuorten suurin huoli on selviäminen tulevasta työelämässä, lähde potkimaan maassa makaavia.

Vaikka Talous-sanomat ei lehtenä hääppöistä journalismia edusta, kannattaa käydä katsomassa millaisia reaktiota professorin epämääräiseen arvailuun pohjautuneet, faktuaalisesti täyttä yläpilveä olevat, puheet synnyttivät. Hyvin harva nuorista oli suuntaamassa Kalastajatorpalle häppäämään. http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/11/01/tassako-totuus-nuorelle-tyottomyys-voi-olla-lomaa/201115803/139

Joulu, tuo ikiaikainen juhla on ihanan hirvittävä. Sitä on juhlittu tuhansia vuosia talvipäivän seisauksen kunniaksi. Sitten Juudeassa keksivät kerätä yhteen kansantarinoita ja loivat stoorin heebosta, joka syntyi epämääräisessä heinäkasassa sopivasti vanhan juhlapyhän aikaan. Osa possesta alkoi viettää kinkereitä tämän Jesseksi kutsutun hemmon syntymän kunniaksi. Hiljalleen syntyivät hilpeät hipat, joita nykyisin kutsutaan jouluksi.

No nyt sitten 2000 vuotta myöhemmin joulu tarkoittaa sitä, että jengi alkaa sekoilla ja häröillä. Ensin joulua odotellessa juhlitaan sitä, että joulu on tulossa. Noin kuukausi ennen itse tapahtumaa karkaa sitten mopo täysin käsistä. Alkaa helvetillinen shoppailu, hääräily ja touhotus - jatkuva kiire!. Rahaa pistetään palamaan kuin viimeistä päivää, kaikki ovat holtittoman stressin vallassa ja säntäilevät edes takaisin. Freukkareita mukaillen: rintaa pistää, sukat haisee ja vituttaa.

Mitä lähemmäs aattoa tullaan, sitä enemmän pinna kiristyy. Isi juoksee hulluna ostoksilla tuhat merkintää sisältävän listan kanssa, äiti siivoaa kuin tuomiopäivää odottaen, skidit hermoilevat joulupukin takia ja kaikki on vain horroria ja kaaosta. Isi ei saanut aattoaamuna ostettua jo loppunutta harvinaista hunajasinappia. Äiti vetää herneet ja saa itkuraivarin: "minä siivoan ja laitan ruokaa ja sinä paska ostat vain 999 asiaa, kun 1000 piti olla: olet pilannut joulun". Siinä sitten väärän sinapin takia riidellään pitkin aattopäivää.

Riitelyn lomassa viritetään kaikki pienintä yksityiskohtaa myöden valmiiksi. Lopulta käydään pöytään ja oho, on se äiti tosiaan laittanut kystä kyllä. Pukki tulee ja jaetaan lahjat. Lauletaan vielä joululaulu.

Siinä isin joulustressi purkautuu - viiniä kuluu kivasti ja snapseja hörpitään oluen kyytipojaksi. Isi tuuttaa pukin lähdettyä äitiä neppariin ja veri roiskuu, lapset pakenevat itkien naapuriin ja lopulta poliisi käy selvittämässä tilanteen. Helvetillistä stressiä kesti 2 kuukautta, iloa 3 tuntia (sekin niin kännissä ettei muista jälkeenpäin), isi sammui, äiti sai turpaansa ja lapset elinikäisen trauman.

Seuraavaa joulua odotetaan taas innolla vuosi.

Hyvää Joulua!

Anna lapselle raitis joulu! http://www.annalapselleraitisjoulu.fi/2011/

Johdanto

Viime perjantaina kirjoitin tekeväni etnografisen minitutkielman pikkujoulujen juomiskäytänteistä. Tutkimuskohteeksi valitsin hyvän ystäväni tutkimusprofessori Hoikkalan, joka muotoili menetelmästä artikkelissaan vuonna 2008 seuraavaa: "elävän ryhmän muotoutuminen ja (juomisen) sääntelyn tapahtuminen etnografin suoran katseen alla on kerrassaan lupaava näköala". Lähdin siis testaamaan tutkittavan omaa metodihypoteesia hänellä itsellään. Muiden paikalla olleiden henkilöiden nimiä en tutkimuseettisistä syistä mainitse.

Tarkoitus oli aineistotriangulaation - monien aineistojen rinnakkainen käyttö - keinoin tuottaa mahdollisimman monipuolinen kuva kohteen juomiskäytänteistä ja niihin liittyvästä sosiaalisesta sääntelystä. Havainnoin kohdetta, nauhoitin hänen lyhyen puheensa, tein loppuhaastattelun ja kävin vapaamuotoisia keskusteluja juomisesta. Clifford Geerzin hengessä pyrin tiheään kuvaukseen ja teoreettisesti valistuneeseen analyysiin.

Koska Hoikkala on itse käyttänyt hiljan osallistuvaa havainnointia metodina kahdessa isossa tutkimuksessa (Hoikkala, Salasuo & Ojajärvi 2009; Paju & Hoikkala 2012), oli hänen aiheellista tuntea millaista on kohteena oleminen.

Asetelma

Saapuessani paikalle ravintola Savuun, Tervasaaressa, olivat lähes kaikki muut jo paikalla. Kolme pitkää pöytää oli täynnä ihmisiä. Kaikkiaan pöydissä istui nelisenkymmentä pikkujoulun viettäjää. Oma habitukseni sopi huonosti, kuten hyvin usein muutoinkin, äärimäisessä tonttumaisuudessaan ja väärän värisessä joulupukin parrassa muutoin tyylikkään keskiluokkaiseen joukkoon. Löysin kuitenkin paikan samasta pöydästä, jossa tutkimuskohteeni istui, vaikka päädyinkin pöydän toiseen päähän. Pelastuksekseni vieressäni istui vanha kaverini Sopanen (nimi keksitty), joka läsnäolollaan minimoi pikkujouluangstini - huokaisin syvään helpotuksesta. Vastapäätä minua oli kaksi erittäin mukavaa naiskollegaa. Asetelma havainnointiin oli puitteiltaan optimaalinen.

Tutkimuskohde oli asettunut pöydän toiseen päähän ja oli joka suunnalta naisten ympäröimänä - luonnollisesti. Nämä naiset tosin ovat noin 35 vuotta Hoikkalan fanijoukon kovaa ydintä nuorempia, siis siinä 40-50-vuoden hujakoilla. Tämä kertoi myös tilaisuuden olevan suljettu, sillä perinteistä 75+ fanikatrasta ei roikkunut tutkimusprofessorin karderoobista harkiten valitun tummansinisen Hugo Bossin pikkutakin hihoissa. Olemukseltaan kohde muistutti kovasti Don Johnsonin ja Michael Boltonin synteesiä - äärimmäisen tyylikäs, jos elettäisi 1980-lukua. Tietoista retroilua vai maukasta mauttomuutta?

