Yhteiskunta

Kävin taannoin Ranskassa sanomalehtitalossa, jota esiteltiin Suomen ja muiden itäeurooppalaisten kehitysmaiden edustajille esimerkkinä maan edistyksellisestä teknologiasta. Kukaan ei uskaltanut kertoa pönäköille herroille, että ihmistyövoimalla, musteämpäreillä ja raksuttavilla telaketjuilla operoivia masiinoita ei ole meillä päin nähty 80-luvun jälkeen missään, ei edes Mauri Kunnaksen mainiossa Etusivun juttu -lastenkirjassa (1990).
http://www.maurikunnas.net/mauri_kunnas/teokset/kuvakirja/fi_FI/etusivun_juttu/

Vuoden 2004 tapahtumat ranskalaisessa painotalossa tulivat mieleen tänään lukiessani, kuinka Taloussanomat siteeraa yhdysvaltalaista Business Insider -julkaisua jutussaan 12 katoavasta ammatista.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/09/09/12-ammattia--naissa-tyot-loppuvat-kokonaan/201112716/139

Useampikin julkinen keskustelija on viime vuosina puuttunut siihen, että ns. talousjournalismi on tasoltaan vain vähän, jos ollenkaan urheilu"journalismin" yläpuolella - ja se siis ei ole kovin korkealla. Tiedotteiden kopipeistauksen lisäksi talousmedia toimii usein äänitorvena niille, joilla on paljon rahaa ja joiden mielestä sen tulisi oikeuttaa nykyistä suurempaan yhteiskunnalliseen valtaan.

Tälläkin kertaa copypaste pettää: Teräviä havaintoja sisältävä ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen ajankohtainen juttu kompastuu epäolennaisuuksiin ja historiattomuuteen. Neljännes ammateista (poptähti, astronautti, hävittäjälentäjä) koskee Suomessa n. 50:tä ihmistä, ja toinen neljännes käsittää 1970- ja 80-luvulla tärkeät ammatit puhelinkeskuksen hoitajan, pankkivirkailijan ja kirjastovirkailijan. Informaatikon ammatin kuolemaa julistava toimittaja ei ilmeisesti ole käynyt kirjastossa 90-luvun alun jälkeen. Tiedoksi, ne hakukortteja seuranneet tietokonepäätteetkin on jo museossa.

Olennaista on sen sijaan se, että kaikki kassalla tai pomon vieressä seisomiseen perustuvat ammatit tulevat häviämään lähes kokonaan. Siis kaikki ne, joihin merkonomin - ja valitettavan usein tradenomin ja humanistinkin - koulutus johtaa: pankkivirkailijoiden lisäksi mm. kaupan kassa, sihteeri, matkatoimistovirkailija, videovuokraamon myyjä jne. ovat pian vailla töitä.

Tätä vasten peilattuna ennakkotiedot koulutusmäärien suunnitelluista muutoksista ovat varsin maltillisia: http://www.okm.fi/OPM/Tiedotteet/2011/04/koulutustarjonta.html

Ja ihan kuin silmiin olisi osunut joku toinenkin työ, jonka koneet hoitavat ihmistä paremmin: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Juttukone+kirjoittaa+tuhat+pörssiuutista+päivässä/1135268922712

Lupasin eräälle minua mailitse lähestyneelle lukijalle, että tänään kirjoitan suuria ikäluokkia ja ikäihmisiä koskevista alkoholiongelmista. Aloitan pahoittelemalla. Se on ensi viikon aiheena. Kakkosolut-keskustelu on liian ihanasti tulikuuma ja sitä ei yksinkertaisesti voi tällä viikolla sivuuttaa.

Asia oli eilen esillä A-Talk ohjelmassa. Sitä sävytti vahvasti 6.9 ilmestynyt raportti ”Päivittäistavarakaupoissa myytävien juomien alkoholipitoisuuden alentamisen vaikutus alkoholin kulutukseen ja kuolemiin”. Raportin mukaan näin säästyisi kokonaiskulutuksen vähenemisen kautta 350 ihmishenkeä vuosittain. Keskusteluun osallistuivat keskioluen Alkoihin siirtämisestä keskustelua ehdottanut (aika vaikea, mutta meni oikein) ministeri Guzenina-Richardson, THL:n pääjohtaja Pekka Puska, Panimoliiton toimitusjohtaja Elina Ussa ja Lammin sahdin toimitusjohtaja Pekka Kääriäinen. Asetelma oli selvä: puolesta Guzenina-Richardson ja hänen alaisuudessa toimivan organisaation johtaja Puska – vastapelureina Ussa ja Kääriäinen teollisuuden edunvalvojina. Kokoonpano aikaansaikin alkoholipolitiikkaa seuraavan silmin melkoisen karnevaalin – hienoa, komeaa viihdettä.

