Yhteiskunta

Kuulun sukupolveen, joka istui lapsena TV:n ääressä seuraamassa Matti Nykäsen voittokulkua mäkihypyssä. Se oli sitä vanhan Suomen aikaa, jolloin jopa kaltaiseni urbaani urheilufani jaksoi syttyä perinteisistä talvilajeista. Komeiden ilmalentojen rinnalla alkoi tietenkin jo tuolloin elää toinen kuva mäkikotkasta: juovuksissa sekoileva ja toikkaroiva nulikka, jolla nousi menestys hattuun.

Matin hyppyuran jälkeen hänestä tuli ensimmäisiä uuden ajan keltaisen lehdistön ja 7-päivää kaltaisten roskalehtien kansikuvapojista. Lehdet maksoivat ja Mattihan lensi, korkealla ja kovaa – koko kansan klovnina. Hän siirtyikin lentämään mäestä julkisuuden valokeilaan. Se oli paikka, jossa Matti oli nuoresta pojasta saakka kasvanut ja elänyt.

Eilen Matti Nykänen istui Ylen Mansikkapaikka -ohjelman pitkässä henkilöhaastattelussa. Toimittajana oli Jussi-Pekka Rantanen. Itselläni haastattelu pyöri taustalla äänettömänä ja lueskelin Nousiaisen Miikan Metsäjätin viimeisiä sivuja. En halunnut pistää telkkariin ääntä, sillä Matin kiusaaminen on mennyt yli jo vuosia sitten – myös hänen karnevalistinen arvonsa on enää nolla. Samassa puhelin pirahti ja luottoystäväni Pete karjui, että nyt Salasuo putkeen ääntä! Aloin seurata haastattelua. Mies jota haastateltiin, oli sympaattisen oloinen ja puhui eri kieltä kuin Matti Nykänen, mutta Matti se silti oli.

Vaikka mäkihyppy onkin suurten ikäluokkien tavoin eräs seuraavina vuosikymmeninä katoava luonnonvara, annan edelleen sekä nuoruuden myötäkokemisen että urheiluhistorian kautta erittäin suuren arvon Matin urheilu-uralle. Mutta hänen elämänsä kannalta eilinen haastattelu ja viinasta irti pääseminen, kisaavat tasaveroisesti mitalien rinnalla. Koin kylminä väreinä empatian tunteen, kun Jussi-Pekka Rantasen kysymyksiin vastaili tasapainoisen oloinen Matti Nykänen – tasapainoisen oloinen on hänen kohdallaan lause, jota en itse uskonut koskaan lausuvani tai kirjoittavani.

Alkoholitutkimuksessa tavataan sanoa, että alkoholisti pääsee viinasta eroon tulemalle uskoon, rakastumalla tai kuolemalla. On mieltä hersyttävää nähdä Matti kaikkien näiden vuosien jälkeen jaloillaan ja rakkauden pelastamana. Olen vilpittömän iloinen Matin puolesta.

Kotka on lopulta laskeutunut.

Tihrustan parhaillaan ”Wired” nimisen yhdysvaltalaisjulkaisun sivua. Tämä on lehti, jonka veikkaan usean aikaansa seuraavan kolmekymppisen tuntevan, mutta minulle se taas on ihan vieras, sain kollegalta. Voin tietysti puolustautua sanomalla, että minulla 40v onkin jo kohta kulman takana ja ET-lehti alkaa tässä vaiheessa kiinnostaa enemmän. No joo, olen kalkkis tai en, niin zoomailen joka tapauksessa juttua, jossa on jenkkilän kartta ja siihen on piirrelty neliötä, pallukoita ja rukseja.

Sivun yläreunassa kerrotaan, että kyseessä on kartta, joka kuvaa amerikkalaisten viha-rakkaus -suhdetta marihuanaan. 14 700 ihmistä vastasi lehden kyselyyn ja kartta on tehty sen pohjalta. Vaikka tämä juttu ei pohjaa tieteellisen metodologiaan, niin sen piirrokset kertovat ihan kiinnostavia asioita. Mikäli tulkitsen oikein, on punaisessa laatikossa kussakin osavaltissa langetettava sakko per unssin, eli reilun 28 gramman marihuanan hallussapidosta. Se on jo pieni kasa heinää. Lila loota taas on vankilatuomion maksimipituus, mikäli unssi löytyy vaikkapa repusta tai mistä muualta tahansa – hallusta kuitenkin. Sitten on punaisia rukseja, jotka symboloivat osavaltiota, joissa lääkekannabis on sallittua.

