Yhteiskunta

Otan tässä kirjoitukseen suosiolla väliviikon tarkemmin pohdituista ajatuksista. Syynä on se, että asuntoni on kuin sauna, olen kirjoittanut kirjaa koko viikon valtaisalla vimmalla, takareiteni jämähti jumiin futismatsissa (tulossa vanhaksi?) ja on äärimmäisen kipeä ja ajatus ei tunnu liikkuvan mihinkään suuntaan. Sikäli harvinainen tilanne, että yleensä sisäinen generaattorini syöttää aina jotakin vinhaa päähäni – tänään aivo päätti auringon laskettua ottaa lepohetken. Jonkinlaisen kyhäelmän kuitenkin kasaan.

Tarjoilen kolme musiikillista näkökulmaa kesän juhlijoille ja tunnelmoijille –päihdevireisenä tietenkin. Liikkeelle pitää lähteä luonnollisesti etkoista. Iltaan valmistautuminen vaatii tietenkin oikeanlaista moodia: kesäisen kevyttä ja samalla riemastuttavaan ilakointiin stimuloivaa. Tähän tarkoitukseen, omasta vahvasti musiikkiorientoituneesta mielestäni, löytyy vain yksi lähes universaalisti toimiva veto. Se on toimivaksi testattu lukusia kertoja erilaisilla ja ikäisillä populaatioilla. Kyseessä on siitä harvinainen cover-veivaus, että sen uudempi versio taikoo biisin aivan uuteen lentoon. Toimii ilman videota, mutta sen siivittämänä on lähes varma tunnelman kohottaja:

http://www.youtube.com/watch?v=1aoywIHLqbs

Itse juhlimiseen onkin jo merkittävästi vaikeampaa taikoa musiikkia, joka uppoaisi jokaiseen makuun. Jatkankin omaelämänkerrallisen kokemuksen pohjalta. Tämä voi mennä ohi tai yli, mutta kelvannee sekä hieman kevyt- että syvävireisemmän musiikin ystäville. Mielessäni voin visualisoida festari-kansan jammailemassa, pubiväkeä hyppimässä pöydillä ja yhtälailla mökkipihan nautiskelijoiden jalkojen kevyesti hytkyvän:

http://www.youtube.com/watch?v=F4MI9NG9qEA

Kaikki loppuu aikanaan. Seuraavaa aamua ei kuitenkaan kannata pilata liiallisella melankolialla. En myöskään pakkosyötä tähän Freukkarien ”En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa” -taltiointia, vaikka sekin saattaisi ironisessa realismissaan napsahtaa kohdilleen. Muutenkin Suomi-rockin krapulabiisit pistävät kaivamaan flindan heti aamusta esiin. Tarvitaan jotain pehmeää, pyöreää ja kevyesti rullaavaa – samalla svengaavaa ja hivelevää:

http://www.youtube.com/watch?v=BisS5JxeUW0

Tekstuaalinen tarjoilu oli tällä kertaa hikistä. Litra nestettä karkasi ihon läpin tätä kyhäelmää muotoillessa. Ehkä tuo ihmisen kaunein keksintö, musiikki, loi sisällön bloggaukseen. Minulle nuo kappaleet kiertyvät kehoon ja mieleen kovaa ja syvälle – mieli suorastaan värisee. Nauttikaa helteistä ja muistakaa chillata välillä. Tyrkätään suosituksiin vielä eräs oman ”best songs of all times” top-kympin jäsen sen kunniaksi, että sain kuin sainkin lipun kyseisen artistin kiertueelle Osloon syksyksi.

Good Vibes and Have Faith!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun miltei koko Suomen väitetään vaipuvan uneliaaseen horrokseen.

Samanaikaisesti tuhannet parikymppiset suomalaiset käyvät läpi valtavia elämänmuutoksia, toteuttavat unelmiaan tai keräilevät niiden sirpaleita lattialta, järjestelevät asumis- ja parisuhdekuvioitaan. He muuttavat ehkä ulkomaille tai toiselle puolen Suomea ja vaihtavat satunnaisia viikonloppuvisiittejä lukuunottamatta koko elämänsä sisällön, eikä entiseen ole paluuta.