Guzenina-Richardson vastasi toistuvasti toistaen ja nojaten hallitusohjelman kirjauksiin veronkorotuksista ja alkoholimainonnan rajoittamisesta – heti ensimmäisessä kysymyksessä peräti kolmesti, ja aina ohi kysymyksen. Hallitusohjelmaan vetoaminen oli sikäli kiinnostavaa, että samaiseen pumaskaan on kirjattu ”Alkoholilain kokonaisuudistus”. Se tarkoittaa ainakin teoriassa, että hallitusohjelma avaa portit ihan mihin ikinä alkoholipoliittisiin muutoksiin hallitus haluaakaan ryhtyä.

Puska taas joutui esimiehensä tulkinnasta johtuen jatkuvasti himmailemaan. Yhden kerran sivulauseessa hän nopeasti ja epäselvästi mutisi Alkoholipolitiikan kokonaisuudistus kirjauksen. Ministerin istuessa 20 sentin päässä, ei hän lähtenyt avaamaan kirjauksen mahdollistavan oikeastaan kaiken – viisas veto, sillä pomon varpailla ei kannata hyppiä. Pulmaksi kuitenkin nousi, että asiantuntijapositio jäi aika valjuksi, kun joutuu keskustelemaan käsijarru päällä.

Pöydän toisella puolella Ussa tietysti haukkui raportin maanrakoon ja toisteli teollisuuden edunvalvojille tyypillisesti teemoja fokuksen siirtämiseksi kokonaiskulutuksen sijaan ongelmakäyttöön. Kääriäinen oli sympaattisen oloinen mies, mutta jäi vähän statistin rooliin.

Näitä rooleja seuratessa oli kyllä vaikea olla hymyilemättä. Oli kuin sellaisen autokilpailun katselu televisiosta, jossa autojen sylintereistä on kolme neljäsosaa poistettu käytöstä. Jos eilisestä keskustelusta olisi jaettu mitaleja, olisi Kääriäinen vienyt potin, sillä sivuroolistaan huolimatta, oli hän ainoa joka puhui ilman ketunhäntää kainalossa tai käsijarrua päällä. Ussa sai hopeaa, sillä Puskan ollessa Guzeninan kommenttien vuoksi pakotettu vain puolustamaan, sai panimoliiton toimitusjohtaja ruoskia ilman kunnon vastusta. Pronssi olisi jäänyt jakamatta, sillä Guzenina astui Puskan radalle ja molemmat hylättiin.

Helsingin Sanomien Internet-sivuilla oli hiljan kysely siitä, onko politiikka hyvää viihdettä. Eilisen jälkeen vastaus on ehdoton kyllä. Mikäli Yle ottaa vastaan rakentavia ehdotuksia, heitän seuraavan:

Laittakaa jatkossa mukaan urheilun tapaan pelaajaesittely, jossa kerrotaan joukkueen nimi (sidosryhmä – tässä voisi puhua myös tallimääräyksistä), pelipaikka tarkemmin (positio keskustelussa), keskustelijan sen hetkinen kunto (tässä Puskan alisteinen suhde Guzeninaan), vahvuudet (perusargumentit, joihin aina vetoaa) ja selostaja, joka voisi välillä tiivistää katsojille millaisissa asetelmissa kuka milloinkin on.

Tässä linkki eiliseen koitokseen:

http://areena.yle.fi/video/1315509646840

Tänään tulee ensi-iltaan Pussikalja-romaaniin perustuva elokuva. Sen tiimoilta minutkin imaistiin tarttumaan uudelleen kirjaan ja lausumaan siitä tulkintoja Puoli seitsemän -ohjelman alustukseksi. Pussikaljaromaanin ja -elokuvan ajankohtaisuuden vuoksi otan aiheen tänään tarkempaan syyniin – tai syyniin siten kuin se minulle aukeaa.

Pussikalja-romaani oli ilmestyessään iso menestys ja kantoi aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Tartuin aikanaan itsekin kirjaan, mutta minulla oli vaikeuksia ylläpitää kiinnostus loppuun saakka. En tuolloin pohtinut syitä tarkemmin, mutta nyt, luettuani kirjan eri otteella, minulla valkeni mikä ensi yrittämällä tökki.

Pussikalja-romaani on ennen kaikkea sukupolvikuvaus. Kirja on paljon – todella paljon – velkaa Douglas Couplandin vuonna 1991 ilmestyneelle klassikolle ”Generation X: Tales for an accelerated Culture”. Couplandin tarinoissa kiihtyneestä kulttuurissa seikkailee ”20-jotain” -ikäisiä ihmisiä, jotka ovat hypänneet pois työelämän oravanpyörästä. Heidän elämänsä on tässä ja nyt – ei menneisyyttä tai huolta huomisesta. Päivät täyttyvät maailman isojen ja pienten kummallisuuden pohdiskeluista: miksi vihreä on vihreä tai olenko minä enemmän lintu vai kala. Sielunmaisema, jota on erilaisissa aikalaisdiagnooseissa myös post-, myöhäis- tai jälkimoderniksi kulttuuriksikin kutsuttu.