Kellekään ei liene yllätys, että itä- ja länsirannikko ovat täynnä punaisia rukseja lääkekannabiksen merkiksi. Koko keski-länsi sekä hillbilly -osasto etelässä eivät marihuanaa lääkkeenäkään katsele. Tässä tosin piilee sellainen juju, että esimerkiksi etelävaltiossa hamppua kasvaa aina rikkaruohoksi saakka. En jaksa uskoa, että moni MS-tautia sairastava tai sietämättömistä hermostokivuista kärsivä jättää hamput poimimatta lainsäädännön takia. Kyseessähän kun on aina 1940-luvulle saakka eräs Yhdysvaltojen yleisimmin käytetyistä kipulääkkeistä – ei taatusti ole kotilääkintä mihinkään kadonnut 70 vuodessa.

Rangaistuksen osalta löytyy loogisia, vähemmän loogisia ja melko kajahtaneita osavaltioita. Kaliforniassa lääkekannabis on sallittua (hiljan heinän laillistamisesta äänestettiin). Siellä unssin hallussapidosta tulee sakkoa 100 dollaria ja vankilaan ei tuolla määrällä ole asiaa. Washington DC sallii kannabiksen lääkekäytön, mutta ilman reseptiä tulee myös 1000 taalaa sakkoa ja maksimissaan 6 kuukautta linnaa. Rhode Islandilla sakkoja tulee vain 100–200 dollaria, mutta häkki saattaa heilahtaa koko vuodeksi. Nykissä ei lääkekäyttöä laillisesti sallita, mutta unssista selviää 100 taalan sakoilla.

Halvinta marihuana on siellä, missä siitä saa kovimmat rankkarit, eli keski-lännessä ja etelävaltioissa. Siellä 28 grammaa irtoaa noin satasella. Tämä johtunee siitä, että kyseisillä alueilla hamppu kasvaa luonnonvaraisena ja sitä oli ennen huumeiden vastaista sotaa pellon pientareet pullollaan. Kallein unssihinta on Pohjois- ja Etelä-Dakotassa, jossa siitä saa pulittaa yli 500 dollaria.

Karttaa katsellessa tulee äkkiä mieleen Eurooppa. Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen huumausainepolitiikka vaikuttaa olevan aivan yhtä hajanaista kuin vanhalla mantereella – siis juuri sellaista pyhää vihaa ja suurta rakkautta. Mutta opinko tästä aivan liian pienellä printatusta kartasta jotakin uutta? Oikeastaan sen, että ihan samanlainen sekamelska marihuanan suhteen on myös Atlantin tulla puolen. On lääkettä, huumetta, euforiaa, vankilaa, salakuljetusta, laittomia markkinoita, sakkoja ja kaksinaismoralismia – tuttua, hyvin tuttua settiä.

Tänään en aio laitta suositukseksi J. Karjalaista, vaikka otsikko siihen voikin viitata. Sen sijaan, ja jälleen kerran, runttaan Steve Earleä, koska ensi tiistaina pääsen nauttimaan yber-kiireisen vuoden huipentumasta, kyseisen hemmon keikasta Oslossa. Ja valintana on tietysti Copperhead Road, jonka varressa ainakin biisin mukaan kasvaa hamppua.

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

”Terve itsetunto ei häpeä erilaisuutta itsessä tai muissa” (Lidman 2011)

Lukiessani hiljan Satu Lidmanin kirjaa ”Häpeä!”, ajelehti mieleni alkoholiongelmiin ja niiden kanssa kamppaileviin ystäviin ja tuttaviin. Selasin mieleni arkistoissa läpi alkoholiongelmaisia tuttuja ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluja. Häpeä oli voimakkaana läsnä koko pääni läpi kulkeneessa aineistossa. Tein kaksi havaintoa: 1. häpeä omasta itsestä johtaa ihmisiä juomaan ja 2. häpeä estää juomisen lopettamisen. Tästä olisi helppo käynnistää sivujen mittainen pohdiskelu itsetunnosta, häpeästä yleensä ja monista muista aiheen kannalta olennaisesta elementistä. Valitsen kuitenkin vain yhden: miten häpeä vaikuttaa juomisen lopettaminen.