Nousua odottaessa

Koska saavuin hieman myöhässä, en tiennyt siihen mennessä nautitun alkoholin määrää. En tohtinut asiaa huutamalla Hoikkalalta tiedustella, joten laitoin tekstarin: "12 cl valkkari?" Vastaus tuli heti: "oli, nyt 6cl, liian hidas säätö".

Säädöllä hän viittaa tarjoiluun, jossa organisaatiomme taholtamme oli sovittu ennakkoon kaikkien saavan (vain?) kolme kaatoa illan aikana - tämän sain tietää vasta myöhemmin. Näin ollen Hoikkala joutuikin sosiaalisen sääntelyn sijaan ensisijaisesti ulkoisen sääntelyn kohteeksi. Toki hän olisi voinut - ja hänen olisi tutkimustilanteen tietäen pitänytkin - vaatia lisää, nopeammin ja toistuvammin viiniä lasiin, mutta eipä jäppinen kehdannut. Tämä on ilman muuta sosiaalisen sääntelyn piiriin kuuluvaa. Olennaista kuitenkin tutkimuksen kannalta oli, että rajoittamalla kaadot kolmeen, oli tutkimusasetelmani kriisissä heti illan alussa. Jonkinlainen toivon kipinä kuitenkin nousi, kun kohde kumosi koko lasin lopun kerralla kurkkunsa. Toista lasia herra sitten siemailikin ikuisuuden.

Lopulta tuli viimeinen kaato ja hiivinkin muina miehinä pöydän toiseen päähän osallistumaan "luontevasti" keskusteluun. Tämä position vaihtaminen havainnoijasta keskustelijaksi meni aivan pieleen, sillä kohde kritisoi heti aikeideni ilmeisyydestä ja totesi, että "kohteen tuijottaminen silmiin on huono menetelmä".

Hieman lannistuneena lampsin röökille. Palatessani Hoikkalan kädet pyörivät tuulimyllyn tavoin tuoden keskusteluun hänelle tyypillisen non-verbaalisen lisäaromin. Viinilasikin oli jo puoliksi juotu (tyhjä/täysi) ja jäin seurailemaan tapahtumia hieman sivummalta - silloin, noin kahden sekunnin kymmenyksen ajan, oli orastavaa nousuhumalan tynkää (ehkä) havaittavissa. Tästä tulee sittenkin jotain, ilakoin mielessäni.

Tilanne keskeytyi erittäin ikävästi, kun joku päätti pitää puheen. Se muistutti monilta osin pöytätuuletinta kovalla helteellä: jokin surisi, mutta hikoilu vaan paheni.

Epäeettinen yritys ja epäonnistuminen

Koska tilanne vaikutti tyystin lukkiutuneen, pyrin vastoin kaikkia osallistuvan havainnoinnin sääntöjä provosoimaan kohdetta kesken edellä mainittua puhetta tekstiviestillä: "ala nykiä, tutkimus on kiinnostavampi". Täsmällistä vastausta en voi tutkimuseettisistä syistä julkaista, sillä se saattaisi haitata kohteen sosiaalisia suhteita. Hän kuitenkin esitti yleisfiiliksen olevan laskusuunnassa.

Yleisfiiliksen lasku viittasi selvästi useampaan asiaan, joista yksi oli tyhjä viinilasi - tämän päätelmän pystyi tekemään saamastani tekstiviestistä: liian hidasta kaatoa. Pian karu totuus valkeni, kun ehdotin kohteeni lasin täyttämistä tarjoilijalle. Hän kertoi sovitusta kolmesta kaadosta. Tutkimusasetelmaa parantaakseni ryntäsin oitis vaatimaan johtajaamme avaamaan Hoikkalalle piikin baariin. Vastaus oli laihialaisen epäkunnioittava näinkin merkittävää tutkimushanketta kohtaan: "saat maksaa itte kaveris juomat tässä teidän kokeessa".

Tyrmistyin vastauksesta ja tein illan pahimman virheeni, en vienyt omaa korttiani baariin, vaan sopeuduin tilanteeseen. Se oli tutkimuksen käännekohta, joka varmisti epäonnistumisen. Juomat oli juotu, joten lauluja ei ainakaan Hoikkalan suulla laulettaisi. Juomisen ja eritoten humalan sääntelyn tarkkailu ilman juomista ja humalaa on hankalaa jopa minulle.

Hetkeksi kaikki unohtui, kun sisään dallasi joulupukki, jonka läppä ja habitus olivat aivan ybeeriä. Pukki joka puhuu sukupuolten välisestä dialektiikasta, viljelee viitteitä Marxismiin, Lapsi- ja nuorisopolitiikkaan sekä kertoo konteksteista ja laulaa presidenttiehdokkaiden retoriikkaa satiirisesti mukaillen oli historian paras. Sitten joku mummo sai kukkapuskan, koska jäi eläkkeelle.

Analyysi

Tulkinta, "ilman viinaa ei ole hauskaa", olisi tässä ehkä liian raju, mutta kyllä tutkimuksen voi sanoa jokseenkin epäonnistuneen. Useampi piiskaryyppy olisi pitänyt kumota Hoikkalan kurkkuun pikatahdilla, jotta asetelmasta olisi muotoutunut hänen tekstuaalisen ilmaisunsa mukainen: "kerrassaan lupaava näköala".

Tärkein juomiseen vaikuttanut tekijä oli ulkoinen sääntely - siis kaatomäärä. Vaikka kyseessä oli oletettavasti ekonomisin perustein tehty ratkaisu, olisi minun tutkijana pitänyt selvittää menettely ennakkoon. On myös mahdollista, että kaatojen määrä oli rajoitettu humalan ja juomisen sääntelyn vuoksi, mutta tämä jää ilman tarkempaa tietoa leijumaan ilmaan.

Toinen sosiaaliseen sääntelyyn liittyvä tekijä oli eittämättä se, että kaatojen määrän ollessa kolme, ei kukaan kehdannut lähteä sooloilemaan - tilaamaan laskun ohi. Sosiaalinen tilanne kokonaisuudessaan oli reipashenkisyyden ja hövelin käytöksen kannalta liian seesteinen eikä kutsunut rikkomaan tilannekohtaisia normeja.