Elämäntyyli, jota sekä Coupland (1991) että Rimminen (2004) piirtävät, realisoituu kaikkein konkreettisimmin kaupunkilaisnuorten elämässä – vaikkakin pääosin vain palasina, ei koko elämää läpäisevänä juonteena. Kallio on tietysti yksi niistä paikoista, jossa myöhäismoderni ”tässä ja nyt” mentaliteetti ihan aidosti kukoistaa. Tässä palaudun kohtaan, joka itseäni romaanissa aikanaan tökki. Lukiessa odotin isoa koukkua, jotain suurta ajatusta, mutta sitä ei tullut. Miksi? Koska kalliolaisena ja X-sukupolven edustajana olen elänyt koko elämäni myöhäismodernissa – vaikkei tuo termi niin trendikäs enää olekaan. Kirjan piirtämä maisema oli minulle liian tuttu – sellaista elämää vilisee ympärilläni jatkuvasti. En löytänyt koukkua, sillä koko kirja oli sitä, mutta ei minun kaltaiselleni: se oli normaalia.

Vanhemmille ikäpolville, ja hieman tiukemmin traditionaalisesta ammentavalle nuorisolle, Pussikalja-romaani oli vivahteikas tutkimusmatka toiseuteen. Ei sillä, etteikö kirja minustakin olisi ollut hyvä, mutta ei sentään sykähdyttävä. Niin ja lopuksi: mitä tuo pussikalja sitten on? Kirjassa se on jonkinlainen alleviivaus mentaliteetille ”ei huolta huomisesta”. Kaljana se osuu varmasti parhaiten 1990-luvun alun buumiin, jolloin nuoriso ja spurgut saivat kalliolle ja nurmikoille seurakseen keskiluokkaisen kansanosan. Siitä termi sitten levisi kulovalkean lailla yleisempään tietoisuuteen.

Taidan suositella tänään sellaista biisiä, joka palauttaa minun mieleni Tokoinrantaan ja muovipussiin, jossa on kepua.

Kuten moni muukin lomilta palannut, Nordea-pankki päätti trimmata itsensä timmimpään kuntoon näin syyskauden aluksi. Rapsakka muutaman sadan työpaikan vähennys varmaankin näyttäisi hyvältä peilissä ja pörssiklubilla.

Kuinka ollakaan, vähennysten kohteena oleva ammattiryhmä eli toimihenkilöt ja heidän edunvalvojansa STTK riensivät tuomitsemaan Nordean vyönkiristyksen, ja saivatkin näyttävästi mediahuomiota ulostuloilleen. Kommenteissa ja niiden uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota mm. siihen, että pankki tekee jo reilunlaisesti voittoa: suuruusluokkaa kaksi miljardia euroa vuodessa.

Toki Nordean vuosikertomuksen otsikon “It’s people who make Nordea great” ja tämänviikkoisten talousuutisten välillä väreilee tiettyä ironiaa. Silti jäin ihmettelemään, ovatko asiasta urputtavat henkilöt tietoisia siitä, kuka kyseisen pankin hallituksen puheenjohtaja on. Lukuisten, viestinnällisesti ja usein muutenkin terävien avauksiensa jälkeen Björn Wahlroosilta olisi vaikea odottaa mitään muuta, jos tällaiseen on tilaisuus. HS:n taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen kirjoittikin analyysissaan työpaikkojen sijaan siitä, että Nordean aktiivisena omistajana Sampo todennäköisesti katselee jo keski-Eurooppalaisten pankkien perään.

Ajatella, mikä tilaisuus! Suomesta tulee 2010-luvun loppuun mennessä uusi Sveitsi, pankkien pääpaikka, jossa Sammon (sic!) hellässä huomassa lepäävät niin Saksan, Ranskan kuin Kreikankin pankinrahjukset. Nalle Wahlroosista ne saavat oivan personal trainerin, jonka käsittelyssä niistä tulee eurooppalaisia rahakoneita – tai kenties yksi rahakone, Euroa Pankki.

Ay-aktiivit peräänkuuluttivat uutisissa Nordealta yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin, ei ainoastaan Wahlroosin vaan uskoakseni myös tunti- ja pätkätöissä kouliintuneiden nuorempien sukupolvien mielestä työllistämisellä ja yhteiskuntavastuulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Niin hyvin olemme sisäistäneet aidolla markkinalogiikalla toimivat nykytyömarkkinat.