Skrollatessani läpi alkoholiongelmaisia tuttuja, osui mieleeni myös ajatuksia entisistä alkoholiongelmaisista. Koko aivodataa yhdisti häpeä, mutta sen käsittelyssä on huimia yksilöllisiä eroja. Itse asiassa kyky käsitellä häpeää on tuntemieni henkilöiden kohdalla aivan keskeinen tekijä alkoholiongelmasta selviämisessä. Niin vahvan kuin heikonkin itsetunnon omaavat henkilöt kokevat häpeää alkoholiongelmastaan, mutta heidän kykynsä elää häpeän kanssa vaihtelee. Häpeään suhtautuminen vaikuttaakin olevan eräs alkoholiongelmasta selviämisen tärkeimmistä vaa’ankielistä. Jotkut pystyvät selättämään häpeän ja suorastaan kääntämään sen itsensä vastavoimaksi.

Toiset taas eivät edes kykene kohtaamaan häpeäänsä, sillä he kokevat kahlaavansa joka hetki häpeän laakson pimeimmissä syövereissä. Mikään, ei mikään ole heille pelottavampi ajatus kuin kohdata ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia, alkoholin aiheuttaman häpeän jälkeen. Syntyy itseään ruokkiva kehä: häpeää sitä että juo, ja jatkaa, koska häpeää sitä että juot. Paradoksaalista.

Ajatellessani kaikkein synkimmissä vesissä kyntäviä ihmisiä, toivoisin voivani iskostaa heihin horisontin: häpeä on tunne ja sen voittaminen sankaritarina. Älkää siis hyvät ihmiset käyttäytykö, kuten huuruissa kuvittelette muiden teistä ajateltavan, vaan ajatelkaa tarkkaan, mitä muut teistä todella sisimmässään ajattelevat. Jokainen omainen, läheinen ja ystävä näkee mieluummin vaikka kuinka pahasti rypeneen ihmisen ilman alkoholia kuin jatkamassa juomista häpeänsä vuoksi. Ja tietenkin, kyllä alkoholiongelmaisella palaa, suorastaan roihuaa, siltoja takanaan, mutta maailma on täynnä uusia siltoja rakennettavaksi.

Ainakin folkloren mukaan tämän, artistin omasta kokemuksesta kumpuavan, biisin tartuttama asenne on nostanut ihmisiä pohjattomistakin kuiluista.

I feel Alright

I was born my papa's son
A wanderin' eye and a smokin' gun
Now some of you would live through me
Lock me up and throw away the key
Or just find a place to hide away
Hope that I'll just go away

I feel alright – I feel alright tonight

I'll bring you precious contraband
And ancient tales from distant lands
Of conquerors and concubines and
Conjurers from darker times
Betrayal and conspiracy
Sacrilege and heresy

I got every thing you wont or need
Your darkest fear, your fondest dream
I ask you questions, tell you lies
Criticize and sympathize
Be careful what you wish for friend
Because I've been to hell and now I'm back again

(Earle 1996)

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.

Nuoruudessani 1970-luvun lopulla ja vielä läpi 1980-luvun ostarit olivat pullollaan vanhan kaartin pultsareita. Kun muutin Kontulasta Kallioon 1990-luvun puolivälissä, oli Ympyrätalon näkymä tuttu: Alkon edusta kuhisi noin 40–60-vuotiaita pultsareita – pääosin miehiä, vaikka joku naisenkaltainenkin oli eksynyt joukkoon. Kohti vuosituhannen vaihdetta ja viimeistään milleniumin tällä puolen alkoivat ostarin miehet kadota katukuvasta. Nykyisin Ympyrän edustalla bostaa päivisin enää muutama heppu.

Olen aina nähnyt vanhan kaartin pultsarit jotenkin sympaattisina hahmoina. Osin ehkä siksi, että Kontulan aikoina opin, ettei heitä tarvinnut pelätä. Usein pikku skloddeina pysähdyimme fillarilla ohi ajaessa heittämään herjaa muutamalle vakituiselle ostarin miehelle. He kyselivät, miten futismatsit olivat menneet ja varoittelivat ottamaan itsestään mallia. Jotenkin kaikessa kurjuudessaan heidän sympaattisen opettavainen puhetapa vetosi minuun – se oli karheaa, mutta aitoa empaattisuutta. Joku saattoi välillä rähjätä vieressä, että ”mitäs ne pojat siinä seisoo ja painukaahan nyt helvettiin”. Aina silloin joku näistä vakimiehistä korotti äänensä ja käski puhujaa pitämään turpansa kiinni: ”Älä jumalauta rupee näitä pikkukundeja kiusaamaan”. Taisipa kerran joku näistä ”kavereistamme” tempaista meille rähisijää nyrkilläkin – silloin lähdimme muistaakseni karkuun.