Ehkä kärjistäen voisi väittää normien rikkojaa odottaneen vallitsevassa tilanteessa riski tulla leimatuksi. Toisaalta se olisi myös saattanut mobilisoida useamman omatoimiseen juomiseen ja matkaan saattaa kollektiivisemman höveliyden. Akateemista Jargonia ja retorista itsehierontaa voisi tässä jatkaa loputtomiin, mutta se ei palvelisi alkuperäistä tutkimusongelmaa. Siirrynkin suoraan yhteenvetoon.

Yhteenveto

"Nykyajassa tutkijatkin ovat hetkeen heittäytymisen mielettömyyttä pelkääviä kontrollifriikkejä". Näin lausui tutkimuskohteeni Hoikkala lyhyessä loppuhaastattelussa. Hän viittasi ajan tuottamaan suorittamisen eetokseen. Tutkijoiden on pätkätyöniukkuuden maisemassa sopeuduttava iskusanojen tehokkuus ja tuottavuus luomaan eetokseen. Kaukana ovat ajat, jolloin akateeminen vapaus tarkoitti myös heittäytymistä, mielettömyyttä ja dekadenssia kokemuksellisuutta.

Itse pikkujoulut olivat sen sijaan erittäin miellyttävä kokemus kaltaiselleni pikkujoulufoobikolle. Savu on miellyttävä ravintola ja joulupukki huikea. Tutkimuskohteeni joutui sen sijaan ottamaan koskaan saapumattoman nousuhumalan tilalle illan päätteeksi pahan lisänypyn - ulokkeen otsaan, muotoilisi joku toinen. Ensin hän käveli Tervesaaresta kovassa vesisateessa Hakaniemeen, ei löytänyt avointa paikkaa mennä kaljalle, ja lopulta tarpoi aina Käpylään saakka. Tässä piilee tämän jutun opetus. Näin siinä käy, kun perässähiihtäjäsukupolven edustaja joutuu lähtemään pikkujouluista selvin päin: laihialaista - manasi Hoikkala vielä tänä aamuna.

Kaikkiaan tätä kokeilua voinee kutsua osin nollatutkimukseksi. Näin lienee ainakin sen annin osalta lukijalle. Sen sijaan tutkijan ja kohteen näkökulmasta idea ja toteutus olivat jälleen osoitus kahden hörhölogin mielen jatkuvasta eksploratiivisuudesta - milloin järkevästä ja järjettömästä. Kokeilla kuitenkin pitää: homo ludens = leikkivä ihminen.

Jätän viimeiset sanat Pekka Myllykoskelle, joka videolla "Viimeinen boheemi" tiivistää muusikon näkökulmasta ja viinalla marinoidussa olotilassa osuvasti yhteiskunnallisen käänteen: mielettömyyteen heittäytymisestä markkinaliberalistisen kilpailueetoksen synkkään kitaan:

Ks. Suositukset oikea yläkulma.

Tänään lienee se päivä, jolloin tip-tap -kausi saavuttaa määrällisen huippunsa. Naljailin hiljan tässä blogissa reippaan kyyniseen sävyyn pikkujouluista. Onkin syytä vetää takaisin kriittisiä lausumia, sillä tänään tapahtuu paljon sellaista, jota muistellaan työpaikoilla ja muissa yhteisöissä vuoden päivät: joku hilpeästi nauraen, yksi iloisesti hihittäen, kolmas kasvot häpeästä punaisena ja vain kaltaiseni raitis tylsyyttä ilmentävä kyynikko vetäytyy sivummalle.

Pikkujoulu kaikkine tapahtumineen on kiinnostava rituaali, joka tuo työyhteisöön sellaista poikkeavaa sisältöä, jota ei arjen aherruksessa kohtaa. Ihmiset ovat toistensa kanssa tekemisessä "toisessa" sosiaalisessa kontekstissa ja vieläpä alkoholin voitelemin sosiaalisin taidoin. Pikkujoulua voisikin kuvata lainaten ystävääni sanaseppo Pete Aueria, joka siteeraa usein menneiden aikojen Kiteen viina -mainosta: "raikastaa hengityksen ja matkaan saattaa hövelin käytöksen".

Mutta mitä tämä "höveli käytös" tarkkaan ottaen on? On syytä mennä edellisessä blogissani luettelemien stereotypioiden taakse. Se taas vaatii tutkimusta. Suomessa on pitkästä alkoholitutkimuksen perinteestä huolimatta hyvin vähän kuvauksia juomistilanteista ja niiden sosiaalisesta sääntelystä. Pikkujouluista erityistilanteena ei tutkimusta ole lainkaan.

Tutkimusprofessori Tommi Hoikkala peräänkuuluttaa vuonna 2008 ilmestyneessä artikkelissaan suoria etnografisia kuvauksia juomiskäytänteistä. Hän siis ehdottaa, että tutkijan on mentävä katsomaan juomistilanteita. Tarkka sanamuoto on seuraava: "elävän ryhmän muotoutuminen ja sääntelyn tapahtuminen etnografin suoran katseen alla on kerrassaan lupaava näköala".

Koska Hoikkala kehuu näköalaa lupaavaksi, osallistun sittenkin maanantaina työyhteisömme pikkujouluun. En kuitenkaan juhlijana, vaan ainoastaan havainnoijana ja tarkkailija, muistiinpanoja tehden. Jotta noudatan tutkimuseettisesti kestävää otetta, havainnoin vain ja ainoastaan millaisen "hövelin käytöksen" pikkujoulu ja alkoholi matkaan saattavat Hoikkalan käytöksessä. Kirjaan siis tarkasti ylös hänen erilaiset käytänteensä pikkujouluillan aikana. Tämä minitutkimuksen tulokset raportoin ensi keskiviikkona tässä blogissa.

Voinemme siis kaikki, itseni mukaan lukien, odottaa jotain kerrassaan ratki riemukasta, sillä Hoikkala Suomen nuorimpana 58-vuotiaana yltyy aina spektaakkeleihin. Lähtöasetelmaa voi kai oikeutetusti kuvata jonkinlaiseksi rutiköyhän miehen tosi-TV:ksi, ilman kuvaa ja tömäkällä tieteellisellä jargonilla siivitettynä. Toinen oiva analogia olisi keski-ikäisen miehen BB-pikkujoulu, josta ulkonäkökeskeisessä ajassa ei "kansainvälisen kuvahäiriön" vuoksi ole lainkaan kuvaa saatavilla.

Oletan, että tästä syntyvä tuleva Tietofinlandia -ehdokas sivuaa ainakin alkoholitutkimuksen, karnevalismin, ryhmäkäyttäytymisen, kaupunkitutkimuksen ja kriittisen urologian eri suuntauksia - siis monitieteellistä nuorisotutkimusta.
.

Jään tekemään tarkempaa tutkimussuunnitelmaa Punk Rock Songin tahdissa.