Vaikka kaikkien elämä ei muutu täysin, vauhtia riittää silti. Kymmenet- tai sadattuhannet nuoret aikuiset paukuttavat kaupoissa, kioskeissa, leireillä, marjakojuilla, toimistoissa ja palvelutiskeillä seuraavan talven säästöjä kuin oravat konsanaan. Heistä osa lomailee juhannuksena ja muutamana muuna viikonloppuna, mutta muuten vauhti on päällä toukokuusta elokuuhun.

Sen perusteella mitä olen kuukauden sisällä kuullut kesätyöläisten työehdoista ja heidän esimiehistään, ammattiliitoilla olisi potentiaalinen bisnes: Kesäjäsenyys, jossa muutaman kuukauden jäsenmaksun vastineeksi voisi antaa kesäjuristien voimin helppoa laki- ja työsopimusneuvontaa ja keräillä samalla tarinoita tulevaa jäsenhankintaa varten. "Näistä 100 000 syystä kannattaa kuulua liittoon" tai jotain.

Esimerkkinä mainittakoon, että monet palvelualojen satunnaistyönantajat tapaavat juoksuttaa nuoria työntekijöitään mökiltä kaupunkiin päivystämään mahdollista töihinkutsua varten, totta kai säävarauksella. Jottei jäisi epäselväksi, niin ei saa tehdä.

Motivaatiota ja kapinahenkeä voi hakea vaikka tästä:

Kerrostaloasumisessa on kääntöpuolensa. Monille on varmasti tuttu ilmiö, kun naapurissa bailataan yön pikkutunneille saakka. Mikäli itse sattuu olemaan kinkerien järjestäjä, ei homma pahemmin puristele, mutta seinän takana voi kupla otsassa kasvaa hyvinkin kookkaaksi. Näin juhannuksena aihe on akuutti, sillä stadiin jääneet järjestävät usein juhannustanssit kotonaan.

Itse olen ollut seinän kummallakin puolen. Asuessani kahden miehen poikamiesboksissa Roihuvuoressa, oli meno välillä hyvinkin hilpeää. Naapurit olivat kuitenkin hyvin joustavaa sorttia ja osin varmasti siksi, että siirryimme kapakkaan aina kello 22 hujakoilla. Valituksia ei tullut, vaikka laulu kaikasi usein ”kuin olisitte seisseet meidän olohuoneessa” – lausui tuolloinen seinänaapurimme. Mukava mies.

Seuraavassa asuinpaikassani, sekin Roihiksessa, homma ei mennyt ihan yhtä putkeen. Alakerran naapuriperhe oli venyvää sorttia, siitä ei heitä voi syyttää. Eräille etkoille alakerran rouva tuli ystävänsä kanssa mukaan, kun ”mekkala ylhäällä oli niin kova”. Sen sijaan jatkot menivät muutamaan otteeseen poskelleen. Pahimmin joulupäivänä 1997, kun mellakkamme seurauksena poliisi saapui paikalle ja meikäläinen Kisiksen pahnoille. Anteeksipyyntö viinipullon kera ja se oli siinä.

Viime aikoina olen ollut seinän väärällä puolella. Vaikka asuintaloni onkin suhteellisen rauhallinen, toisinaan musiikki ja mekkala jatkuvat läpi yön. Aiemmin ongelma oli yläkerrassa, jossa joku uuno soitti toistuvasti teknoa niin helvetin kovaa, että ikkunaruudut helisivät. Eräänä yönä kävin pyytämässä bassoa pienemmälle ja se auttoikin jo paljon. Nykyisin siellä on hiljaista.