Jotenkin haikailin menneeseen, kun piipahdin joku tovi sitten A-klinikkasäätiössä. Kysyin hieman naiivisti ja enempää ajattelematta toimitusjohtaja Olavi Kaukoselta, että mihin kaikki pultsarit ovat menneet? Silmäilimme molemmat ikkunasta Hakaniemen toria ja Olavi totesi, että se taitaa olla vanha kaarti yksinkertaisesti kuollut. Ja oikeassahan hän tietysti oli, sillä muistelemistani Kontulan ostarin hetkistä on toisiaan kulunut jo 30 vuotta. Päihdeongelmaisten profiili on muuttunut enemmän sekakäytön suuntaan ja julkijuopotteluun puututaan ihan eri otteella – nykypäivän päihdeongelmaiset eivät näy enää vanhaan tapaan katukuvassa.

Ehkä myös siinä on jotain perustavanlaatuisesti erilaista, kuinka puliukkoihin yleensä vielä 1970- ja 1980-luvuilla suhtauduttiin. Vietin lapsuuteni alueella, joka kuhisi maalta kaupunkiin 1960-luvun lopulla työtä etsimään tullutta väkeä. Kaikki eivät löytäneet onneaan Helsingistä ja viina otti perisuomalaisen niskalenkin. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin moni puliukkojen ohi kulkiessaan olisi miettinyt, että ”minäkin voisin olla vähän huonommalla tuurilla yksi heistä”. Tästä syystä heitä siedettiin ja annettiin olla rauhassa. Voi tietenkin myös olla, että aika kultaa muistot ja joku suurten ikäluokkien edustaja torppaa lapsuusmuistoni roskakoriin. Itselleni vanhasta kaartista jäi kuitenkin surumielisen positiivinen muistijälki – jotain jonka aistin ja tunnen enää musiikissa, kuten esimerkiksi Tuopin jäljissä.

Taistelin kaksi kirjaa kustannusmyllyyn 3 viikon sisällä ja aivotoiminta tyrehtyi tyystin. Kirjoitin perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina tänne tarkoitetut tekstit: ne olivat kaikki surkeita - ihan paskoja, jos ollaan rehellisiä. Ei voi laittaa näkyville.

Koska tänäänkään kone ei käynnisty, jääköön tämä tylsämielinen blogiselitys viime perjantain kontribuutioksi. Jutun hauskuus on olevinaan analogia "meriselitykseen", mutta sekin on paska ja keinotekoinen hassuttelu.

Onneksi kykenen vielä kuuntelemaan musiikkia. Suosittelen jälleen ja taas Steve Earlea. Tällä kertaa keikkapätkää biisistä I ain't ever satisfied, sillä 18.10.2011 menen Hoikkalan Tommin kanssa palkitsemaan itseni kirjoitusmaanisesta vuodesta Osloon juuri tälle kiertueelle. Ja onhan tämä tietysti loistava biisi! No siis ihan törkeän hyvä!

Last night i dreamed i made it to the promise land
I was standin' at the gate and i had the key in my hand
Saint peter said "come on in boy, you're finally home"
I said "no thanks pete, i'll just be moving along"

Eurooppalaisessa keskustelussa on tietty kiintiö mahakkaita äijiä, jotka haluavat muuttaa koulutuksen maksulliseksi. Perustelujen älyllinen taso on tavallisimmin luokkaa "no mutku mikään ei oo ilmaista". Julkisuudessa keskustelu yleensä tyrehtyy, koska kukaan asiansa osaava koulutuspoliitikko ei suostu pölvästin rooliin.

Poikkeuksen tästä (mahoja lukuunottamatta) muodostaa yleensä terävä edunvalvoja Elinkeinoelämän keskusliitto, jossa maksuja on ajettu yksiköstä nimeltä "Innovaatioympäristö ja osaaminen".

Innovaatioympäristön ja osaamisen näkökulmasta maksullisuudessa on kuitenkin kaikkein vähiten järkeä, sillä juurikin maksuttomuuden avulla saavutettava väestön korkea koulutustaso, kykyihin ja motivaatioon perustuva hakeutuminen sekä markkinaehtoiset kurssivalinnat nimenomaan parantavat innovaatioympäristöä ja osaamista. Mutta toisaalta, toimii briteissäkin kuulemma tupakkayhtiöiden ja muiden saastuttajien etua ajava "democracy institute".