Kannabiksen yhteiskunnallisessa paikassa on tapahtunut viime vuosina isoja käänteitä. Kokeilu ja käyttö ovat yleistyneet nuorten aikuisten keskuudessa. Erityisesti 25–34-vuotiaat ovat pössytelleet useammin kuin yksikään aiempi ikäpolvi. 36 prosenttia mainitusta porukasta on joskus kokeillut kannabista – painotan muotoilua: joskus kokeillut. Nuoremmissa ikäryhmissä kasvu on ollut hitaampaa, mutta myös siellä kokeilu ja käyttö ovat hieman yleistyneet.

Toinen iso muutos liittyy siirtymisessä hasiksesta kotona kasvatettuun marihuanaan. Artikkelissa ”Kukkaa pukkaa” Pekka Hakkarainen ja kumppanit lausuvat seuraavaa:

”Samanaikaisesti kotimaisen tuotannon ja pienviljelyn lisääntymisen kanssa kannabiksen lääkinnällinen käyttö on saanut kasvavaa huomiota julkisuudessa. Yhdessä nämä kaksi ilmiötä ovat saaneet aikaan kenties merkittävimmän muutoksen, joka kannabiskysymyksessä ja sen yhteiskunnallisessa määrittelyssä on tapahtunut sitten 1960-luvun.”

Muutoksia voi tarkastella useammasta näkökulmasta – niin positiivisesta kuin negatiivisesta – mutta tässä fokuksessa ovat tietyt ongelmat. Molemmat edellä mainitut siirtymät vaikuttavat käyttäjäkuntaan. Kokeilijoiksi ja käyttäjiksi rekrytoituu isojen muutosten kautta hieman aiemmasta poikkeavaa joukkoa – siis samankaltainen perusprofiili säilyy, mutta myös uudenlaisia ihmisryhmiä tulee mukaan.

Kotikasvatuksen yleistymisen myötä kannabis on löytänyt tiensä jo muutoinkin erilaisten ongelmien kanssa painivien nuorten (alle 18-vuotiaat) elämään. Tästä raportoi viimeksi tänään ”Mediuutiset”. Vastaavia juttuja on kantautunut korviin muiltakin tahoilta kasvavassa määrin. Kannabis on siis tullut osaksi alkoholi- ja mielenterveysongelmista kärsivien nuorten päihdepalettia.

Ongelmanäkökulmasta tarkasteltuna kyse ei ole suurista massoista, mutta laadullisesti erittäin vakavasti otettavasta huolesta. Kuten ”Mediuutisissa” todetaan, ei kannabis ole nuorilla korvannut alkoholia, vaan on lisä jo aiemman päihdeongelman vyyhdessä. Näin moniongelmaisten nuorten ongelmat ovat vieläkin vaikeampia ratkoa.

Uudenlaisen haasteen kehitys aiheuttaa esimerkiksi nuorisoasemille, joissa hoidettavana onkin niin alkoholi- ja mielenterveys- kuin kannabisongelmasta kärsiviä nuoria. Toinen sekundaarisempi haitta on ongelmaisten nuorten vanhempien lisähuoli, kun mukaan kuvaan astuu huumemörkö. Mörön pelko vetää edelleen nykypäivänä useat rationaalisetkin ihmiset lopullisesti kumiletkuiksi: ”nyt vielä huumeitakin”. Se ei muuten ole mikään leikin asia, kun vanhempi alkaa menettää viimeisenkin toivon.

Kannabiksen kietoutuminen elimelliseksi osaksi moniongelmaisten nuorten arkea vaikuttaa olevan vakavin ongelma, joka viimeaikaisista muutoksista on seurannut. Näiltä osin täytyy painottaa ennen muuta kaverien vastuuta. Mikäli joku lähipiirissänne kärsii mielenterveys- tai alkoholiongelmista tai molemmista, niin älkää nyt helvetissä antako viljelmästänne heille enempää ongelmia. Se mikä useimmille on harmitonta huvittelua, on joillekin entisestään painoa kivirekeen. Kyllä teidän kotikasvattajienkin pitää tuntea vastuunne!

PS. Ei nyt oikein irronnut tällä viikolla, vaikka aihe on pirun tärkeä. Jotenkin kovin kankeaa ja tahmeaa tekstiä, idea kuitenkin auennee. (Lähti äsken kuukausien työn jälkeen kirja taittoon, joten aivo taisi ottaa ennakkolähdön viikonloppuun).

Jotta maailma palaisi itseni kohdalla pikaisesti radalleen, kuuntelen ja suositan Steve Earlen priimalaatuista 4 biisin pätkää Hangelosta Hollannista. On muuten ihan poskettoman hyvä (oikea yläkulma – suositukset ja klik).

Ei välttämättä ole korrektia ironisoida käynnissä olevaa oikeudenkäyntiä, mutta jutun levitessä valtamediassa teen sen sitten minäkin. Hesari uutisoi tänään Turun entisen apulaiskaupunginjohtajan ansiokasta toilailua. Tapaus itsessään on rikka rokassa julkisten varojen edustuskäytöstä koomisiin ja samalla tietysti moraalisesti hyvin arveluttaviin puuhiin. Se kuitenkin on ansiokas aasinsilta muiden kestitsemiseen, "maan tapaan", Ilkka Kanervojen luvatussa maassa.

Hesarin juttu kertoo kyseisen apulaiskaupunginjohtajan ostaneen kaupungin luottokortilla Tukholmasta tangat, Borat-peruukin, pierutyynyn ja krapulapaketin sekä New Yorkista kauko-ohjattavia pienoishelikoptereita ja golf-kiikarit - edustuslahjoja, puolustautui mies hovissa.

Edustustilin korttia oli vingutettu tiuhasti viikonloppuisin, lomilla ja huvittelukeskuksissa. Puolen yön hujakoilla alkanut edustaminen tapahtui toistakymmentä kertaa samojen henkilöiden kanssa. Apulaiskaupunginjohtaja puolustautui todeten, että keskustelut olivat niin luottamuksellisia ja salaisia ettei hän siksi raportoinut niistä kaupungille.

Kyseinen veijari muotoilee erittäin apulaiskaupunginjohtajauskottavasti tapaamisten hyödyn Turulle: "joka kerta kun heitetään virveli veteen, ei voi tulla kalaa". Esitetty puolustus on hieman pulmallinen, sillä harvemmin kalaa nousee, jos nakkaa koko virvelin jorpakkoon. Mahtoikohan se kuitenkin onnistua jouluyönä, kun mies maksoi kuuden hengen seurueen yökerhoon käymään tuulivoimakeskustelua?