Eilen uusi seinänaapurini aloitti juhannuksen. Onneksi suhteellisen maltillisesti, vaikka Solistiyhtye Suomen biisi ”Mahtava peräsin ja pulleat purjeet” tulikin repeatilla ainakin kymmenen kertaa putkeen – ja kovaa. En itse ole mikään Suomi-iskelmän ystävä, mutta rehellisyyden nimissä se voittaa nukkumista yrittäessä teknon 100-0.

Tänään starttasin todella aikaisin urheilemaan ja palasin juuri äsken kotiin. Markku Aro on varmasti jonkun mielestä oikeinkin kelpo artisti, mutta en toivoisi näin juhannusaattoaamuna sen jätkän laulavan omassa olohuoneessani. Kuitenkin ”Läähätän ja läkähdyn” raikui vielä hetki sitten joka sanaa myöden sohvalleni.

En kuitenkaan jaksa sniidata pienistä näin juhannuksena ja iskinkin valittamisen sijaan Social Distortionilla vastapalloon – touuuudella kovalla volyymilla. Toimi kuin häkä! Nyt jään odottelemaan naapurin vastaliikettä ja rukoilen salaa, että tämä kuuntelee jotain muutakin kuin suomi-iskelmää tai teknoa – sillä muuten kuuppani räjähtää.

Suosituksena 49 minuuttia taattua vastamyrkkyä mekkaloivalle naapurille – Mike Ness ja kumppanit rämistelevät oikealla volyymilla saletisti humppakansan maanrakoon.

Ensireaktiot tuoreeseen hallitusohjelmaan ovat olleet monenlaisia. Nettikeskusteluissa joku vääräleuka ehti jo ihmetellä, miksi Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ovat eri mieltä hallitusohjelmasta. SY kehui, EK haukkui, ja se kyllä kertoo aika paljon molemmista.

Opiskelijajärjestöt muistivat kiittää päättäjiä kannanotossaan (1) opintotuen sitomisesta indeksiin, mutta harmittelivat sitä, että tavoite toteutuu vasta syksyllä 2014. Tummia pilviä taivaalle kasaavat puolestaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle kaavaillut leikkaukset. Ote valtioneuvoston sivuilla julkaistun Neuvottelutulos-asiakirjan sivulta 85:

Kuten huhtikuussa kirjoitin (2), ammattikorkeakoulujen hallinto ja rahoitus menee lähivuosina uusiksi. Sen lisäksi yliopistojen rahoituksesta nipsaistaan n. 85 miljoonaa ja tutkimusta rahoittavalta Suomen Akatemialta lisäksi 28,6 miljoonaa, mikä kirpaissee ihan tuntuvasti yhtä sun toista yliopistoa.

Hallitusohjelman tekstiosassa säästöjä kaavaillaan hallinnon tehostamisesta, mikä onkin ihan järkevä ajatus. Jää nähtäväksi, osaavatko yliopistojen hallinnot karsia itseään opetuksen sijaan.

Ylipäätään leikkauslistan loppusumma, 300 miljoonaa euroa, ei ole kovin valtava. Se on n. 6% näiden alueiden kokonaispotista (5mrd) ja vastaa suuruusluokaltaan sitä summaa, jonka ministeriön virkamiesjohto arvioi aiemmin olevan irrotettavissa pelkästään korkeakoulusektorilta (2,8 mrd).

Eli perusmeininki, vaan ei persumeininki.

_____________

1) http://www.syl.fi/2011/06/18/opiskelijat-iloisia-indeksista-mutta-huolissaan-koulutukseen-kohdistetuista-leikkauksista-3/

2) http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/116946/

”TV5:dellä lauantaina 25.6. alkavassa Dokasin ja mokasin -sarjassa (What
did I do last night?) nuorille naisille ja miehille näytetään
shokeeraavaa kuvamateriaalia siitä, mitä he tekivät edellisen illan
ryyppyreissullaan”.