Olen itse tarkastellut ilmiötä paljon myös maksavan asiakkaan näkökulmasta, ja voin vakuuttaa, että maksullisuus ei vastoin uskomuksia lisää opiskelijoiden vaatimustasoa, sitoutumista opintoihin, suunnittelun joustavuutta eikä työelämälähtöisyyttä penninpyörylän vertaa. Pikemminkin päinvastoin.

Sokeutta faktoille aiheuttaa monesti se, että melkein kaikissa maailman ns. huippuyliopistoissa on maksut käytössä, ainakin paperilla. Perspektiivivirheen äärellä ollaan: kun lahjoitusrahaa on kassassa miljardeja ja hakijapohjana koko maailma, on aivan sama mitä nettisivujen Apply-osiossa lukee - kaikki terävät aivot otetaan sisään joka tapauksessa, koska ne ovat systeemin raaka-ainetta: niiden avulla Nobelit yms. saavutetaan.

Ja toki, jos (ä)iskä omistaa Nasdaq-listatun firman, niin parisataa tonnia on silloin pikkuraha kullannupun yliopistokoulutuksesta. Kunhan menee lukemaan sitä mitä maksava asiakas (vanhemmat) haluaa.

Vaan ikä tekee tehtävänsä. Keskustelin tänään äijäporukalla pankkilainoista, ja koin ratkaisevan ahaa-elämyksen. Miksi maksullisuudesta ovat innostuneita erityisesti varttuneemmat miehet? No, kaikkien 25 vuotta täyttäneiden, toisen polven korkeakoulutettujen ja töitä saaneiden miesten näkökulmasta on selvää, että muutaman kymppitonninkin laina on vain pisara palkka- ja pääomatulojen meressä.

Sen sijaan yliopisto-opiskelijoiden enemmistön muodostavat köyhät mutta pätevät, kenties julkiselle sektorille työllistyvät, lapsia saadessaan työelämästä putoavat, työläiskodeista kotoisin olevat, naispuoliset opiskelijat eivät todellakaan pysty ottamaan samoja riskejä. Paitsi jos alkavat periä maksuja.

Synkkä tulevaisuudenkuva. Ei mennä sinne.

Lähdin lukemaan eilen mitä ikäihmisten alkoholin käytöstä on kirjoitettu. Taustalla oli minulle tullut maili, jossa eräs blogin lukija kertoi tarinan äitinsä alkoholiongelmasta ja pyysi kirjoittamaan aiheesta. Kuuden teemaa käsittelevän artikkelin jälkeen lopetin, sillä ymmärsin, etten lukemalla tavoita millään minulle lähetyn viestin tuskaa. Siispä teen kuten mailissa lausuttiin: ”Voit käyttää tätä vaikka tutkimusaineistona blogissasi jos haluat”. Poistin jutusta kaikki tunnisteen ja hieman muokkasin. Se ei kaipaa muuta. Kertomus on ajatuksia herättävä:

Äitini on alle 60-vuotias yrittäjä. Noin kolme vuotta sitten hänen ennen kohtuullinen alkoholinkäyttönsä lähti lapasesta. Tilanne sitä ennen oli hyvä. Äiti tienasi mukavasti, hänellä oli varaa käydä ulkomailla parikin kertaa vuodessa ja nauttia elämästä. Tilanne kuitenkin muuttui yhtäkkisesti. Äiti meni naimisiin ja jo häissä tuoreen pariskunnan kauniimpi osapuoli oli niin päissään, että ihmettelen miten pappi yleensä vihki heidät.

Äiti alkoi aluksi viedä töihin mukanaan mehupullossa viiniä, sitten jaloviinaa ja kännissähän se töitä teki. Vatsataudit alkoivat yleistyä ja samalla poissaolot töistä. Pahimmillaan ”vatsatauti” iski neljä kertaa kuukaudessa. Palvelualalla toimivana, alkoi tästä tulla ongelma ja lopulta asiakkaat kaikkosivat.

Samoissa vaatteissa, pesemättömänä ja monen päivän meikit naamassa rouva ajeli taksilla töihin. Töistä riensi suoraan paikalliseen kuppilaan, josta palasi umpikännissä kotiin sammumaan, vaatteita monesti riisumatta, kengät jalassa.