Alkuun Hesarin juttu huvittaa. Hiljalleen se ärsyttää ja lopulta, noin 30 sekuntia lukemisesta, raivostuttaa. On täysin pöyristyttävää kuinka vieraantuneita useat poliitikot ja virkamiehet ovat meidän kuolevaisten maailmasta. En usko, että tämä porukka ymmärtää lainkaan mitä tuo edellinen lause tarkoittaa: "kyllähän mää olen ihan tavallinen kaveri". Me veronmaksajat emme ole jaksaneet enää vuosiin edes hämmästyä kaikesta siitä absurdiudesta, jota poliittisen vallan ja virkanimitysten sfääreissä puuhaillaan.

Kysäiskääpä omalta työnantajaltanne käyttöön firman luottokorttia ilman limiittiä. Mikäli saatte sen, singotkaa tänään kuppilaan ja täyttä huutoa sunnuntaiaamuun asti, firman kortilla tietysti. Sunnuntaiaamuna kipaisette lähikaupasta korin kaljaa korjaussarjaksi ja Kyösti Pöystimäisessä Phil Collins -darrassa ostatte jotain krapula-humala-absurdia, kuten soutuveneen tai riippuliitimen, firman kortilla. Toistakaa sama toimenpide eri variaation 30 kertaa vuoden aikana. Mikäli tulee sanomista, kuittaatte käyneenne salaisia neuvotteluja viikonloppuisin. Millainen mahtaa olla lopputulos?

Muille kuin poliitikoille ja korkeille virkamiehille se tietää potkuja, kulkua mielisairaalan kautta vankilaan ja loppuiän kestävää nöyryytystä ja työttömyyttä. Kaupan päälle leimautuu elinikäisesti taparikolliseksi.

Joukossamme elää kuitenkin yli-ihmisten joukko. He voivat ottaa kuppia työmatkoilla, vaikkapa Romaniaan suuntautuvilla, saada kymmenien tuhansien arvoisia lahjoja niiden vaikuttamatta päätöksentekoon, ostaa pierutyynyjä Tukholmasta tai saada lahjaksi vaikkapa valtavat syntymäpäivät. Pahimmillaan tulee suullinen huomautus, Ilta-lehdessä julkinen anteeksipyyntö ja lupaus parantaa tapansa.

Aihe on tylsä klisee ja surullista siinä on se, että tietyt virkamiehet ja poliitikot eivät edes tajua kansan kyllästyneen törkeilyyn niin totaalisesti, ettei kukaan viitsi enää edes välittää. Tai sitten nimenomaan tajuavat ja hyödyntävät kansalaisten välinpitämättömyyttä.

Lohtuna on kuitenkin se, että suurin osa virkamiehistä ja poliitikoista on rehellistä väkeä. Olisihan vaihtoehtona sekin, että meitä johtaisi Silvio Berlusconin kaltainen veijari, jolloin 10 prosenttia valtion budjetista pitäisi varata viinaan, huoriin ja muihin poliittisiin "tarpeisiin".

PS. Kysyn nyt tässä kuitenkin varmuudeksi esimieheltäni tutkimusprofessori T. Hoikkalalta, josko edes semmoinen ihan pieni 10 000 euron pimeä edustustili, että saisin tangat Tukholmasta omien joutuessa hukkaan?

Pikkujoulut ovat erittäin korkealla henkilökohtaisella angst -listallani. Nyt ne taas tulevat ja alkaa väistöliikkeiden sarja. Tai alkaisi, mutta tänä vuonna olen liian väsynyt ja äreä keksimään "päällekkäisyyksiä".

Pikkujoulut ovat ahdistavan punainen ja vielä paljon ahdistavamman lämmin, oikein hehkuva "juhla". Ollaan niin saatanan hyvää pataa sellaistenkin ihmistenkin kanssa, joita tekisi mieli todellisuudessa runtata kuokkaan. Asiaan ja tapoihin ei katsokaas kuulu osoittaa sosiaalista paheksuntaansa pikkujouluissa - ei, vaikka joku olisi ihan täysi arse. Pitää olla kaikille yyyyyyystävällinen ja tietenkin hyperyhteisöllinen.

Pikkujoulujen tarkoituksena on simuloida joulun henkeä, siis jäljitellä implisiittisesti lämpimän pehmeää ja piparkakkutaikinaista perhejoulua: semmoista sarjakuvamaista rekiajelua, kulkusten kilinää ja amerikkalaistyylistä pukkia, joksi pahimmillaan joku pukeutuu. Unohtamatta tietenkään joululauluja! Jumalauta, Bing Crosbyä myöden olen joutunut 39 joulua kuuntelemaan aivan poskettoman huonoa musiikkia. Musiikkia, johon verrattuna Popedan uusinkin on sinfonia. Ja sehän soi taukoamatta: uudelleen ja uudelleen ja parhaimmillaan vieläpä yhteislaululla siivitettynä! "Porsaita äidin oomme kaikki..."

Poguesin Fairytale of New York on ainoa kelvollinen joululaulu:

You Scumbag, You maggot
You cheep lousy faggot
Happy Chrismas You arse, I hope it our last!

Paluu pikkujouluihin. Alkuillasta hymyillään ja kynttilän valossa kehutaan vuolaasti kavereita, tuttavia, kollegoita tai missä ikinä porukassa nyt satutaan olemaan: kyräillään ja kyräillään ja vielä snadisti kyräillään lisää. Pahimmassa tapauksessa joku pitää puheen. On tietenkin tonttulakit, mistelinoksat, kaikki pelit ja systeemit.

Sitten vähän terästettyä glögiä ja alkaa joillakin juttu luistaa, ha ha ha! Ai, ai, että naurattaa ihan valtavasti jo pelkkä ajatuskin, kun on se niin valtavan hauskaa. Mikäs sitä voi ihmistä enempää lämmittää, kun kuunnella semi-hiprakkaista yläpilven yläosan ylintä osaa. Sille joukolla nyökytellään päätä hyväksyvästi ja koetaan samalla myötähäpeää - sekin on kuusenhavujen tuoksuista ja lumihiutaleen muotoista.

Nykyisin kukaan ei vedä kunnon lärvejä, joten mitään autenttista ja stimuloivaa grande finalea on turha odottaa. Yksi, tai kaksi enintään, alkaa jankuttaa ja avautua pienessä huppelissa jostain henkilökohtaisesta. Sitä sitten kaikki kollektiivisesti paheksuvat: voi, voi, että aina se on tuollainen, ymmärtäisi nyt hyvä ihminen lähteä kotiin, niin ei ihan nolaa itseään. Lopulta joku saattaa väsyneen juhlijan taksiin.

Ei, ei, kuulkaahan ei. Tänä vuonna passaan suosiolla ja sanon rehellisesti: en tule, koska en pidä pikkujouluista.