Ehkä Nordean tapauksessa yhteiskuntavastuu suuntautuukin nykyisyyden (tai menneisyyden) sijaan tulevaisuuteen: Euroa Pankki on potentiaalinen työnantaja kaikille Suomen ekonomeille, ja tahkoaa voitoillaan valtion kassan täyteen sekä osinkojen että erilaisten verojen kautta. Lisäksi pankkikeskus Helsinkiin syntyvät luksustuotteiden markkinat, jotka työllistävät opisk… eksoottisia vaaleita myyjiä kaikkialta Suomesta.

Koska tiedän isäni lukevan blogia, lienee tämä sopivan privaatti paikka paljastaa muutama nuoruuden vedätys(yritys). Tosin viisaana miehenä hän lienee ollut niistä tietoinen jo reilusti yli 20 vuotta – ei vaan iljennyt aina sanoa.

Uskon faijan baarikaapin hyödyntämisen olevan tuttu monille entisille ja nykyisille nuorille. Näin se on tuttua myös jokaisen isälle ja siksi erilaiset nuoruudessa huippuovelilta vaikuttaneet strategiat ovatkin olleet lähinnä itsensä huijaamista. Siinä on muuten moni faija saanut hyvät naurut, kun on duunissa kertonut kavereilleen, millaisen vaivan juniori tällä kertaa näki pienen viinatilkan takia.

Meidän isällä ei ollut baarikaappia ja harvoin keittiön yläkaapissa oli niin monta pulloa, että ryöstöretkelle kannatti lähteä. Lukioaikana olivat rahat välillä kuitenkin niin vähissä, että mahdollisuuden tullessa oli pakko iskeä – siis jos olivat jotkut kinkerit tiedossa. Ajatuksena oli, että koska omat rahat riittivät vain 5 pulloon keskikaljaa, saa faijan lesteistä kasattua 10cl terävää siihen kaveriksi.

Yleensä maltillinen annostelu n. 3 cl per pullo – kaapissa siis kolme avattua pulloa – oli sopiva. Jossakin vaiheessa faija alkoi kuitenkin virnuilla, että hänen pulloissaan pinta laskee, vaikkei itse ole ottanut drinkkiä kuukausiin. Siihen minä tietysti aivan äimänä: mistä pulloista ja mitä? Ei tainnut mennä läpi, vaikka silloin toisin kuvittelinkin. Silloin harvoin, kun pulloja oli enemmän, itsellä ”must” bileet, uskaltauduin jopa avaamaan korkkaamattoman pullon ja kuvittelinpa parka vielä, että olipas siinä kerrassaan nerokas temppu. Väitän, että jokaisella kerralla kävi käry, vaikka faija ei mitään sanonutkaan.

Itse bileissä sitten vertailtiin, ne jotka olivat tähän metodiin turvautuneet, millainen tulee liemestä, jossa on 3cl viskiä, 3cl koskenkorvaa ja 4cl jekkua lantrattuna omenamehuun. Toisilla oli kotona isommat baarikaapit ja he saattoivat tuoda mukanaan puolen litran pullon, jonka sisältö muodostui kymmenestä viinalajikkeesta. Ja ah, sitä ihanaa makuelämystä!

No kävihän kerran käry pahemman kerran. Hiivin ovelana kettuna yön pimeydessä keittiön yläkaapille, sillä faija oli saanut lahjaksi 1,5 litran viskilekan. Se oli avattu, joten siitä oli varaa lorottaa reippaampi annos retkipulloon. Kävi kuitenkin niin, että innostuin hieman liikaa ja viskiä tuli retkipulloon paljon. Bileet vietettiin ja maanantaina hiipi hissukseen pelko persuuksiin: nyt faija taatusti huomaa pullon tyhjentyneen.

Mietin kuumeisesti korvaavaa ainetta, jolla pinta nousisi viisi senttiä. Lopulta päädyin teen ja monen muun vaihtoehdon hylättyäni pieneen liraukseen vettä. Homma meni pahasti puihin, sillä vettä hulahti vahingossa pulloon aivan liikaa ja viskin väri muuttui dramaattisesti. Vastaavaa tuotetta ei Suomesta saanut, joten uusi pullo oli mahdottomuus ja jäinkin odottelemaan.

Kului muutama viikko ja faija päätti perjantai-iltana ottaa viskipaukun, huomasi vedätyksen heti ja kyseli juomiensa lantraajan perään – pistin hätäpäissäni kaverini piikkiin, joka oli ”ilman lupaa ottanut”. Se meni semi-läpi. Koko jutulta putosi pohja, kun faija sattui näkemään kyseisen kaverin futistreeneissä. Isukki huusi kaverilleni humoristiseen sävyyn, että ”oliko edes hyvää”? Kaverini tietysti aivan ihmeissään kysymään: ”mistä mahtaa olla kyse, nyt en ymmärtänyt”. Seuraava sitaatti suoraan isäni suusta n. 24 vuoden takaa: ”niin piti siitä, viskistä…(hiljaisuus)…jep, se taisikin selvitä ihan kysymättä”. Himassa tuli pientä palautetta, ei viskistä, vaan siitä, että pistin kaverin piikkiin ja pilasin viskin vedellä. Uuden pullonkin jouduin hankkimaan.