Mitä mahtaa olla tulossa? Kävin surffailemassa netin keskustelusaiteilla ja vastaanotto oli Britanniassa aika kaksijakoinen: joillekin erittäin herättävä ja toisille tylsä. Ei ilmeisesti ihan maailman laadukkainta tosi-tv:tä, mutta lopulta mikään tosi-tv -sarja ei minun kriteereilläni voi muutenkaan olla laadukas – tai edes siedettävä. Saarivaltakunnassa sarja on saanut paljon ystäviä ja reality-tv formaatin ystäville tarjolla on tuore konsepti ja lisää tirkistelyä ihmisten noloihin tilanteisiin. Jos katsotte, niin kertokaa minulle miltä näytti!

Mutta teema dokasin ja mokasin, on toki minullekin hyvin tuttu. Aika monelle ikäpolveni edustajalle niin tuttu, että melkein kaikki on tullut nähtyä, tehtyä ja koettua. Minun kohdallani ajatus, jonkinlainen valokuvamainen muistijälki, dokailusta ja mokailusta tiivistyy dialogiin kämppikseni kanssa vuonna 1997. En suoraan sanottuna muista mitä sillä reissulla tuli tehtyä, mutta valittelin kämppikselleni jotain suuremman luokan mokailua. Kun puhun suurista mokailuista, niin sellaisia ne todella usein olivat – erittäin suuria menemättä tarkemmin yksityiskohtiin. Kämppikseni istahti valitteluani kuunnellen viereeni ja lausahti:

”eiköhän se Mikko ole niin, että me molemmat ollaan 1990-luvulla oltu tuhat kertaa siinä kunnossa kuppiloissa, että maine on mennyt jo ajat sitten. Mokailu on saturoitunut niin normaaliksi, että niiltä osin meillä ei ole enää mitään pelastettavissa. Ihan turha siis manailla yhtä pientä mokausta, kun se menee niiden vanhojen kanssa samaan konkurssiin”.

Kämppikseni verbaalinen muotoilu jäi kuin valokuva mieleeni, sillä toden totta, hän oli aivan oikeassa. Eikä kämppäämmekään turhaan kutsuttu buduaari, putkaksi ja tai Roihuvuoren touhuvintiksi. Meidän silloiset kutsumanimet Adenius ja Rähjä olivat lainattu vanhasta Turhapurosta, kuinkas muuten. Itse olin luonnollisesti tuo jälkimmäinen.

Suhteeni noihin vuosiin on lämmin. Elimme toista aikaa ja silloin liberaalin alkoholipolitiikan huippuvuosina känniääliöintä esiintyi paljon – se oli joissakin ikäluokkamme fraktioissa jopa pop, tai paremminkin rock. Muutamasta mokasta olen vieläkin anteeksipyyntöjä velkaa ja toivon joskus tapaavani kyseiset henkilöt. Näin 15 vuoden jälkeen sen ajan muistelu kuitenkin pääosin pakottaa suupielen vinkeään virneeseen. Selvisimme hengissä lukemattomista touhuista, jotka jälkeenpäin tuntuvat täysin vastuuttomilta, vaarallisista ja hulluilta. Ne ovat kuitenkin retrospektiivisesti kaikessa hulluudessaan niin hulvattoman hauskoja, etteivät niiden hersyvät muistot koskaan kulu tuolloisen ”heimomme” aivokuoresta.

Kaipaanko takaisin niihin aikoihin? En todellakaan, sillä kaikkea aikansa (ja ajassaan) – pelkkä ajatuskin siitä rilluttelusta ja vauhdista saa pulssin nousemaan. Sen sijaan kaipaan usein ystäviäni siltä ajalta, buduaarin poikia, sillä näen heitä enää satunnaisesti ja harvoin. Meitä yhdistää ikuisesti valtava jaettujen kokemusten kakofonia. Tuolloin tiirailimme välillä tulevaisuuteen pohtien, milloin tulee se aika, jolloin Southside Johnny and The Asbury Jukesin ”It’s been a Long Time” on meille kaihoisa paluu menneisyyden muistoihin. Nyt olemme kukin taatusti kypsiä kohottamaan hymyssä suin kappaleen kehoittaman maljan – vaikka minulla se sisältääkin alkoholitonta (ks. suositus).