Lopulta pariskunta muutti Helsingistä kotipaikkakunnalleen pienempään kaupunkiin. Sukulaiset ehtivät jo toivoa, että nyt juominen pysyy hallinnassa, kun on muuta tekemistä. No, eipäs mikään muuttunut. En tiedä kumman idea oli aloittaa kotiviinin tekeminen, mutta nyt he juovat keskenkäynyttä, hiivasakkaista, ihan helvetin pahaa kotiviiniä. 25 litran sammio kestää parhaimmillaan 8 päivää, sitten tehdään jo uutta.

Humalassa kaatuilu on aiheuttanut äidille lukuisia murtumia, jalat ovat romuna ja kompuroi eteenpäin miten kuten. Äiti ei ole enää työelämässä mukana, koska murtumat ja muut tapaturmat pakottivat eläkkeelle. Eri päihde- ja mielenterveysihmisten kanssa puhuttuani lopputulos on se, että kukaan ei voi auttaa: ”ihmisen pitää itse tajuta ongelmansa”.

Toissailtana äiti sai kännissä kohtauksen. Ambulanssi käväisi kokeilemassa pulssia, joka löytyi. Samoin verestä ripaus alkoholia, tasan 3 promillea. Siis ihmisellä joka on linnunlaiha ”pelätti”, koska juominen on syönyt kaiken rasvan kehosta. Kolmen promillen humalassa siis eletään ja välillä ajellaan autoakin. Me omaiset pelkäämme jatkuvasti, että jompikumpi pariskunnasta ajaa jonkun päälle.

Äitini on muuttunut käveleväksi linnunpelätiksi, joka ei hoida terveydellisiä ongelmiaan kuin pakotettuna. Hän juo päivittäin kiljua (sitä kai se keskenkäynyt kotiviini on), riehuu, kärsii mielenterveysongelmista. On aika hanurista, että kellään ei ole halua tai aikaa auttaa. Ei jatkuvasti sekaisin oleva ihminen ole kykenevä päättämään omasta hyvinvoinnistaan. Miten ihmeessä saan hänet hoitoon?

Huudan vastatuuleen!

Naispuolinen kaverini törmäsi tässä eräänä päivänä saunan jälkeen komeaan nuoreen mieheen, joka oli ulkona vilvoittelemassa pelkkä pyyhe päällään. Nuorukainen jäi sattumalta pyyhkeessään ulos lukkojen taakse, ja syntyi klassinen elokuvallinen tilanne.

Ja kuten vain parhaissa romanttisissa komedioissa - saattoi melkein kuulla levysoittimen neulan irrottamisesta kuuluvan paksun äänen - nainen kuulee nuorukaisen sanovan lauseen: "Hei, muistatsä mut, sä oot opettanu mua". Nuori naisopettaja tuijottaa puolialastonta, alaikäistä nuorukaista edelleen kuin ikätoveriaan ja tokaisee empimättä: "Sori, mä en tunnistanut sua ilman vaatteita!"

No, tästä ei ehkä jäänyt suurempia traumoja; moni lukija ei varmaan edes tunnista, tapahtuiko jotain. Tapaus kuitenkin nosti pintaan muistoja vastaavista tilanteista, joissa (mies)opettajan tilannetaju pettää ja teinityttö saa kuulla jotakin hiukan häiritsevää, jotain mitä ei ehkä olisi halunnut kuulla. Kun näkee jotakuta aikuista vallankäyttäjää elämässään päivittäin, on paljon väliä, sisältääkö puhe seksuaalisia kommentteja vai ei.

Keskustelun edetessä kävi ilmi, että isolla joukolla kolmekymppisiä tuttavia on mielessään häpeälaatikko, johon on sullottu 90-luvulla tapahtuneet ruotsinlaivapaneskelut, kaupasta varastelut ja päädyin-melkein-lapsivaimoksi-arabivaltioon -kokemukset.

Samaan laatikkoon on vastoin järkeä, lainsäädäntöä ja ihmisoikeuksia sullottu myös nuorena koettu seksuaalinen ahdistelu ja häirintä. Se, kun joku aikuinen "ylittää rajan" mutta ei niin paljon, että siitä olisi helppo kertoa jollekin. Tapahtumat jäävät mielen perukoille kytemään, ja pahimmassa tapauksessa häiritsijä löytää kohteekseen uuden teinin.

Häpeälaatikko olisi paljon pienempi, jos kasvatuksen ja koulutuksen sivutuotteena nuorille tytöille ja pojille kehittyisi sellainen itsekunnioitus, että häirintään puuttuminen ja kännissä puolivastentahtoisesti naimisen välttäminen olisi helppoa.