Mitä opimme tästä? Emme mitään, mutta kyllä faijat poikiensa temput tuntevat.

PS: Sori faija niistä liruista! Taisit aina huomata ;)

Klamydian "Pienen pojan elämää" toimii aina näitä muistellessa, siis oikea yläkulma ja suositukset.

Marimekon entinen taiteellinen johtaja Samu-Jussi Koski sanoi taannoin, että hänen sukupolvensa ihmiset haluavat komeiden titteleiden sijaan mukavan työpaikan. Omien 30+ -tuttavieni puheiden perusteella asia on juuri näin.

Kun monesti hehkutetut Aaltoesin* nuoret 20+ -yrittäjät paahtavat markkinoille palvelutuotteita, joista heidän vanhempansa eivät välttämättä ymmärrä mitään, he saavat itse päättää tittelinsä yrityksessään.

Miksi ei yhdistää näitä kahta? Perusta oma työpaikkasi! Voi olla, että toisilla aloilla se on helpompaa kuin toisilla, mutta ainakin yksi on varmaa: ikävästä pomosta ja tylsistä työkavereista pääsee eroon kädenkäänteessä. Ai missä? No Patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalvelupisteessä (siinä Pressan ja Circuksen nurkilla).

Viimeistään perustamisasiakirjojen musteen kuivuessa on hyvä miettiä, mistä rahat tulevat kun kuukausipalkka on historiaa.

Siinä tullaan sitten jo vähän isomman kysymyksen äärelle. Suomen koulutusjärjestelmässä yrittäjyys(asenne)kasvatusta sisällytetään kaikkien tasojen opetussuunnitelmiin, mutta onko merkittävällä osalla ihmisistä todella sellaista selviytymis-, johtamis- ja paineensietokykyä, mitä työllistävän yrityksen rakentaminen vaatii? Jos ei, "yrittäjämäinen toimintatapa" tarkoittaa käytännössä joukkoa itsensä työsuhde-eduista ja -turvasta ulkoistaneita työläisiä, "mikroyrityksiä".

Toisaalta, jos yrittäjäasenne säilyy myös palkkatyön puolella, niin yrittäjyystrendi on parasta mitä Suomen työnantajille on tapahtunut sitten Lipposen hallituskausien.

________
*ks. esim. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/116659/

Tällä viikolla luovutan kirjoitusvuoron kollegalleni Mikko Piispalle. Hän omaa viiltävän analyyttisen katseen muun muassa päihdekentän ilmiöihin. Pohdinnan kohteeksi asettuu tapaus Mika Myllylä:

Mika Myllylän antidopingkuolema

Erkki Vettenniemi kirjoitti 12.7 Helsingin Sanomien mielipideosastolla otsikolla ”Urheilijat eivät ole dopingin vaan antidopingin uhreja”. Vettenniemen mukaan antidoping nojautuu ”asiattomaan pelotteluun”, ja dopingkäryn jälkeinen julkisuuskohu tuhoaa herkästi urheilijan. Vettenniemi on oikeilla jäljillä, ja ajatusta sietää pohtia enemmänkin.

Antidopingtyö on esittäytynyt vuosien varrella urheilijoiden terveyden sekä urheilun ”luonnollisuuden” ja moraalin vaalijana. Samalla antidopingtyö on vuosien saatossa tarttunut jokaiseen mahdolliseen ”dopingkuolemaan” ja ottanut niistä kaiken hyödyn irti. Tällainen on muun muassa Vettenniemenkin mainitsema, ensimmäiseksi dopingkuolemaksi usein mainittu 1960 Rooman olympialaisissa tapahtunut tanskalaispyöräilijä Knud Enemark Jensenin kuolema. Hän menehtyi kilpailun aikana ja syyksi katsottiin amfetamiinin käyttö. Vaikka jälkikäteen on esitetty, että amfetamiinin osuutta kuolemaan on liioiteltu, Jensenin tapauksesta on tullut antidopingtyölle hyödyllinen myytti.

Sillä ja monilla myöhemmillä dopingiin enemmän tai vähemmän kytkeytyneillä kuolemantapauksilla on todisteltu dopingin haitallisuudesta. Samalla dopingista ”kärähtäneet” urheilijat ovat usein määrittyneet pysyvästi dopingurheilijoiksi, jopa siinä määrin, että vielä kuoleman jälkeen heidät nimetään ensisijaisesti douppaajiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Florence Griffith-Joyner, joka ei epäilyistä huolimatta koskaan antanut positiivista dopingnäytettä.