Vähän jää askarruttamaan, että onko minulla liian jyrkkiä ennakkoluuloja pikkujouluja kohtaan vai olenko muuten vain allerginen teennäishauskalle. (Olen siis mukana aina selvinpäin - ennen olin itse yksi niistä joka saatettiin taksiin tai rynnin jatkoille).

Mutta lopulta sillä ei ole väliä, koska tämän jutun jälkeen kukaan ei minua mihinkään kutsu.

Alkoholia, huumeita ja tupakointia yhdistää niiden kaikkien määrittyminen yhteiskunnallisia toimenpiteitä vaativiksi sosiaalisiksi ongelmiksi. Toisin sanoen kyse on nautinnon sääntelystä. Viimeistään 1990-luvulla näiden nautintoaineiden sääntelyn yleisimmäksi perusteluksi ovat nousseet terveyshaitat. Karkeasti pelkistäen: lääketiede on korvannut ihmisoikeudelliset, juridiset, kulttuuriset, moraaliset, sosiaaliset ja uskonnolliset näkökulmat – ottaen päätuomarin roolin nautintojen sääntelyssä.

(Edelliseltä listalta puutuu tarkoituksella taloudellinen näkökulma, sillä Säätytalolla taas viime keväänä niin alkoholi-, lääke- kuin tupakkateollisuuskin ovat lobanneet itselleen jalansijan lääketieteen rinnalla. Siinä on tietysti jotain hyvin kieroa, että samalla kun terveysperustaisesti yritetään säännellä kansalaisten nautintoa, eräs hallituspuolue takaa kabineteissa viinureille, nappikauppiaille ja tupakkateollisuudelle hyvät toimintaedellytykset. Mutta se on ihan toinen tarina).

Palataan lääketieteen dominanssiin. Kehitystä voidaan kuvata monin tavoin. Yhtäältä puhutaan yhteiskunnan medikalisoitumisesta, jolla viitataan muun muassa sosiaalisten ongelmien määrittelyn siirtyneen lääketieteen piiriin. Hieman kärjistäen voisikin väittää lähes kuulevansa ajan hengen kuiskivan, että nykylääketiede tarjoaa reseptin hyvään elämään.

Ihmisten ovat omaksuneet tehokkaasti lääketieteellisen ajattelun ja Suomessa vallitsevaa kansalaiseetosta voikin kuvata termeillä terveily (healtism) ja terveysintoilu. Medikalisaation ilosanomasta on tullut monille uskonnon kaltainen hyvän elämän käsikirjoitus. Ajankohtaisohjelmia seuraavalle kansalaiselle syntyy väistämättä sellainen käsitys, että suomalaisessa yhteiskunnassa on vain kaksi keskustelemisen väärtiä asiaa: Euroopan talouskriisi sekä terveyden palvonta (mm. verenpainelääke-, karppaus- ja vitamiinikeskustelut).

Terveyden palvonta on tietysti ihmisten hallinnan näkökulmasta otollinen eetos, sillä se palvelee aikamme toista vallitsevaa meta-ihannetta: tehokkuutta. Hyvä ihminen on tehokas ja terve. Työssä hyvä terveys on tietenkin tehokkuuden ehto. Vapaa-ajalla taas tehokas liikkuminen, oikea ruokavalio ja muut kehon palvontaan tehokkaasti liittyvät elämäntyylivalinnat ovat terveyden ehtoja. Mitäs sitä ihminen muuta kaipaa?

Palapelistä puutuu kuitenkin osa. Se on nautinto – väitän sen olevan yksi ihmisen perustarpeista. Tästä syystä ihmiset käyttäytyvät ”epärationaalisesti” ja päihdyttävät itsensä – eivät perkeleet ymmärrä, että vain terveydellä ja tehokkuudella on merkitystä.

Terveyspuheella on onnistuttu erinomaisesti vähentämään kansalaisten tupakointia – ja erinomaisen hyvä niin. Sen sijaan alkoholiin ja esimerkiksi kannabikseen terveyspuhe tehoaakin jo paljon huonommin.

Alkoholin kohdalla suurkulutuksen terveyshaitat tunnetaan hyvin, mutta käytön omasta mielestään hallitseva kansalainen ei pahemmin terveyspuheista hetkahda. Sosiaaliset haitat olisivat keihään kärkenä monille paljon tehokkaampia. Pulmana sosiaalisissa haitoissa on kuitenkin se, että nykypäivän terveysuskovainen kansalainen nielee ainoastaan kovan lääketieteellisen näytön – sehän on ajankohtaisohjelmien väittelyistä opittua logiikkaa. Melko paradoksaalista.

Entäs kannabis. Siinä on terveyden ja tehokkuuden nimiin vannovassa ajassa pirullisen pulmallinen päihde. Lääketiede ei ole onnistunut vakuuttamaan edes itseään kannabiksen terveyshaitoista. Kun terveyskansalaiset eivät ole saaneet riittävästi kovaa näyttöä haitoista, on kannabis saanut pysyvän jalansijan nuorten aikuisten päihdekulttuurissa. Kannabis onkin liian liukas liha lääketieteen hegemonian koukkuun. Kieltolakiperusteluita pitäisi etsiä jostakin ihan muualta kuin lääketieteestä, mutta kun tuo huumekysymyskin on kietaistu ensisijaisesti lääketieteen omaisuudeksi. Hankala yhtälö.

Aikana, jolloin lääketieteellä on hegemonia sosiaalisten ongelmien määrittämisessä, odotetaan sen myös tarjoavan uskottavaa evidenssiä määrittelyjen tueksi. Sellaista näyttöä ei kuitenkaan taida olla edes lääketieteessä olemassa, joka tarjoaisi universaalisti hyvän elämän reseptin tai osoittaisi kaikenlaisen päihtymisen, nautinnon, yksituumaan vaaralliseksi.

Lääketiede tarjoaa ratkaisun lukuisiin pulmiin ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Se ei kuitenkaan pysty selittämään kuin pienen osan ihmisyyden mysteeristä – eikä tieteenalaa ole siihen edes tarkoitettu.

Olisiko jossakin vaiheessa aika pohtia nautintoa ja päihtymystä vaikkapa filosofian tai historian näkökulmista. Ne eivät välttämättä tarjoa reseptiä hyvään elämään, mutta auttavat ymmärtämään omaa itseä ja ihmisen toimintaa paljon syvällisemmin. Niiden kautta myös monet sääntelykeinot tulisivat ymmärrettäviksi ja ehkä osa jopa paremmin hyväksyttäviksi.

Ainakaan emme yrittäisi väkisin pakottaa valtavaa - elämän kokoista - monikulmaista esinettä pieneen pyöreään laatikkoon.
.