Helsingin käräjäoikeudessa käynnissä oleva dopingoikeudenkäynti on täydellinen farssi – sanakirjamääritelmällisesti siis sekoilua, pelleilyä, huvinäytelmää. Repe Helismaan rilluma-rei -komiikka 1940- ja 1950-luvuilla jää kauas tästä urheilun antikliimaksista. Taustalla on ihan oikeita asioita, vaikka ne eivät ulospäin näy tai ketään asianosaisia lukuun ottamatta kiinnosta.

Lahden dopingtapauksesta on tullut joillekin, tai useille, pakkomielle ja päähänpinttymä. Muutama toimittaja, jokunen tutkijan kaltainen ja virkamies sekä joukko hiihdon sisäpiiriläisiä kuvittelevat aidosti olevansa vähintään Graalin maljaan rinnastuvan asian äärellä. Tärkeän näköisenä ja vakavalla äänensävyllä asiasta raportoivat, erityisesti Nelosen, toimittajat ovat huvittavia näkyjä kuvaruudulla. Jos TV:stä poistaisi äänen (kokeilin tätä), voisi kuvitella Suomen joutuneen suursotaan tai harmageddonin tulevan huomenna. Ja 99 prosenttia kansasta nauraa kuollakseen.

Ainoa järkevä selitys tähän asiaan hurahtamiseen löytyy oikeudenkäynnin ulkopuolelta. Kyseessä on Johan af Grannin, tuon ufologian kulttihahmon, kaltainen harhainen kuvitelma löytää jokin todellinen totuus. Uffomiesten sijaan nyt ollaan todellisen totuuden perässä dopingista suomalaisessa hiihdossa 1990-luvulla. Ja kun totuuden perässä ollaan, ovat keinot monet. Milloin löytyy kohulääkäriä Koposia Torniosta ja milloin joku todistajista häppää itsensä hoitoon. Yksi sanoo tuota, toinen tätä, kolmas jotain epämääräistä, neljäs niitä näitä, viides ei pääse paikalle ja karavaani jatkaa kulkuaan.

Yleensä asialinjalla pysyttelevä Voima-lehti uhrasi numerossaan 4/2011 valtavan määrän palstatilaa Erkki Vettenniemen suurelle salaliittoteorialle. Juttu oli tehty tietysti rikkoen monia toimittajan eettisiä sääntöjä, kuten julkaisemalla puhelinkeskustelu haastatteluna kertomatta siitä haastateltavalle. Mutta dopingskandaali ja totuus totuudesta oikeuttaa kaikki keinot. Kyllähän saimme alkuihmetyksen jälkeen aikanaan lääkelaukkuskuupin Hesariin kirjoittaneen Riku Rantalan kanssa oikein kunnon räkänaurut juttua lukiessa.

Tänään saamme varmasti lukea, kuulla ja nähdä lisää uutisia tästä koko kansaa hirvittävässä jännityksessä pitävästä trilleristä. Itseäni jännittää eniten se, missä vaiheessa Vainion Maraakin aikoinaan jelpannut talonmies Alpo Nyrönen kaivetaan asuntovaunuineen naftaleenista. Entäs jos totuus onkin pyöräilijä Alberto Contadorin tavoin pilaantuneessa lihassa tai kiinalaisessa karjassa, jolle on syötetty klenbuterolia? Onkos kukaan pohtinut Maradonan selitystä lääkärin sujauttaneen koko Argentiinan joukkueen kahviin piristeitä? Ehkä olisi myös syytä selvittää Hans Assmannin osuutta hiihdon dopingskandaaliin. Tuossa muutama nimetön vihje asian tiimoilla puuhasteleville, jos kaipaatte tällaisen maallikon apua. Onnea totuuden etsintään, sillä kansakunnan tulevaisuus on teidän käsissänne.