Mika Myllylän kuolema ei onneksi määrittynyt julkisuudessa dopingkuolemaksi. Myllylän kuolinsyy ei liittynyt suoraan dopingaineisiin, ja kuoleman jälkeinen keskustelu liikkui suurimmaksi osaksi Myllylän saavutuksissa ja persoonassa. Häntä muisteltiin hyvällä, ja useimmissa puheenvuoroissa doping oli ikään kuin onneton sivujuonne. Mutta tarkemmin katsottuna onneton sivujuonne ei ollut doping, vaan käryn seuraamukset: muutamat Myllylän läheiset muistuttivat, että pitkittynyt Lahden jupakka mursi Myllylän henkisesti. Oli vain ajan kysymys, koska Myllylä palaisi loppuun.

Myllylän kuolema olikin eräänlainen antidopingkuolema. Myllylä ei kuollut 41-vuotiaana siksi, että hän käytti joskus dopingia, vaan siksi, että hän jäi siitä kiinni ja sai kärsiä kaiken kiinnijäämisen mukanaan tuoman nöyryytyksen. Nöyryytyksen seurauksena menivät itsetunto, terveys, mielenterveys, perhe ja lopulta henki. Antidoping tuhosi entisen sankarinsa, median avulla.

Median roolia käsiteltiin Myllylän kuoleman jälkeen laajasti, ja hyvä niin. Yleinen konsensus oli, että nyt oli menty liian pitkälle. Samat lehdet, jotka ampuivat Myllylän muiden karpaasien ohella alas Lahden jälkeen, myivät numeroita repostelemalla Myllylän ryyppäämisellä ja lopulta kuolleen Myllylän sankaritarinalla.

Laajempi ongelma piilee kuitenkin nykyisessä dopinghysteriassa. Dopingista on tehty piru. Sen käyttö esitetään moraalittomaksi, luonnottomaksi ja terveydelle haitalliseksi. Moraalinen ongelma on kuitenkin urheilun äärimmäisen kilpailun maailmassa häilyvä: huipulla voitonnälkä on niin valtava, että meidän penkkiurheilijoiden on sitä mahdoton ymmärtää. Voittamisen eteen tehdään mitä vain, ja tiedetään, että niin tekee moni muukin.

Moni lieneekin valmis hyväksymään, että moraali ja raaka kilpailu (usein suurine rahapalkkioineen) ovat huono yhtälö. Mutta dopingin väitetty luonnottomuus ja siihen yhdistyvät terveyshaitat ovat vielä jäljellä. Dopingaineet ovat laboratorioissa valmistettuja ja terveyshaittoja voi esiintyä, tämä on kiistatonta. Sikäli doping on luonnotonta ja vaarallista. Mutta monet muutkin – kuten Pertti Hemánus, Tuomas Kyrö tai Mika Myllylä itse – ovat muistuttaneet, että huippu-urheilu itsessään ei ole luonnollista tai tervettä. Se on modernin teknologisen osaamisen avittamaa ihmiskehon (ei koneen) hiontaa. Se on suorituskyvyn rajoille menoa, rääkkäämistä, palautumisen mahdottomuutta ja hillittömiä paineita. Doping on vain looginen jatkumo tässä täydellisen suorituksen metsästämisessä.

Ja aivan kuten doping ja urheilu itsessään tuovat mukanaan haittoja, niin tuo myös antidoping. Syyllisiä metsästävä ja kaikkea muuta kuin aukoton antidopingjärjestelmä voi tuhota urheilijan elämän ja terveyden siinä missä kielletyt aineetkin.

Kirjoittaja: Mikko Piispa

PS. Kirjoittaja suosittelee tällä viikolla (ks. linkit oikeasta yläkulmasta):
Grateful Dead: Death Don't Have No Mercy
Janis Joplin & Jorma Kaukonen: Nobody Knows When You're Down And Out

PPS. Mikot Salasuo ja Piispa ovat edelleen dopingtutkimuksen parissa (ks. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/117574/). Eli haastateltavia otetaan yhä vastaan!

Kun toimii pitkään laitosten maailmassa, oppii pitämään hauskana sitä, kun virastot ja julkisyhteisöt kompastuvat inhimillisiin virheisiin. Erityisen hauskoja ovat toistuvat tai jollakin lailla laitoksen perustuksia koettelevat mokat.