Ylen tutkivan journalismin ”timantti” MOT käsitteli eilen dopingaineiden, erityisesti steroidien käyttöä. Ohjelma alkoi kaikkien sosiaalisen ongelmakonstruoinnin ohjeiden mukaisesti: pelottavaa musiikkia ja vähintään kaksi kertaa liian suuria lukuja: ”Suomessa jopa 20 000 henkeä käyttää anabolisia steroideja.” Sitten pyöritetään Tommyn tarinaa, joka edustaa marginaalista käyttäjäryhmää. Näitä koristamaan käytettiin tullin takavarikkolukuja. Tämä kaikki oli aivan täyttä huttua! Kaiken kukkuraksi spottaan itseni ohjelmasta, johon en ole antanut haastattelua! Saankohan sanoa tässä, että mitä fittua? (laitoin sanan vittua f-kirjaimella, niin ei näytä niin pahalta – pirullisen ovelaa).

Kaikki viimeisen viiden vuoden aikana tehdyt tieteellisesti kestävät kyselyt (mm. Kunttu & Huttunen 2008; Mattila ym. 2009; Myllyniemi 2009; Mattila ym. 2010; Hakkarainen ym. 2011) kertovat enintään noin yhden prosentin nuorista aikuisista ja aikuisväestöstä joskus kokeilleen anabolisia steroideja (alle 18-vuotaista vain hyvin harva). Tämä tarkoittaa numeroina sitä, että noin 30 000-40 000 henkilöä on joskus elämänsä aikana kokeillut steroideja. Kun sitten katsotaan viimeaikaista käyttöä, romahtaa luku dramaattisesti. Sofistikoitunut tilastotutkimuksiin pohjaava arvio voisi olla, että aivan maksimissaan 5000–10 000 henkilöä käyttää tällä hetkellä steroideja. Tuokin arvio on hurjasti yläkanttiin. Kun otetaan vertailukohdaksi vaikkapa kannabiksen elinikäiskäyttö, niin aikuisväestöstä 17 prosenttia on joskus kokeillut kannabista. Luku viimeisen vuoden aikana putoaa jo 4,5 prosenttiin ja viimeisen kuukauden aikana 1,5 prosenttiin. Seuraten kannabiksen logiikkaa, on anabolisten steroidien käyttäjiä tällä hetkellä noin 3000–4000. Ruotsissa muuten tuoreimman väestötutkimuksen mukaan luku on myös tuo samainen 1 prosentti aikuisväestöstä, vaikka MOT yritti Ruotsin vankipopulaatioluvuilla johtaa katsojaa harhaan. Suomessakin on vankipopulaatiossa saatu korkeampia lukuja kuin väestötasolla, mutta kun koko väestö nyt ei yksinkertaisesti satu istumaan linnassa.

Tullin takavarikkolukujen kasvu täyttä on totta. Mutta se kertoo ainoastaan siitä, kuinka paljon tulli saa kiinni dopingaineita, ei yhtikäs mitään käytön yleisyydestä. Tullimies unohti kertoa, että koko steroidien hankintakuvio on muuttunut täysin 2000-luvulla. Aiemmin takavarikoidut aineet tulivat idästä ja isoina erinä. Ne tarttuivat poliisin haaviin, mutta nykyisin steroidit tilataan netin kautta ja napataan kiinni Helsinki-Vantaalla. Tullin takavarikkotilastoja on siis nostanut koko kaupan luonteen perustavanlaatuinen muuttuminen – ei mikään muu. Välilliset indikaattorit eivät koskaan kerro oikeastaan mitään käytöstä, vaan lähinnä lainvalvontaviranomaisten panostuksesta ja sattumista.

Vuonna 2006 Suomen tulli takavarikoi Kiinasta tulleen 11 miljoonan pillerin ja ampullin erän. Se oli läpikulkumatkalla johonkin, muttei Suomeen. Eli tuona vuonna jokainen suomalainen, vauvasta vaariin, ei ollut aikonut vetää steroideja, vaan tullin haaviin tarttui yksi isompi mälli. Luojan kiitos, ettei MOT:n toimittaja tehnyt jaksoa sinä vuonna, sillä silloin hän olisi varmaan ennustanut maailman loppua!

Ei myöskään ole kovin yllättävää, ettei ohjelmassa haastateltu poliisia, sillä tullin takavarikkomäärien noustessa, ovat vastaavasti poliisin luvut laskeneet. Syy on sama: kaupan siirtyminen nettiin ja aineiden havaitseminen jo rajalla. Että semmoista muutosta rikollisuuden kohdalla. Tämä ei varmaan mahtunut ohjelma-aikaan tai jotain. BTW: OTT Heini Kainulainen julkaisi alkuvuodesta erinomaisen tutkimuksen dopingrikoksista. Löytyy myös netistä ja mukana edellinen sekä paljon muuta.

Tommy oli yksi käyttäjä, sellainen jota kutsun tutkijakollegani Mikko Piispan kanssa ”heavy useriksi”. Arviomme tutkimuksessamme, että heidän osuutensa on enintään 5 prosenttia käyttäjistä. Olipa siis todellinen keskiarvokäyttäjä – huh huh. Täysin absurdi veto vahvistaa stereotypiaa steroidien käyttäjistä, joka ei vastaa lainkaan todellisuutta. Tommy oli ääriesimerkki, ei mikään weberiläinen ideaalityyppi, keskiarvo, käyttäjästä. Tarjoamalla täysin vino kuva, luodaan stigma, leimataan joku ihmisryhmä poikkeavaksi.

Mutta mitä tällainen journalismi on? Miksi laatuohjelma tarjoaa tuutin täydeltä tuubaa? En nyt ensisijaisesti tarkoita sitä, että minua ei ole koskaan MOT-ohjelmaan haastateltu, vaan käytetty lupaa kysymättä toisen ohjelman materiaalia – sekin toki on korkealaatuista ja eettistä journalismia! Mutta kysyn nyt, mikä motiivi on rakentaa uhkakuvaa, joka perustuu yhden lisensiaattityön internet-kyselyyn, jonka yleistettävyyden tieteellinen arvo liikkuu nollan ja täyden nollan välissä? Sosiaalisen konstruktionismin saralla tällaista puuhastelua kutsutaan moraaliurakoinniksi, ja sen tekijöitä moraaliurakoitsijoiksi.

Entäs ohjelmassa rakenneltu tarve kriminalisoida käyttö? Sen perustelut oli ilmeisesti varastettu joltain alakoululaiselta lapselta. Onko mitään järkeä peräänkuuluttaa kriminalisointia? Se ajaisi tämän "20 000” käyttäjän joukon pois terveydenhuollon piiristä ja heistä tulisi rikollisia? Lainsäätäjä ymmärsi tämän vuonna 2002 ja juuri siksi (näihin argumentteihin nojaten) käyttöä ei kriminalisoitu. MOT:n toimittaja ei tajunnut.