Kuivakka luento saa kummasti lisää terää, kun sitä ympäröi kaunis rantaluonto ja virkistävä ulkoiluretki alkuillasta. Yrityksissä tämä tiedetään, ja siksi jokaisella itseään kunnioittavalla suuryrityksellä on Suomessa sekä oma lapin-maja että eteläsuomalainen rantahuvila tai jopa kongressikeskus veden äärellä.

Yliopistoillakin on omat edustusmajansa, mutta useimpia niistä ei käytetä opettamiseen. Ainakin Järvenpäästä, Tuusulanjärven rannalla olevasta kartanosta löytyy yksi poikkeus (http://www.kuninkala.fi/), mutta se ei ehkä ole kaikkein vertailukelpoisin: taiteilijat taitavat olla myös työelämän puolella ainoita, jotka voivat ajatella asettuvansa johonkin tropiikissa sijaitsevaan residenssiin tekemään tutkimustaan.

Vaikea toisaalta kuvitella, että jokin isoista yliopistoista liikuttelisi tuhansia opiskelijoitaan maaseudun rauhaan leireilemään. Vaan ehkä pitäisi! Leirikoulut ja luokkaretkethän ovat mieleenpainuvimpia yksittäisiä viikkoja itse kunkin koulu-uralta. Mikä olisikaan parempi tapa tehostaa jonkin tärkeän mutta vaikean kurssin perillemenoa, kuin toteuttaa opetus järven rannalla intensiivijaksona, jossa olisi totta kai myös intensiivinen iltaohjelma.

Ammattiyhdistysliikkeellä on vahva kurssikeskusperinne ja samalla vahva osuus rahoista juuttuneena kiinteistöihin. SAK:ssa esitettiin lehtitietojen mukaan luopumista osasta järjestön neljästä (!) opistosta, kuinkahan lie käynyt.

Sen sijaan valtakunnallisen opiskelijaliikkeen taistelut kiinteistöalalla ovat viime vuosikymmeninä rajoittuneet omien toimitilojen kanssa venkslaamiseen. Onneksi paikallisissa ylioppilaskunnissa kiinteistönhoito ja rakennuttaminen ovat osa elävää kansanperinnettä. Jossainhan ne tulevaisuuden järjestöjohtajat on kiinteistöbisneksiin koulutettava.

Kannoitko sinäkin viime viikonvaihteessa muuttokuormaa? Ei sillä väliä, muutitko omia vai kaverin tavaroita, yhtä paljon ne painoivat ja yhtä paljon tarpeetonta tavaraa oli mukana.

Tämän lehden lukijoissa on paljon niitä, jotka kantavat tavaransa ja elämänsä uuteen paikkaan muutaman vuoden välein. Tyypillinen ketju kulkee soluhuoneen kautta omaan vuokrayksiöön ja sieltä pariskunnan kaksioon, sitten ollaankin jo valmiita muuttamaan rivitalokolmioon Espooseen tai henkisesti vastaavaan paikkaan.

Muuttorumba jättää jälkensä. Kirjailija Riku Korhonen muisteli äskettäin omia banaanilaatikontuoksuisia opiskelu- ja nuoruusaikojaan, http://www.hs.fi/juttusarja/rikukorhonen/artikkeli/Banaanilaatikoista/1135266404354
ja rivien välistä voi päätellä, että asunto-onni ei ollut potkaissut Korhosta ihan joka kerralla.

Vähän samantyyppisiä kokemuksia mutta suorempaa tilitystä aiheesta tarjoaa Ghettotyttö (http://ylioppilaslehti.fi/ghettotytto/) , joka asuu murjussa. Astetta optimistisempaa otetta puolestaan edustaa Olli Sirén, joka väkisintutustuu ympäristöönsä ja varmaan tulee aiheuttaneeksi kysymyksillään muutaman Korhos- ja Ghettotyttökokemuksen (http://ylioppilaslehti.fi/2011/05/vaarallinen-kysymys/#).