Yliopistoissa kaikenlaisia kukkasia riittää. Tuore esimerkki viime viikolta: pienen yliopiston omasta puhelinvaihteesta yhdistettiin toimitaloon, jota ei ole ollut olemassa enää pariin kuukauteen. Tuo mieleen joskus aiemmin mainitun maisteriohjelman, jonka olemattomuus selvisi kaikille osapuolille vasta kun ulkomaiset opiskelijat saapuivat aloittamaan opintojaan.

Viime vuosina on keskusteltu hätäkeskuksista kriittiseen sävyyn. Tällä kertaa voitto meni aivan muualle. Tapahtui eräässä helsinkiläisessä vuokra-asunnossa:

Nuori nainen on kotonaan valmistautumassa lähtemään iltapäiväluennolle. Asunto on ensimmäisessä kerroksessa. Yhtäkkiä keittiön ikkunan takana näkyy ryhmä vieraita miehiä, jotka kurkkivat ikkunasta sisään, ja naisen huomattuaan alkavat kolkutella ikkunaan ja viittilöidä naista luokseen tai avaamaan oven.

Nainen pelästyy ja pakenee makuuhuoneeseen soittaakseen hätänumeroon. Hätäkeskus käskee ehdottomasti pysymään sisällä ja lähettää paikalle poliisipartion. Samaan aikaan miehet keskustelevat keskenään, kaivavat taskusta puhelinta, pärisyttävät naisen ovisummeria ja alkavat soitella johonkin.

Nainen soittaa puolisolleen, joka vannottaa naista pysymään sisällä ja odottamaan poliisipartiota. Puhuessaan toista puhelua nainen saa mieheltään tekstiviestin, jossa tämä kertoo että Hoasilta soitettiin juuri - asuntoa katsomaan tulleet kv-opiskelijat yrittävät päästä sisään. Tietenkään kumpikaan ei ole kuullut asiasta Hoasilta mitään aiemmin.

Hoasilta väitetään, että miehet ovat ihan itse keksineet tulla ikkunan taa kolkuttelemaan. Kuitenkin kun nainen soittaa hätäkeskukseen peruakseen poliisipartion ja kertoo mistä on kyse, hätäkeskuspäivystäjä vastaa empimättä: "Aa, perus Hoas-meininki! Näitä tulee kaiken aikaa."

Hoas ja hätäkeskus, kuin paita ja peppu.

Oksikodoni on tappavin huume Yhdysvalloissa. Tuoreen Lancet-lehden raportin mukaan tämä opioidipohjainen kipulääke aiheutti 11 000 yliannoskuolemaa vuonna 2007. Vastaavat luvut samana vuonna olivat heroiinin kohdalla 2000 kuollutta ja kokaiiniin menehtyi tuolloin 5000 ihmistä. Oksikodonivyöry on nostanut aineen aiheuttamat yliannoskuolemat yleisimmäksi kuolemaan johtavaksi ”onnettomuudeksi” 17 osavaltiossa. Kutsumanimeltään hillbilly tai pillbilly heroiinin Ground Zeroksi on nimetty Appalakkien alue, Kentucky, Tennessee ja Länsi-Virginia. Kaivosteollisuuden kuihtuessa vuosituhannen taitteessa, tarttuivat ihmiset pullon sijaan pillereihin.

Kun Suomessa yleisimmät aineet huumeisiin liittyvissä yliannoskuolemissa ovat buprenorfiini ja bentsodiatsepiinit, näyttää länsimaiden huumetilanne kellahtaneen aivan uuteen asentoon. Kaikkein tappavimmat aineet eivät ole perinteisiä ”huumeita”, vaan apteekista noudettavia reseptilääkkeitä. Edellinen pitää toistaa, jotta keskeinen muutos menee varmasti perille: Länsimaissa kuolee selvästi eniten ihmisiä lääkkeiden huumekäyttöön, ei niin kutsuttuihin huumeisiin. Seuraavassa sitaatti tutkimuksesta Salasuo, Vuori, Piispa & Hakkarainen vuodelta 2009:

”Tuloksissa oli yllättävää opioidien käyttöön liittyvien yliannoskuolemien suuri osuus. Metadonin aiheuttamat kuolemantapaukset olivat lisääntyneet selvästi aikaisemmasta, ja lisäksi tapauksista paljastui laaja kirjo erilaisia lääkkeinä käytettäviä opioideja. Tämä saattaa heijastaa myös kansainvälistä trendiä, sillä tämän aineryhmän merkityksen kasvu huumeisiin liittyvissä kuolemantapauksissa on havaittu esimerkiksi myös Yhdysvalloissa, missä näihin aineisiin liittyvät tapaukset ovat kolminkertaistuneet vuosien 1996 ja 2006 välillä (Warner ym. 2009). Suomessa Image-lehti (Hiltunen 2009) on ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota lääkkeiden huumekäytön lisääntymiseen, mutta laajempaa keskustelua aiheesta ei ole viime vuosina käyty. Tämän tutkimuksen mukaan syytä olisi käydä. Samalla olisi selvitettävä opioidipohjaisten lääkeaineiden kulku katukauppaan ja huumekäyttöön.”