Voihan vuohen vehkeet mitä tässä maassa puuhastellaan journalismin nimissä! Jos nyt sitten jotain positiivista yrittää kaivaa, niin johan tulee tammikuussa minun ja Piispan Mikon laaja tutkimus tarpeeseen.

Nyt jotain kiukkuista musiikkia ja suositan seuraavaan MOT:n jaksoon Hannu Karpoa toimittajaksi!

Vuosi oli 1988, kun lampsin elokuisena aamuna kohti Itäkeskuksen lukiota – ensimmäinen päivä lukiolaisena siinsi edessä. Pistin oikein reteesti tupakaksi alamäessä joka johtaa koululle, sillä tupakka oli sen ajan tapa erottautua jonkinlaisena kvasi-pahiksena. Kaikki kovat jätkät ja mimmit polttivat. Olin minäkin satunnaisesti tuprutellut jo ennen tuota päivää, mutta sinä päivänä päätin aloittaa tupakoinnin. Ajatus sinetöityi ensimmäisen lukiopäivän kuluessa, kun koulun kulmalla olleelle tupakkapaikalle kerääntyvät röökaamaan lähes kaikki kaverini, sekä koulun uusista oppilaista viileimmän oloinen porukka.

Aika oli toinen, tupakan ostoikäraja 16 vuotta ja muutoinkin terveysintoilu oli paljon nykyistä laimeampaa. Joka välitunti noin neljännes luokkatovereistani kokoontui tupakkapaikalle, eikä siihen tuolloin juuri puututtu – olimmehan monet laillisessa iässä röökaamaan. Tuolloin minulle syntyi sekä riippuvuus nikotiiniin että tapa polttaa. Sillä polulla kuljen edelleen 23 vuotta myöhemmin.

Olen pitänyt kaksi tupakkalakkoa, vuosina 1998 ja 1999. Molemmat olivat tosiaan taukoja polttamisessa, sillä tuolloin halusin treenata itseni kesän futiskautta varten kovaan iskuun. Korvasin tupakan tuolloin juoksemalla intensiivisen lenkin aamulla ja illalla. Välillä juoksin myös päivällä, jos vierotusoireet nikotiinista olivat liian ilkeät. Noilla kerroilla ja muutaman muun lyhyen tupakkilakon aikana olen huomannut, että parannus hapenottokyvyssä on merkittävä jo muutaman viikon jälkeen, tai ainakin kokemus siitä että ilma kiertää paremmin. Ilmeisistä koetuista hyödyistä huolimatta olen lopettanut molemmat lakot kesän korvalla. Viimeisen reilun 10 vuoden aikana en ole lakkoja pitänyt, vaikka välillä olenkin vähentänyt polttamista käyttämällä nuuskaa korvaushoitona. Metodi, jonka avulla tutkimusten mukaan 2000-luvun alussa yli 5 prosenttia tupakoijista pääsi Ruotsissa eroon röökistä.

Ystäväni ja eräs akateeminen mentorini Juha Partanen kirjoitti Yhteiskuntapolitiikka lehdessä vuonna 2002 omasta sikarin poltostaan seuraavasti:

”Makuelämyksen ja aivojeni kaipaaman nikotiinin lisäksi tupakointi tarjoaa muitakin iloja. Olen oppinut nauttimaan savun estetiikasta. Savu tekee näkyväksi hengityksen, jokaisen elävän olennon perustoiminnan. Kun poltan, tulen tietoiseksi siitä, että hengitän, olen elossa. Puhallan savun suustani, hengitykseni aaltoilee ympärilläni, muotoutuu kuulaiksi pilviksi ja taipuisiksi köynnöksiksi, keijujen kiharoiksi; puhaltamani savu ja suoraan sikarista lähtevä sinertävämpi savu kietoutuvat toisiinsa ja kohoavat kohti korkeutta. Puristan huuleni kevyesti yhteen, muovaan pieniä savurenkaita, jotka hitaasti hajoavat. Savu on aineista haurain. Keveydessään ja aineettomuudessaan, arvaamattomissa liikkeissään se on mielikuvieni ja haaveitteni kaltainen.”

En omaa yhtä kaunokielistä kynää kuin Juha, mutta hän tiivistää elegantisti tupakoinnin estetiikan. Ikävä kyllä tuo estetiikka ja tietty hedonistinen nautinto ovat ainoita positiivisia asioita, joita tupakoinnista löytyy. Vuonna 2008 käydessäni maksimikuntotestissä, oli hapenottokykyni tasolla erinomainen – sykkeen olleessa yli 190, saivat keuhkoni vielä lisävääntöä hapenottoon. Mittaajan tuomio oli kuitenkin tyly: olet juuri siinä iässä, että kohta tupakka olkaa tosissaan painamaan näitä tuloksia alaspäin – jos haluat säilyä lähelläkään nykykuntoa, lopeta.

Tunnen erittäin hyvin tupakan yksilölliset ja kansanterveydelliset haitat. Ystäväni ja kollegani Tommi Hoikkala irvailee minun olevan terveystajuton, muun muassa koska tupakoin – (enkä syö hänestä riittävästi raastetta ja salaattia). Faija taas kuittailee toistuvasti hajuhaitoista, kun heillä käyn kylässä. Sosiaalinen paine on tärkeä elementti, mutta tupakka on liian henkilökohtainen asia lopetettavaksi sen vuoksi. Kyse on tavasta, tottumuksesta ja rituaalista, joka on kiertynyt osaksi elämänhistoriaani.

Sukupolveni nuoruuden eetosta kuvaavat hyvin Rollarien sanat “Well he can't be a man 'cause he doesn't smoke”. Kun nyt kelaan takaisin tuohon elokuiseen aamuun vuonna 1988, jolloin kaivoin sinisen Belmont-askin taskustani, en varmaan tekisi mitään toisin, sillä tupakka toi tuolloin merkittävää sosiaalista pääomaa. Mutta pohtiessani muuten omaa tupakointiuraani, tunnustan sen olevan elämäni epärationaalisinta ja typerintä aluetta. Sen ajatteleminenkin jo korpeaa!

Ensi vuonna, toukokuussa, täytän tasavuosia. Olen salaa ajatellut tuolloin lopettavani. Jotain olennaista tupakan fyysisestä ja psyykkisestä koukuttavuudesta kertoo, että tällaistakin asiaa pitää ajatella salaa. Ihmismieli – on se kyllä kummallinen apparaatti.