Opiskelija-asuminen on kuitenkin parhaimmillaan arkisen auvoisaa ja rauhallista puuhaa. Jos joko pitää omasta rauhasta, löytää hyvän kommuunin tai käy muuten kämppistuuri, se voi olla parempaa kuin mikään luksusasuntoelämä. Kokonaan ei tarvitse luottaa onneen, sillä positiivisia naapurikokemuksia on nyt lähdetty etsimään ihan tarkoituksella.

Esimerkiksi Hoasilla on rakenteilla kerrostaloihin mm. laajoja yhteistiloja: http://www.hoas.fi/www/hoaswww.nsf/sp2?Open&cid=Content08254, ja samanlaista on kokeiltu mm. Sibelius-Akatemiassa (http://www.clavishouse.fi/pages/fi/koti.php). Tässä genressä pisimmälle on mennyt Koti kaupungissa -yhdistys (http://www.hemistan.fi/), joka rakentaa Jätkäsaareen oman yhteisöllisen talon. Saa nähdä minkälaista tekstiä siellä asuvilta tulee.

Eikös se vanha sanonta mene jotenkin näin: kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja tieteen nimissä (tästähän saattaa olla eri versioita olemassa). Ainakin minä muistan sen tuossa muodossa, joten tuon tieteen nimissä turvaudun lukijoiden ja heidän kaverien ja tuttujen apuun.

Teen nuoremman kollegani kanssa dopingin käytöstä kilpaurheilun ulkopuolella tutkimusta – kirjaa. Meitä kiinnostaa aihe yhteiskunnallisena ilmiönä, ei arvottaaksemme tai demonisoidaksemme yksilöitä tai heidän toimintaansa. Eräs tärkeä pyrkimys on saada käyttäjien ääni kuuluviin ja heidän kokemuksiin esille. Nyt se otsikon lupaama avunpyyntö:

Kaipaamme kipeästi lisää haastateltavia henkilöitä!
Kaipaamme kipeästi lisää haastateltavia henkilöitä!
Kaipaamme kipeästi lisää haastateltavia henkilöitä!

Täysin anonyymi haastattelu tai vaihtoehtoisesti sähköpostitse liikkuva kyselylomake sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat joskus kokeilleet, käyttäneet tai käyttävät dopingaineita muuhun kuin huippu-urheilumenestyksen saavuttamiseen. Oletpa mistäpäin Suomea tahansa, tulemme mestoille tekemään haastattelun tai voit mailata ja laitamme kysymyslomakkeen tulemaan. Homma onnistuu myös puhelimitse!!!

mikko.salasuo@nuorisotutkimus.fi
040 5485520

mikko.piispa@helsinki.fi

Korostan ja alleviivaan, että kaikki tieto on vain ja ainoastaan tutkimuskäyttöön. Taustatiedoiksi riittää sukupuoli ja ikä, eli emme ole kiinnostuneita ihmisten henkilöllisyydestä. Lisäksi kaikista haastatteluista poistetaan joka ikinen sellainen tiedonmurunenkin, joka viittaa nimiin, paikkoihin tai mihinkä tahansa tunnistettavuuteen. Noudatte tarkasti tutkimuksen eettisiä sääntöjä.

Haastattelut ovat yksi osa tutkimusta – kirjaa – mutta erittäin tärkeä sellainen. Dopingin käytöstä liikkuu paljon myyttejä ja virheellisiä käsityksiä ja tässä tarjoutuu mahdollisuus saada oma ääni kuuluville – Saada keskusteluun tutkimuksen kautta käyttäjän näkökulma.

Kiinnostus teeman ympärillä on kasvavaa sekä tutkimuksessa että mediassa. M. Salasuon tutkimuksia tuntevat tietävät ettei taustalla piile terveysfasistisia tai muita leimaavia agendoja. Niille, jotka eivät ole tekstejäni lukeneet, suosittelen selailemaan vaikkapa tämän blogin kirjoituksia mikäli haluaa tutustua tutkimuksen tekijään ennen päätöstä osallistumisesta.

Kysyä saa ennakkoon jos haluaa tietää tarkemmin tutkimuksesta tai muusta siihen liittyvästä!