Käänne on merkittävä. Kaiken järjen mukaan sen tulisi kohdentaa huoli ja moraalinen paniikki uuteen kohteeseen – reseptilääkkeiden väärinkäyttöön. Silti julkisen keskustelun kärki on perinteisissä huumausaineissa – onkin perusteltua kysyä miksi ja missä on tuo vuonna 2009 peräänkuuluttamamme keskustelu?

Vastauksen voi aloittaa positiivisesta päästä. Viranomaistasolla asiaa on lähdetty selvittämään tutkimuksin, seurannoin ja tiukennetuin määräyksin lääkkeiden määräämisessä. Sen sijaan julkisen keskustelun osalta teema ei ole edes raapaissut pintaa. Lääkkeiden väärinkäyttö on aika tylsä, eikä lainkaan seksikäs aihe revitellä etusivulla. Kannattaa siis pitäytyä huumeissa, vanhoissa kunnon vihollisissa. Näinhän iltapäivälehdet viime viikolla tietysti tekivät, kun emeritus Erkki Vuori raportoi huumepositiivisten löydösten ylittäneen 300 tapauksen rajan. Se oli tässä uutisoinnissa sivuseikka, että huumepositiivinen löydös ei suinkaan tarkoita yliannosta tai aineen olevan perinteinen ”huume”. Oma ehdoton suosikkini oli Iltalehden otsikko: ”Huumekuolemien määrä nousee uuteen ennätykseen”.

Katsotaanpas mitä tuo otsikko pitää sisällään. ”Huumekuolemien” korvaa otsikossa oikean termin ”positiivisten huumelöydösten”. Positiivinen löydös tarkoittaa sitä, että henkilöstä on löytynyt kuoleman jälkeen huumausainetta tai päihtymystarkoituksessa käytettyä lääkeainetta tai vastaavaa. Mikäli toissapäivänä pössytellyt pilviveikko jää meteoriitin alle, kirjataan hänet positiiviseksi, koska elimistöstä löytyy edelleen jäämiä aineesta. Yleisin tapa päätyä positiivisten löydösten listalle on yliannoskuolema, jossa elimistöstä löytyy opioidipohjaisia lääkkeitä, bentsodiatsepiineja ja alkoholia. Positiivisten löydösten määrällä ei siis ole mitään tekemistä ”huumekuolemien” kanssa. Ne yksinkertaisesti kertovat kuinka monella ihmisellä on katsottu olleen elimistössä jotakin muuta päihdyttävään tarkoitukseen käytettyä ainetta kuin alkoholia.

Ehkä tässä yhteydessä on myös hyvä mainita, ettei lääkäriprofession tai lääketehtaiden intressissä ole saada agendalle otsikoita tai edes keskustelua, jossa katse käännettäisiin oikeaan kohteeseen. Politiikan suunnaltakaan lienee turha etsiä apua, sillä ainakin päähallituspuolue syö lääketeollisuuden kädestä – ja ruokkivaa kättähän ei purra.

Koska olen ripannut otsikon (tietenkin) ikisuosikkini Steve Earlen aihetta käsittelevästä biisistä, niin sitähän minä tänään myös suosittelen. (oikea yläkulma).

Yliopisto-opiskelijoistakin muutamalla prosentilla on lukihäirö, ja kaikissa muissa oppilaitoksissa erilaiset lukemisen, kirjoittamisen ja oppimisen vaikeudet ovat arkipäivää.

Siihen nähden on yllättävää, miten vähän ja pinnallisesti näitä vaikeuksia käsitellään tavallisessa opettajankoulutuksessa tai vaikkapa mediassa.

Oli aikanaan huomattavan valaisevaa kuulla (kaverilta), että esimerkiksi ADHD:ksi kutsutussa ominaisuudessa ei ole kyse liian paljosta vaan liian vähäisestä aivojen aktiviteetista. Vaikka sählää pitääkseen itsensä hereillä, saa silti helposti häirikön leiman.

Toinen persoonallisuuspiirteiden kimppu, joka vastasi moneen avoimeen kysymykseen, oli autismin kirjo (linkki) ja Aspergerin oireyhtymä. Nuo pilkuntarkat, hämmästyttäviä tietomääriä omaksuvat, sosiaalisesti kömpelöt ja yllättävistä käänteistä ahdistuvat tuttumme saattavat töksäytellä meille epäkohteliaasti, mutta he eivät  tee sitä tahallaan.

Olisikohan liian radikaalia, jos tällaisia perusoireyhtymiä ja tavallisia häiriöitä käytäisiin läpi jo peruskoulussa?