”Minä tahdon olla mystinen metsätyömies, vaikka hakkaisin vain päätä seinään ja nyrkkiäni kaljabaarin kalustoon.”

”Minä tahdon olla mystinen metsätyömies ja hirsiä vetää jos karsia krapula on.”
(Freukkarit)

Matkalla Pirkkolaan huomasin Maunulassa ikiajat sijainneen Pirjon krouvin pistäneen lapun luukulle. Vaikka itse en kuulunut koskaan kyseisen kuppilan kalustoon, tunsin haikeutta katsoessani erään helsinkiläisen kulttuuriperinnön viimeisten merkkipaalujen sortumista. Osana 1950- ja 1960-luvun kaupungistumista nousi Stadiin kantakuppiloita, joiden ilman täytti suomalaisen agraariyhteiskunnan perintö. Alppimaa Kalliossa, Pirjon krouvi, Herttuan krouvi, Iso Ankkuri ja lukemattomat muut on joko lopetettu tai päivitetty ajanhengen mukaiseksi. Jäljelle jääneet Sea Horse, Oivan Bistro, Pub Sirdie ja muutamat ”viimeiset mohikaanit” ovat saaneet kulttimaineen ja edustavat pikemminkin tiettyä boheemia alakulttuuria. Tässä tarkoitan siis niitä paikkoja, joita yleiskielessä kutsutaan vanhoiksi räkälöiksi.

Näiden vanhan suomalaisen miehisyyden perusinfrastruktuurin – puhtaan luonnon, tuhansien järvien, metsissä samoilun, tukkilaisuuden, metsätöiden, luontosuhteen, sulkeutuneisuuden, sisun, teknisen kehityksen vastustamisen, murheellisten laulujen ja sotakokemusten – hengestä ammentaneiden kuppiloiden mukana katoaa myös palanen kaupunkikulttuuria. Vanhan työväestön oman elämän sankaruuden kääntöpuolen sfääri haihtuu ilmaan. Sen mielen ja melankolian voi edelleen tavoittaa Eppujen Murheellisten laulujen maasta, Rautavaaran tuoppien jäljistä tai Fredin Kolmannelta linjalta. Sen sijaan fyysisen aistikokemuksen haikailijat joutuvat matkaamaan pikkukaupungeista vielä löytyviin lajityypin viimeisiin linnakkeisiin.

Kaupungeissa mystisten metsätyömiesten ”vanha” aika on ohi. Uusi aika, urbanisaatio ja nuoremmat sukupolvet ovat ottaneet ohjat sotapolven ja suurten ikäluokkien alkupään, ”vanhan Suomen”, edustajien poistuessa hiljalleen näyttämöltä. Heidän tilalleen on tullut lähiöissä elänyt syrjäytynyt kansanosa, jonka mentaliteetti kutoutuu erilaisista aineksista – työttömyydestä, askeettisista betoniviidakoista, työelämän raakuudesta ja selviämisestä nykyisyydessä. Suuren kertomuksen tarinoijat ovat vaihtuneet takametsien miehistä lähiöiden pudokkaisiin. Samalla on katoamassa se kääntöpuoli, josta huokui raudasta tehtyjen miesten ankaruus itseään ja maailmaa kohtaan – suomalainen mies joko onnistuu tai juo hiljaa nurkassa epäonnistumistaan häveten. Joka päivä 30 vuoden ajan istahdettiin samaan kulmapöytään, tervehdittiin naapuripöydän kohtalotoveria häntä koskaan puhuttelematta ja lopulta vain hiljaa lakastuttiin pois.

Tuleville polville jäävät muistoksi Alpo Ruuthin kuvaukset, Kaurismäen filmatisoinnit, historian kirjoitus ja tuhannet myyttiset kertomukset. Onneksi musiikki kestää, enkä keksi parempaa tietä Mystisten metsätyömiesten sielunmaisemaan kuin Pekka Myllykosken kaihoisa johdattelu. (ks. suositus)